Baltic Circle on vuonna 1996 alkunsa saanut kansainvälinen esitystaiteen festivaali. Festivaalille leimallista on sen suhde aikaan ja paikkaan. Erilaiset esityspaikat ovat toimineet näyttämöinä yhteiskunnallisia rakenteita tutkiville esityksille. Vuosien myötä festivaali on vieraillut niin eri teattereissa ja näyttelytiloissa kuin suolla, julkisissa tiloissa, arkistoissa ja palvelukeskuksissa. Festivaalin tilallisen ulottuvuuden voi ajatella heijastelevan Legacy Russelin ajatusta: jotta kehojen uudelleenkuvitteleminen tulee mahdolliseksi, on uudelleenkuviteltava tiloja. Vuoden 2025 festivaalissa ruumiillistuivat niin sovittelun kuin vastarinnan teemat, joita tarkastelen kolmen kokemani esityksen kautta.
Bita Razavin Lemmings – A Rehearsal for a Revolution, Kristina Normanin dokumentaarinen teos The Dew Point ja Sara Mellerin koollekutsuma The Greatest Performance of My Life of my life käsittelivät kaikki omalla tavallaan yksityisen ja julkisen, muistojen ja muistamisen, vallan ja väkivallan sekä uudelleenkirjoittamisen teemoja. Keskeisenä työvälineenä jokaisessa oli ihmiskeho, joka on vallankäytön kohteena, mutta myös käyttää valtaa, joka tuntee nautintoa ja kipua, jolla on mahdollisuus hoivata ja satuttaa, tulla hoivatuksi ja satutetuksi. Keho, joka on aina suhteessa paikkaansa, aikaansa ja muihin.
Razavin Lemmings – A Rehearsal for a Revolution lainaa nimensä 90-luvun videopeliltä, jossa inhimillistetyistä sopuleista koostuvat sotilasjoukot suorittavat erilaisia tehtäviä ja pelaajan taidoista riippuu menetettyjen sotilaiden lukumäärä. Esitys alkaa peliviittauksella, jossa esiintyjien joukko marssii toistuvasti läpi näyttämön suorittaen yksinkertaista pelistä tuttua koreografiaa. Toisto, anonymiteettiä korostava kasvot peittävä vaatetus ja jatkuva liike luovat illuusion valtavasta massasta, joka marssii joko kohti joukkotuhoa tai mahdollisesti parempaa tulevaisuutta.
Vaiheittain narratiivi siirtyy humoristisesta ja ilmeisen fiktiivisestä peli-imitaatiosta kohti reaalimaailmaa ja sen kauhuja. Joukko ei ole enää vain suorittava kasvoton massa, vaan tuntevia yksilöitä muuttuvissa suhteissa toisiinsa. Teoksen koreografia rakentuu lavan keskelle pystytetyn ”veistoksellisen installaation” ympärille. Installaatio on käytännössä ramppimainen lava, joka tekee fyysisestä kamppailusta näkyvää ja kirjaimellisesti sekä nostaa esiintyjiä että mahdollistaa näiden väkivaltaisen pudottamisen.
Esitys perustuu ihmiskehoon ja erilaisten kehojen liikkeeseen sekä niiden välisille jännitteille. Harvat lavalle tuodut ei-elolliset objektit, kuten kankaat ja köydet, edustavat lähes poikkeuksetta väkivaltaa. Kankaat peittävät ja paljastavat, eikä kumpikaan ele tuo turvaa. Monet asiat kääntyvät päälaelleen, niin kuin poikkeustilanteissa usein tapahtuu. Jäätelökojun kutsuääni soi yhtä hilpeänä, vaikka jäätelön sijaan kylmäallas täyttyy nyt ihmisruumiilla.
