Jo tutuksi tulleeseen tapaan Mustekala päättää vuoden katsauksella kuluneen vuoden kulttuuritarjontaan ja -kokemuksiin. Ohessa mustekalalaisten valintoja perusteluineen!
Jutta Tynkkynen (kulttuuriyhdistys Mustekalan puheenjohtaja)
Soap&Skin, Volksbühne, Berliini, 21.3.2025
Itävaltalaisen Anja Plaschgin synkkä musiikki on kulkenut rinnallani jo kolmella eri vuosikymmenellä. Ensimmäisessä konsertissa vuonna 2009 Salzburgissa lavalla oli raivokas mutta selvästi rikkinäinen nuori nainen, jonka tummasävyisen esikoisalbumin Lovetune for Vacuum musiikki pauhasi vimmaisena ja vailla halua miellyttää kaikkia. Vain muutamaa vuotta myöhemmin toisella levyllä Narrow kaikui sama melankolia, mutta nyt hillitympänä ja antaen tilaa myös toivonpilkahduksille. Tunnistin tässä muutoksessa symmetriaa oman kasvuni kanssa.
Tänä keväänä kohtasin Plaschgin musiikin taas uudessa valossa. Torso-albumin cover-versiot ovat mielestäni hienoja, mutta erityisesti varhaisten kappaleiden uusi sointi herätti minussa muistoja omasta menneisyydestäni. Niihin tuntuu nivoutuneen nuoren minäni muistoja, joita voin tänä päivänä tarkastella hellyydellä ja ymmärryksellä. Samanlaista hyväksyvää etäisyyttä ja lämpöä kuvittelin kuulevani myös Plaschgin äänessä Berliinin Volksbühnellä kokemassani konsertissa.
Deltarune, luvut 3 & 4 (pelin kehittäjä: Toby Fox, konsoli: Nintendo Switch)
Kesällä Redditin indiepelikanavat kuhisivat: Toby Foxin kehittämä Deltarune sai viimein kauan odotetut kolmannen ja neljännen lukunsa, ja tarina syveni metatasoihin, jotka ovat pitäneet fanien spekulaatiot käynnissä viikkoja julkaisun jälkeenkin. Pelin maailma avautuu yhä laajempana, mutta samalla myös epävarmempana: mikä on pelaajan rooli, ja kenellä on lopulta valta?
Se, mikä Deltarunessa kiehtoo ja nostaa sen vuoden merkittävimpiin kokemuksiin, on sen syvä inhimillisyys ja herkkyys. Jokainen hahmo haluaa tulla hyväksytyksi, löytää ystäviä – ja samalla alistua pelaajan kontrollille. Tämä jännite tekee pelistä poikkeuksellisen hienovaraisen kommentaarin itse pelaamisesta ja sen eettisistä rakenteista. Fox onnistuu kritisoimaan mediumia sisältä käsin tavalla, joka tuntuu raikkaalta.
Kirjoitin muuten vuonna 2021 Foxin aiemmasta pelistä Undertale Mustekalaan.
Haribo Kimchi (ohjaus ja toteutus: Jaha Koo, vierailuesitys Espoon Teatterissa)
Syksyllä Espoon Teatterissa vieraili eteläkorealainen Jaha Koo esityksellään Haribo Kimchi, joka yhdistää henkilökohtaisen kokemuksen, poliittisen historian ja popkulttuurisen kepeyden yllättävän tarkkänäköisesti. Esityksen keskiössä olevilla ruoilla on syvä symbolinen yhteys Koon omiin muistoihin, identiteettiin ja kuulumisen tunteeseen. Ulkomailla kerran asuneena pystyin samaistumaan vahvasti Koon kokemuksiin oman (ruoka-)kulttuurin kanssa navigoimisessa vieraassa ympäristössä.
Olin nähnyt Jaha Koolta muutama vuosi aiemmin Cuckoo-esityksen, sekin Espoossa, ja molemmissa töissä korostuu Koon kyky käsitellä yhteiskunnallisia teemoja intiimin arkisuuden kautta. Kiitettäköön tässä yhteydessä myös yleisesti &-teatterin ohjelmistoa, joka toistuvasti tuo Suomeen kiinnostavia kansainvälisiä nykysesityksiä.
