Kevään 2026 Euroviisuista on tulossa osallistujamäärältään pienimmät sitten vuoden 2003. Alankomaiden, Espanjan, Irlannin, Islannin ja Slovenian yleisradioyhtiöt jättäytyivät pois kilpailusta protestina sille, että kilpailua järjestävä Euroopan yleisradioliitto EBU päätti sallia Israelin yleisradioyhtiön KANin osallistumisen. ”Ankara humanitaarinen kärsimys Gazassa, lehdistönvapauden rajoitukset ja poliittinen sekaantuminen viimeisimpään Eurovision laulukilpailuun eivät sovi yhteen edustamiemme arvojen kanssa”, hollantilainen AVROTROS (4.12.2025) perusteli päätöstään.
Suomessa Israelin osallistumista Eurovision viihdespektaakkeliin ovat vastustaneet kansalaisvaikuttajat. Syksyllä 2025 Yle vastaanotti yli 2400 kulttuurialan ammattilaisen ja järjestön allekirjoittaman vetoomuksen, jossa vaadittiin, että yhtiö jäisi pois Euroviisuista, jos Israel osallistuu niihin (Yle 30.10.2025). Edellinen vastaava vetoomus aiemmin samana vuonna oli kerännyt yli 10 000 kansalaisen allekirjoitukset (Yle 24.3.2025). Aktiivisia boikottivaatimusten organisoimisessa ovat olleet erityisesti musiikin ammattilaiset: kun kritiikki Israelin euroviisuosallistumista kohtaan virisi vuonna 2024, muun muassa Isaac Sene, Olavi Uusivirta ja Vesta olivat mukava luovuttamassa Ylelle vetoomusta, jossa toivottiin, että Yle vaatisi EBUa sulkemaan Israelin pois kilpailusta (Yle 16.1.2024). Euroviisujen ohella Israelin vastaisia protesteja järjestettiin viime vuonna Flow-festivaalin yhteydessä, kun Flow Strike -kampanja kannusti yleisöä ja esiintyjiä boikotoimaan tapahtumaa sen omistajayhtiön Israel-sijoitusten vuoksi. Kampanja järjesti Varjovirta-vaihtoehtofestivaalin, ja itse Flow-festivaalilla monet artistit osallistuivat palestiinalaisia tukevaan qr-koodikampanjaan, jossa jaettiin linkkejä avustusjärjestöjen sivuille (esim. Helsingin Sanomat 10.8.2025).
Euroviisujen kaltainen suosittu mediatapahtuma on hyvä kohde kansalaistoiminnalle, sillä siihen liittyvät protestit voivat saada paljon medianäkyvyyttä. Vaikka boikottivetoomus ei johtaisi tulokseen, se on edes keino kohdistaa huomiota Israelin väkivaltaan, joka YK:n valtuuttaman riippumattoman komission mukaan on täyttänyt kansanmurhan tuntomerkit (Human Rights Council 2025). Esimerkiksi Helsingin Sanomissa kysymys Israelin euroviisuosallistumisesta ja euroviisuboikotista onkin kerännyt enemmän otsikoita kuin Suomen jatkuva asekauppayhteistyö Israelin kanssa. Euroviisujen julkisuusarvo auttaa pitämään Israelin ihmisoikeusrikkomuksia Gazassa esillä.
Euroviisujen kaltainen suosittu mediatapahtuma on hyvä kohde kansalaistoiminnalle, sillä siihen liittyvät protestit voivat saada paljon medianäkyvyyttä.