Esityksen estetiikka, dramaattiset valot, klassisesta musiikista uhkaavaan murinaan vaihteleva äänimaailma ja asetelmallisesti koreografisoidut kehot tekevät lavasta elävän maalauksen. Poseeraukset kuljettavat tunnelmaa kauneudesta kauhuun ja konstellaatioissa voi nähdä viitteitä taidehistoriallisiin kuvauksiin niin jumalallisista kuin maallisistakin sodista ja vallankumouksista, Delacroix’sta Goyaan ja Corregiosta Rubensin kautta aina Bill Violan asetelmallisiin videoteoksiin.
Iranissa käynnissä olevasta, naisjohtoisesta “Woman, Life, Freedom” -vallankumouksesta ja muista protestiliikkeistä inspiroitunut teos kuitenkin kaappaa länsimaisen mieskaanonin omakseen ja yhdistää eri aikoihin, paikkoihin ja kulttuureihin viittaavia visuaalisia elementtejä äänimaailmoihin. Ne eivät ole vain tausta koreografialle, vaan osa dramaattista kudelmaa, joka tuntuu jyrkkien kontrastien, valojen ja varjojen, kankaan pinnalle levitettyjen kehojen ja intensiteetin kestolliselta asetelmalta. Teokseen tallentuu mielenosoitusten fyysinen raakuus ja toisaalta voima, joka syntyy yhteen liittyvistä kehoista, joiden eleet ja kosketukset vaihtelevat suojelevasta ja hellästä aggressiiviseen ja vaativaan.
Lemmings – A Rehearsal for a Revolutionin vaikuttava ylenmääräisyys ja teatraalisuus loi kiinnostavan vastaparin The Dew Pointin arkisuudelle ja intiimille kerronnalle. The Dew Point eli ”kastepiste” on lämpötila, jossa ilma kyllästyy ja vesihöyry tiivistyy kasteeksi. Kristiina Normanin dokumentaarinen esitys tarkastelee sotaa, muistoja ja muutosta. Kiasma-teatterissa lavalla on Normanin lisäksi esiintyjä Katrin Essenson, videoprojisointi, laatikoita, lattiaan teipattu punainen railo, joka merkitsee saunan lattiaan kosteuden myötä muodostunutta vauriota, sekä tuoksu, joka muistuttaa yhtä lailla saunasta kuin puutyöluokasta. Molemmat mielikuvat sopivat, sillä esityksessä saunotaan ja rakennetaan. Rakentaminen, käsillä tekeminen, lähikuvat käsistä ja käsien tarkka sanallinen kuvailu tekevät kokemuksesta haptisen ja ruumiillisen. Kädet tuntevat ja kädet tuntuvat, teksti tulee iholle.
Materiaalisten ja ruumiillisten elementtien lisäksi esityksessä äänensä on aaveilla. Talojen aaveet pitävät nakuttavaa ääntä ja kertovat tulevasta tuhosta. Joskus ne paljastuvat lahopuuta syöviksi hyönteisiksi, jotka muistuttavat menneisyyden rakennusvirheistä. Menneisyys kummittelee mustavalkoisissa uutiskuvissa, joissa Kekkonen hiihtää, ja kansakunnan kollektiiviset muistot näyttäytyvät nykyperspektiivistä hähmäisiltä. Neutraaliuskin on konstruktio, joka mahdollistaa silmien sulkemisen.
Esityksessä seurataan neuvostoaikaisen saunan kunnostusprosessia. Sen avulla Norman ja Essenson sukeltavat henkilökohtaiseen ja kansalliseen lähihistoriaan, jota varjostavat sota ja miehitys, erilaisilla rajoilla käytävät konfliktit. Intiimissä ja väkevän inhimillisessä teoksessa lomittuvat Normanin isää ja rakennusprojektia dokumentoivat videot, arkistomateriaali ja lavalla tapahtuvat asiat. Ihmisruumis, jota Essenson tulkitsee upeasti, kykenee uskomattomiin tekoihin, mutta on samalla merkityksetön pelinappula, joka valtion on helppo uhrata. Pelko tekee mahdottomasta mahdollista ja toisaalta toisten kehojen ruumiilliset ponnistukset mahdollistavat suojan ja turvan muille.