Athanasía Aarniosuo (hallituksen jäsen)
Stefan Bremer – Helsinki by Night (Hakasalmen huvila, Helsinki, 24.10.2025–30.8.2026)
Hakasalmen huvilan isossa salissa minua itkettää. Stefan Bremer on tehnyt jo vuosikymmeniä sitten kaiken, mitä minä haluaisin tehdä, paremmin kuin minä koskaan tulen osaamaan. Olisivatpa nämä kuvat minun, huokaan, samalla, kun inspiroidun opiskelemaan entistä ahkerammin valokuvauksen teknisempiä puolia kuten pimeässä kuvaamista ja salamavalon käyttöä. Bremer kuvasi vuosien ajan Helsingin öitä ja alakulttuureja dokumentaarisesti. Ne olivat ajan kuvauksia, eivät nostalgiaa. Kun yleisö tutkii kuvia vuonna 2025 Hakasalmen huvilan näyttelyssä, nostalgia on kuitenkin vahvasti läsnä. Kuulen, kuinka useampi museokävijä etsii kuvista tuttuja paikkoja ja ihmisiä. Näyttelyä pohtiessani tulen siihen tuloksen, että minä voin kuin voinkin kuvata Bremerin tyyliin ja kopioida hänen aiheitaan; kun minä kuvaan punkkareita vuonna 2025 ja vedostan kuvia epävarmana pimiössä (en ole valokuvaaja, eikä pimiötyöskentely ole minulle erityisen tuttua tai luontevaa), on kyseessä viittaus ja tämä viittaus on teosten aihe ehkä jopa enemmän kuin punkkarit.
Syyhypunkkifest, Metsämäen sillan alla, 16.8.2025
Metsämäen sillan alla, jossain Ilmalan ja Ruskeasuon välissä, kokoontui ihanan näköisiä teinejä kuuntelemaan vähän vanhempien (mutta yhtä ihanien) tyyppien soittamaa punkkia. Minä löysin paikalle työkaverin kutsumana ja otin mukaani tuolloin 9- ja 13-vuotiaat lapseni sekä puolisoni. Tämäkään kokoonpano ei herättänyt pikkupunkkareissa mitään kummastusta, vaikka etukäteen mietin, sovimmeko joukkoon. Mutta punk-skene ei ole muuttunut onneksi vuosiin, ja koin itseni ihan samalla tavalla tervetulleeksi kuin nuorempana. Erityisen minifestarista teki se, että bändit soittivat musaa pääasiassa kavereilleen ja muutamalle yllättyneelle ohikulkijalle ilman turhia välikäsiä, turhaa oheistoimintaa tai turhaa rahanpyöritystä. Jopa punk-tapahtumaksi kyseinen tilaisuus oli erityisen riisuttu. Taide saavutti näin kuulijan puhtaana ja täydellisenä. Erään yhtyeen kolmenkymmenen sekunnin biisi epäonnistuneista treffeistä kuulosti juuri siltä, miltä epäonnistuneet treffit tuntuvat. Toinen bändi tiivisti minuuttiin kokemuksen lähiönuoruudesta. Musiikki oli yhtä aikaa vitsikästä, riehakasta, vihaista ja iloista.
Stranger Things (The Duffer Brothers, 2016–2025)
Olen katsonut Stranger Things -sarjaa alusta asti ja seurannut, kuinka päähenkilöt ovat kasvaneet pikkuisista nörteistä supervoimia omaaviksi nuoriksi aikuisiksi, ja sarja itse on paisunut selkeästä Dungeons & Dragons -henkisestä seikkailusta vähän turhankin monimutkaiseksi eeppiseksi supersankaritarinaksi. Tätä kasvua on seurannut minun lisäkseni todella moni muukin: kun sarjan viidennen ja viimeisen tuotantokauden ensimmäiset neljä jaksoa julkaistiin marraskuussa, meni Netflix hetkellisesti jumiin, vaikka korkeisiin katsojalukuihin oli kuulemma varauduttu. Minua kiehtoo popkulttuurin kokeminen yhdessä muiden kanssa, ja siksi aion herätä katsomaan sarjan finaalia 1. tammikuuta 2026 kello 03.00. Yhteisöllinen kokemus ja yhteinen nördeily lisää sarjan arvoa. Yhteisöllisiin kokemuksiin viitataan myös sarjan sisällä: 80-luvulle sijoittuvassa sarjassa viitataan intentionaalisesti moneen aikakautta värittäneeseen popkulttuurielämykseen, kuten Paluu tulevaisuuteen -elokuvaan. Kate Bushin Running Up That Hill puolestaan nousi sarjan myötä uudelleen listahitiksi.