Protestit eivät kuitenkaan saaneet Yleä vetäytymään Euroviisuista tai ottamaan kantaa Israelin yleisradioyhtiön KANin osallistumista vastaan. Tiedotteessa Ylen päätöksestä osallistua Euroviisuihin toimitusjohtaja Marit af Björkesten vältti mainitsemasta Israelia ja tyytyi byrokraattisesti kommentoimaan kilpailun äänestyssääntöjen kehittämistä (Yle 4.12.2025). Yle on myös pyrkinyt esittämään, että suursuosioon noussut UMK olisi Euroviisuista erillinen kilpailu, vaikka ilmeistä on, että esimerkiksi kevään 2023 Käärijä-huuma sai voimaa paitsi vahvasta kappaleesta ja karismaattisesta esiintyjästä, myös siitä, että Käärijä ”edusti Suomea” Euroviisuissa. Ylen Kulttuuri ja asia -yksikön johtaja Johanna Törn-Mangs on painottanut, että Ylen ”tehtävä on tukea suomalaista kulttuuria ja musiikin tekemistä”, eikä ”ottaa kantaa poliittisissa kysymyksissä” (Helsingin Sanomat 12.9.2025) Ylen johdon yritys irrottaa kulttuuri politiikasta on tuttu Euroviisujen historiasta.
Euroviisuprotestien historiaa
Vuonna 1950 perustetun EBUn historia heijastelee kylmän sodan aikaisia poliittisia jakolinjoja: sen jäsenistö koostui alkujaan länsieurooppalaisista yleisradioyhtiöistä, kun taas sosialistimaiden yleisradioyhtiöillä oli oma järjestönsä. Tässä mielessä EBUlla siis on ideologinen tausta, mutta muuten jäsenyydelle ei asetettu kriteerejä. Niinpä Espanjan, Portugalin ja Kreikan yleisradioyhtiöt olivat mukana toiminnassa aikana, jolloin maissa oli autoritaarinen oikeistolainen hallinto eikä niitä hyväksytty jäseniksi muihin länsieurooppalaisiin järjestöihin kuten Euroopan neuvostoon tai Euroopan yhteisöön. (Vuletic 2018. 82–84.) Eurovision laulukilpailu tarjosi maiden hallinnolle mahdollisuuden saada kansainvälistä näkyvyyttä hyväksyttynä osana länsieurooppalaista yhteisöä sekä tilaisuuden mainostaa nousevia turismiteollisuuksiaan.
Ensimmäiset euroviisuprotestit liittyivätkin länsieurooppalaisten diktatuurien läsnäoloon kilpailussa. Vuoden 1964 laulukilpailussa Kööpenhaminassa lavalle nousi yleisön edustaja, jonka kyltti kehotti boikotoimaan Francoa ja Salazaria. Mielenosoittaja kuului vasemmistolaiseen Gruppe 61 -nuorisojärjestöön. Mielenilmausta ei näytetty televisiossa, mutta lehtiraportit levittivät tietoa siitä. Esimerkiksi Aamulehden (23.3.1964) mukaan: ”Televisiossa katsojat huomasivat ainoastaan kuuluttajan Lotte Weaverin hämmästyneet kasvot kun tämä huomasi poliisien kiiruhtavan paikalle. Kamerat suunnattiin seinällä olevalle Euroopan kartalle ja muutaman sekunnin kuluttua voitiin jatkaa.” Televisiotallennetta vuoden 1964 laulukilpailusta ei ole säilynyt, joten on mahdotonta tarkistaa, pitääkö Aamulehden kuvaus täsmälleen paikkaansa. Joka tapauksessa poliittisen protestin peittäminen Euroopan kartalla vaikuttaa osuvalta symbolilta myös kilpailun myöhemmälle kehitykselle.
Ensimmäiset euroviisuprotestit liittyivätkin länsieurooppalaisten diktatuurien läsnäoloon kilpailussa. Vuoden 1964 laulukilpailussa Kööpenhaminassa lavalle nousi yleisön edustaja, jonka kyltti kehotti boikotoimaan Francoa ja Salazaria.
Euroviisujen boikotoimisesta keskusteltiin laajasti ensimmäisen kerran vuonna 1969, jolloin ne järjestettiin Francon hallitsemassa Espanjassa. Esimerkiksi Ruotsissa osa ammattiliitoista ja poliittisista nuorisojärjestöistä vaati osallistumisesta luopumista. Suomessakin Euroviisuihin osallistumisesta käytiin vilkasta debattia päivälehdissä. Kriittisissä näkökulmissa esitettiin, ettei Yleisradion pitäisi osallistua Euroviisuihin, kun ne olivat käytännössä mainosta valtiolle, joka ei ollut demokratia ja jossa hiljattain julistettu poikkeustila heikensi kansalaisten oikeuksia entisestään. Porvarilliset kommentaattorit saattoivat puolustaa osallistumista esittämällä, että olihan kilpailuihin osallistuttu myös sosialistimaissa, jotka nekään eivät olleet demokraattisesti hallittuja (Uusi Suomi 10.2.1969).