Siinä missä The Dew Pointin koskettavuus syntyi kontrolloidusta herkkyyden ja voiman yhdistämisestä ja esitys lähestyi poliittisia kysymyksiä yksilön kautta, The Greatest Performance of My Life nojaa yhteisöön, iloon, arvaamattomuuteen ja kokeilemiseen. Esitys on vaihtoehtoinen kabaree, jossa esiintyjät improvisoivat sooloja itse valitsemiinsa kappaleisiin.
Kahdeksan tunnin kestollinen tapahtuma, joka pohjautuu koollekutsujan Sara Mellerin kehittämään shownumero-praktiikkaan, on rohkea ja avoin yritys jakaa se taikuuden tuntu, joka liittyy teosten tuloillaan olemiseen. Tunne on usein läsnä harjoituksissa ja suunnitteluvaiheessa, kun vielä ei ole täysin selvää, mitä tulee tapahtumaan ja kun ennakoimattomuus pakottaa olemaan läsnä ja valppaana. Tähän verrattuna valmiiksi saatettu teos voi ainakin tekijöistään joskus tuntua suljetulta ja lukitulta. Keskeneräisyyden ilo, nautinto ja leikkisyys ja näiden vastavoimana epävarmuus, kaaoksen mahdollisuus ja kannatteleva huolenpito ottavat katsojat osaksi esitystä.
Esitys ammentaa karnevaaliperinteestä, jossa viralliset etuoikeudet tulevat kumotuiksi ja naamioituminen mahdollistaa roolien nurinkääntämisen. Aistillisuus ja analyyttinen hankaavat kokemuksessa vasten toisiaan: esteettinen nautinto ja äänten, liikkeen ja heittäytymisen riemu yhdistyvät toisintoistamisen kriittiseen potentiaaliin.
Kahdeksaan tuntiin mahtuu aina uusia ja uusia yrityksiä ja kokeiluja, uusia rooleja, uusia eleitä ja tapoja olla ja ottaa tilaa haltuun, uusia kappaleita, joiden tahtiin tanssia. Osa kokemuksista voi olla kipeitä, toiset kauniita ja monet kuumia. Esityksessä risteävät vapauden eri lajit: se on yhtä aikaa vapautta jostakin, oletuksista, historian painolasteista ja normeista, ruumiin konventionaalisista määrittelyistä, sorrosta, arjen harmaudesta, ja samalla vapautta johonkin: vapautta määritellä itsensä, vapautta kohdata toisia ilman ennakko-odotuksia, halun ja tunteiden vapautta. Ja kuten aina, vapauteen liittyy vastuu, joka tässä näkyy vastuunottamisena yleisöstä, siinä, miten työryhmä kantaa vastuun esityksen sujumisesta, toistensa tuvallisuudesta, ja miten koollekutsujana Melleri huolehtii esiintyjistä ja näiden turvallisuudesta.
Tarkat näkökulmat, joilla on visuaalinen ja esteettinen muoto toimivat yhteentulemisen paikkoina ja hetkinä, jotka tarjoavat lepoa ja toivoa.
Jos viime aikoina on herännyt kysymys siitä, mitä taide voi tehdä ja olla tässä lohduttomassa ajassa, tarjoaa Baltic Circle siihen lohdullisia vastauksia. Tarkat näkökulmat, joilla on visuaalinen ja esteettinen muoto toimivat yhteentulemisen paikkoina ja hetkinä, jotka tarjoavat lepoa ja toivoa. Arki ja vastarinnan strategiat, ruumiillisuus, protestoinnin fyysinen raakuus ja hurmos muistuttavat olemassaolostaan esityksissä, joissa yhdistyy muutoksen eteen työskentelyn ylevyys ja pyhyys – tunne siitä, että suurempi tarkoitus kannattelee ja yhdistää – sen eteen puurtamisen arkisuus. Muutos tapahtuu vajavaisten, uupuneiden, hikoilevien kehojen kautta, jotka ovat samaan aikaan yksin ja yhdessä, varmoja ja epävarmoja, voittajia ja häviäjiä. Muutos ei tapahdu ilman menetyksiä ja surua, mutta myös nautinto, euforia ja estetiikka toimivat eteenpäin vievinä voimina.