Tanja Becher (rahastonhoitaja)
Helmi Valkola – Maalauksia kotona (Kahvila Päijänne, huhti–heinäkuu 2025)
Ilo on, kun upeita näyttelyitä tulee vastaan museoiden ja gallerioiden lisäksi myös kahviloissa. Kahvila Päijänteessä oli tänä vuonna esillä Helmi Valkolan teoksia nimellä Maalauksia kotona. Maalaukset toivat kahvilan seinille täällä asuville tuttuja näkymiä Helsingistä. Osa teoksista kuvaa arkisia hetkiä asunnon sisältä, kuten kahvikuppia pöydällä. Isompikokoisissa teoksissa yhdistyy kodin sisätila ja kadun ulkotilaa. Yksityinen koettu hetki sekoittuu jaettuun julkiseen tilaan, kun auringon kirkkaat säteet yhdistävät sisä- ja ulkotiloja leikaten ikkunan läpi ja luoden vahvoja varjoja asunnon pinnoille. Valkola luo täten arjen nostalgiaa hetkistä, jotka tuntuvat jälkikäteen kuin ikuisilta.
PMMP keikalla: Ei enää ikinä (YLE Areena, Ohjaus: Kati Laukkanen, 2025)
Tänä vuonna minua kosketti Kati Laukkasen ohjaama dokumenttielokuva pop-yhtye PMMP:stä. Dokumentti jättää pois pinnalliset tarinat ja syöksyy suoraan kahden nuoren, energisen, älykkään naisartistin kokemuksiin 2000-luvulla. Siellä tulevat vastaan seksismin ja vähättelyn lisäksi voima, joka syntyy kun kaksi taiteilijaa luo ja kokee yhdessä. Paula Vesala ja Mira Luoti reflektoivat, miten nämä vaikuttivat heidän musiikkiinsa ja heihin ihmisinä. Katsojana sain samalla tutkia, miten 2000-luvun yhteiskunta on vaikuttanut omaan kasvuuni.
Antti Laitinen – Helisevä metsä (EMMA, 24.09.2025–23.08.2026)
Astun näyttelysaliin. Minua ympäröivät puita muistuttavat rakennelmat. Kuolleiden puiden oksat ja juuret on koottu uudelleen puiden näköisiksi. Osat on yhdistetty siimalla ja ruuveilla, niin että kokonaisuudet näyttävät tuulikelloilta ja käyttäytyvät niiden tavoin. Moottorilla toimiva mekanismi soittaa rakentuvaa metsää, niin että en kerkeä ennustamaan, mistä seuraavat äänet tulevat kuulumaan. Kun puinen tuulikello soi, koko rakennelma helisee. Ääni ja liike muistuttavat rämisevää luurankoa. Olen astunut metsään, joka on uudelleen koottu jo kuolleista puista.
Viereisessä tilassa pyörii video, jossa voi seurata teoksen valmistumisprosessia. Puun osat on käsin kerätty eri metsistä ja koottu huolella kineettiseksi installaatioksi. Mieleni asettaa teoksen vastakkain tekoälyn kanssa. Kun yhä useammin joudumme tietämättä tai tietoisesti kokemaan tekoälyn tuotoksia, korostuu käsin tehdyn teoksen arvo ja vaikutus inhimilliseen kehoon ja mieleen. Toisin kuin tekoälyn tuotteessa, voin ymmärtää miten teos on rakennettu. Samaistun puuhun, olentoon joka on elänyt aiemmin ja nyt pistetty näytille. Dekonstruoidun ja uudelleenyhdistetyn metsän osat soivat, kun siihen ohjelmoidut koneet niin käskevät. Näiden dystooppisten ajatusten rinnalla kulkee lähes meditatiivinen kokemus hetkestä ja tilasta. Tilan sommitelma, äänet ja liikkeet pakottavat minut samaan aikaan olemaan läsnä ja vievät ajatukset jonnekin kauas pois leikkimään teoksen assosiaatioiden kanssa mielessäni.
Frans Autio (hallituksen jäsen)
Harvest (ohjaus: Athina Rachel Tsangari, 2024)
Tämän vuoden Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla näkemäni elokuva yllätti epäajanmukaisuudellaan, ja esitteli elokuvagenre-konseptin ”non-horror”. Elokuva sijoittuu maailman laidalle – paikkaan, johon jumalan käsi yltää vain hipaisemaan. Reuna-alueen ja sen hallitsemisesta käydään kiistaa, jonka eskaloitumiselta vältytään halujen suuntautuessa eri suuntiin: toisen ryhmän halutessa omistaa, kartoittaa ja rajata, toinen haluaa vetäytyä omaan rauhaansa, tunnetun maailman laidan tuolle puolen, ”terra incognitaan”. En olisi yllättynyt, jos ohjaajan tai käsikirjoittajien pöydällä olisi tekohetkellä pyörinyt Slivia Federicin alkuperäisen kasautumisen ja noitavainojen historiallista ja materialistista suhdetta käsittelevä Caliban and the Witch (2004), jonka lukeminen on allekirjoittaneella vielä kesken.
Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus (Otava, 2023)
Limujen hiilihapoista ja kielet värjäävistä tikkareista alkava Niko Hallikaisen jo muutaman vuoden takainen Suuri Märkä Salaisuus jätti voimakkaan jäljen. Teoksen sisältö on jotakin yhteiskunnassamme piiloon jäänyttä tai tahallisesti unohdettua aineista ja on siksi itsessään arvokasta. Minua puhutteli kuitenkin erityisesti teoksen päähenkilön kasvaminen tarinassa toimijuudeltaan muita hahmoja suuremmaksi. Alun huonojen hiilihydraattien vietävänä oleva lapsi oppii manipuloimaan ympäristöään, luo mielikuvituksensa avulla kuin tyhjästä voimakkaita kokemuksia, muuttaa todellisuuttaan tietoisesti, sekä loppua kohden tajuaa myös olevansa kohta päättyvän tarinan päähenkilö, jolla on tarinassa esiintyvän enkelin kaltaisia ominaisuuksia. Hormonien, päihteiden ja nuoruuden voima on väsymätön ja vimmainen ja voimakkaan esteettinen.
John Berger: Miksi katsoa eläimiä? (Tutkijaliitto, 2025)
Roni Grénin suomentamaan Bergerin esseekokoelmaan tutustuminen alkoi julkaisutilaisuudessa Kohta Taidehallissa. Joskaan esseistä jokainen ei kokonaisuutena tee suurta vaikutusta, sisältävät ne kaikki kohtia, joiden pariin saa ja haluaa palata. Alun ”Hiiritarina” imaisee lukijan maailmaan, jossa ihminen muuntuu eläimen lähellä joksikin toiseksi, nimikkoessee ”Miksi katsoa eläimiä?” puhuttelee muotoiluhistorioitsija-puoltani, ja lopun ”Ne ovat viimeisiä” -runo toimii ikään kuin tietoisena avauksena Bergerin jälkeen tuleville eläinfilosofeille. Erityismaininnan ansaitsevat kuitenkin aivan lopusta löytyvät Roni Grénin saatesanat. Grén kuvaa kuinka Bergerin ”häpeämättömän fantasioiva suhde eläimelliseen elämään” mahdollistaa näkökulman, jossa niin ikään kapitalistisen tuotantokoneiston hylkäämä lukija voi nähdä toisen lajin hylätyssä asemassa itsensä. Tämä empatia ja siitä seuraavat teot ovat yksi mahdollinen väylä nähdä ja kokea elämä toisin – kuin eläin. Suosittelen tutustumaan myös Grénin uutukaiseen Art Historical Perspectives on the Portrayal of Animal Death: 1550–1950 (2024).
Alonzo Heino (päätoimittaja)
Ben Levinin jutut
Muusikko ja mediataiteilija Ben Levin tekee jatkuvasti hienompia juttuja. Tänä vuonna Levin alkoi tehdä yhä enemmän kokeellisia ja taiteellisia ”videoesseitä”, jotka yhdistävät puhetta, animaatiota sekä musiikkia. Vaikka ”offline” kulttuuri on kaiketi nosteessa (ainakin puheen tasolla), mikä on toki hyvä asia, niin uskon sen tyyppisen monimediataiteen, jota esimerkiksi Levin tekee, tarjoavan kiinnostavia näköaloja vahvasti online-maailmassa kiinni olevalle uudelle taiteelle. Verkkokin voi vielä olla leikin ja kokeilun paikka! (Suomessa laskisin alan pioneereihin Jaakko ”Isvaffel” Järvisen.) Oli sitten kyseessä 24 tunnin striimattu sävellysmaraton, leikkisä TableTop Music -visailu tai jo mainitut kokeilevat animaatio/musiikki/essee -videot, Levin toimittaa takuuvarmasti herkkää, leikkisää ja kiehtovaa kamaa!
Sleep Token: Even in Arcadia (2025)
Olen Sleep Tokenin suhteen myöhäisherännäinen, sillä löysin kunnolla yhtyeen pariin vasta heidän uusimman albuminsa myötä. Vaikka yhtyeen luomat melodiat ovat paikoin hieman geneerisiä, kokonaisvaltaisesti tarkasteltuna Sleep Tokenin musiikki on kuitenkin vaikuttavaa kuunneltavaa. Hienosti sovitettua ja upeasti tuotettua musiikkia, joka yhdistelee röyhkeästi erilaisia pop-elementtejä tämän päivän djent-henkiseen metalliin. Tässä kohtaa on vaikea sanoa, miten levy tulee kestämään aikaa: enteileekö Sleep Token tulevaa vai onko kyseessä ”vain” äärimmäisen näkemyksellisesti tämän hetken trendeissä kiinni olevaa populaarimusiikkia? Oli miten oli, niin perkulan hyvää on!