Esitykset toimivat monumentteina, jotka mahdollistavat tilojen, tilanteiden ja ruumiiden uudelleenkuvittelun. Kulttuurinen muisti jäsentyy tilojen kautta ja tulee jaetuksi niissä. Silvija Jestrovic käyttää esityksen ja sen tilan yhteenkietoutumisesta ”paikan interperformatiivisuuden” käsitettä, joka perustuu tiedon jaettuuteen ja muistin kollektiivisuuteen, ja siten kytkee esitykset monumentteihin. Tänä vuonna yksi kiinnostavista esityksistä ja lokaatioista olisi ollut Andy Cadian I Am a Monument ja sille kaavailtu Harjun ruumishuone, mutta esitys valitettavasti peruttiin. Esityksen teema, henkilökohtainen monumentaalinen kollaasi tuntui ajankohtaiselta ja jännittävältä, mutta monumenttien äärelle pääsi myös muissa esityksissä.
Kaikki kolme näkemääni esitystä käsittelivät muistamisen, muistomerkkien ja monumenttien teemoja tavallaan. Lavalla olevat kehot, yksin ja yhdessä, toimivat monumentteina, ”monumentin” käsitteen juontaessa juurensa latinan sanoista monumentum – monere ”muistaa” ja mens ”mielessä”. Esitykset tuovat mieliin, ne muistavat ja muistuttavat. Ne haastavat kollektiivisia muistoja, uudelleenarvioivat historiaa, kirjoittavat tunnettuja kappaleita uusiksi ja tarjoavat työvälineitä tulevaisuuteen.
Ehdottomien totuuksien ja ajattomien muistomerkkien sijaan esitysten ambivalentit kehot ja niihin tarjotut katseet muuttuvat ajan, mutta myös aktiivisen (toisin)toistamisen myötä. Tällaista ajankohtaista tulkintaa monumentteihin ehdotetaan myös Hyperallergic-verkkomedian Cat Dawsonin Monumental: How a New Generation of Artists Is Shaping the Memorial Landscape (2025) kirjan kritiikissä, jossa esitetään ajatus monumenteista ”kriittisinä pisteinä, joissa historiaa puidaan ja mytologioita muodostetaan”. Kritiikki nostaa ambivalenssin käsitteen Dawsonin analyysin keskeiseksi elementiksi, jonka avulla siloteltuja historiallisia narratiiveja voi haastaa ja ”avata ikkunana monumentteja muovaavalle epävarmuudelle ja ahdistukselle.”
Baltic Circlen esitykset eivät tarjoa ehdottomia totuuksia, eivätkä ne peittele tarinoihin sisältyviä mahdollisia ristiriitaisuuksia: katsojan on mahdollista yhtä aikaa ärsyyntyä Sex and the Cityn tunnusmusiikin tunkkaisuudesta ja ilahtua raikkaista representaatioista, lumoutua ja kauhistua vallankumousten väkivallan estetiikasta, ja tuntea ihmisruumiiden voima ja voimattomuus muutosten äärellä. Polarisoituneiden totuuksien aikakaudella tässä on jotain riemastuttavan epäajanmukaista ja siten ajatonta, mikä puolestaan todistaa festivaalin onnistuvan yhä omannäköisen ja esitystaidetta uudistavan ohjelman luomisessa.
Teksti: Anna Jensen
Baltic Circle
21.11.–6.12.2025
The Dew Point
The Greatest Performance of My Life
Lemmings – A Rehearsal for a Revolution
Lähteet
Jestrovic, Silvija: Performance, Space, Utopia, Cities of War, Cities of Exile, 2013. Palgrave.
Russell, Legacy: Glitch Feminism, A Manifesto, 2020. Verso.
Shirokawa, Nanase: Monuments Were Never Meant to Last Forever, 27.11.2025, Hyperallergic