Extra-mainintana musiikkipuolelta mainittakoon vielä Pat Methenyn hieno konsertti Finlandia-talossa kesällä, josta kirjoitin kattavan analyysin Mustekalaan.
Philipp Mainländer: The Philosophy of Redemption (Irukandji Press, 2024)
”Jumala on kuollut ja hänen kuolemansa oli maailman elämä.” Länsimaisen filosofian erikoisimpiin ja surullisimpiin hahmoihin lukeutuvan pessimistiajattelija Philipp Mainländerin pääteoksen Die Philosophie der Erlösung (”Pelastuksen filosofia”, 1876) ensimmäisestä osasta ilmestyi vuonna 2024 englanninkielinen laitos Christian Romussin kääntämänä. Kuolemaa ainoana pelastuksena elämän kärsimyksestä pitänyt ja oppiaan johdonmukaisesti seurannut Mainländer kirjoitti Jumalan kuolemasta ja kuolemantahdosta ennen kaikkien tuntemia Nietzscheä ja Freudia. Vaikka Mainländer jäi tunnetumpien aikalaistensa varjoon, on hän innoittanut mm. Alfred Kubinin ja Ryūnosuke Akutagawan kaltaisia taiteilijoita. Käännöksen myötä lienee odotettavissa, että filosofian historian tutkimuksessa nosteessa olevan Mainländerin tuntemus kasvaa myös Saksan, Espanjan ja Italian ulkopuolella, joissa Mainländerin ajattelua on tutkittu pidempään pienen mutta vihkiytyneen joukon toimesta.
Ymmärrän hyvin, ettei synkistely jo valmiiksi synkkinä aikoina vetoa kaikkiin, enkä myöskään halua glorifioida Mainländerin traagista kohtaloa. Itselleni Mainländerin kaltaisten ajattelijoiden lukeminen tuo kuitenkin lohtua. Syvästä pessimismistään huolimatta – tai pikemminkin juuri sen johdosta – Mainländer oli myötätuntoinen kaikkia kärsiviä kohtaan. Tämän vuoksi hän myös liputti sosialismin puolesta. Ei siksi, että se toisi pelastuksen ja paratiisin vaan siksi, että sorron ikeestä vapautettuna ihmiset ehtisivät ajatella, viisastua ja ymmärtää olemassaolon todellisen, synkän olemuksen.
Helmi Saukkoriipi (päätoimittaja)
Noora Vaarala: Sarviini puhkeaa lehti – Ihmeellinen Reidar Särestöniemi (Gummerus, 2025)
Olen ensikohtaamisesta lähtien pitänyt Reidar Särestöniemen taiteesta. Liekö syynä, että olen itse pohjoisesta ja maalaukset vievät suoraan tunnetasolle, vai ylipäänsä mieltymykseni voimakassiveltimiseen ilmaisuun. Noora Vaaralan elämäkerta kirjoittaa sisukkaasti median ja pääkaupunkiseudun taide-eliitin luomia käsityksiä vastaan. Särestöniemi teki pitkäjänteisesti töitä taiteellisen ilmaisunsa kehittämiseksi ja rakensi itselleen omannäköisen taiteilijuuden ja elämänpiirin. Särestöniemen seksuaalinen suuntautuminen nousee myös esiin. Syleilevät karhut ovat aina olleet maalauksissa läsnä – aikaisemmin ne on vain ohitettu.
Jossain on valo joka ei sammu (ohjaus ja käsikirjoitus: Lauri-Matti Parppei, 2025)
Lauri-Matti Parppein esikoiselokuva kosketti syvältä. Elokuva saa vangittua pienemmille paikkakunnille tyypillisen ilmapiirin, jossa luovuus on erikoista ja siksi joillekin vältettävää, mutta toisaalta omassa elinpiirissään yhteisöllistä ja riehakastakin. Suosittelen elokuvaa lämpimästi kaikille junantuomille, joille pääkaupunkiseutu on antanut tilaa kasvaa, mutta myös paljastanut vaatimuksensa. On kiinnostava kysymys, missä luovuus ja sitä kautta identiteetti voisi elää vapaimmillaan. Millaisia sääntöjä ja mielikuvia luovuuteen ja kulttuurielämään missäkin liittyy?