Yleisradion edustajien perustelut osallistumiselle Euroviisuihin olivat vuonna 1969 samantapaisia kuin nykyään. Hufvudstadsbladetin (4.2.1969) artikkelissa ohjelmajohtaja Ville Zilliacus esitti, että Ylen tavoitteena oli pitää toiminta erillään politiikasta ja TV1:n viihdepäällikkö Aarno Walli korosti, että ”viihde on poliittisen ulko- ja yläpuolella”. Yleisradion johtokunta näki poikkeustilan haasteena kansainväliselle yhteistyölle, mutta vetäytyi EBUn yhteisen päätöksen taakse. Suomen euroviisukarsinnan myötä päivälehdet palasivat arvioimaan kilpailukappaleita tavalliseen tapaan. Boikottia ei syntynyt muissakaan maissa, ja Espanja sai hetkensä massiivisen tv-yleisön huomion keskipisteenä. Yleisradioyhtiöt varoivat ottamasta kantaa demokratian puolesta, mutta ironista kyllä Suomen ja kolmen muun maan televisioyhtiöt jättäytyivät pois seuraavan vuoden Euroviisuista, koska ne olivat tyytymättömiä kilpailun sääntöihin.
Euroviisujen ”epäpoliittisuus”
Nykyisin EBU korostaa vahvasti, että Euroviisut on epäpoliittinen (non-political) kilpailu. Tämä tuntuu monesta erikoiselta, sillä katsojan näkökulmasta vaikuttaa ilmeiseltä, että Euroviisut – kuten muutkin kilpailut, joissa osallistujat esitetään valtioiden edustajiksi – kytkeytyy väistämättä politiikkaan. Suuri osa Euroviisuja koskevasta tutkimuksesta onkin käsitellyt jollain tavoin kilpailun poliittisuutta. On tarkasteltu esimerkiksi sitä, miten Euroviisut valjastettiin osaksi maabrändäyskampanjaa ja EU-jäsenyyden tavoittelua Virossa ja miten Ukrainan ja Venäjän välinen konflikti on näkynyt Euroviisuissa vuodesta 2014 eteenpäin (esim. Jordan 2014; Pajala & Vuletic 2022).
EBUn tarve korostaa kilpailun epäpoliittisuutta liittyy sen periaatteisiin julkisen palvelun mediayhtiöiden järjestönä. EBU korostaa, että julkisen palvelun media on itsenäistä. Keskeinen kysymys julkisen palvelun median historiassa onkin ollut, miten taataan luottamus siihen, että vaikka valtio säätelee ja rahoittaa mediayhtiötä (esimerkiksi Suomessa parlamentaarisen hallintoneuvoston ja Yle-veron kautta), ei yhtiö ole hallituksen media vaan itsenäinen toimija. Niinpä EBUn näkökulmasta on tärkeää varmistaa, että Euroviisuja ei esimerkiksi valjasteta ajamaan jonkin maan hallituksen agendaa.
On ymmärrettävää, että EBUn jäsenyhtiöt haluavat estää sen, että viihdetapahtuma olisi mahdollista valjastaa jonkin maan hallituksen äänitorveksi. Voi kuitenkin kysyä, vastaako artistien ilmaisuvapauden äärimmäinen kontrollointi julkisen palvelun median tehtäviä tukea demokratiaa ja edistää erilaisten mielipiteiden ilmaisua.
Euroviisujen poliittisen sisällön sääntely on tiukentunut jatkuvasti 2000-luvulla. Esimerkiksi vuoden 2004 kilpailun julkaistuissa säännöissä ei mainittu politiikkaa ja edellytettiin vain, että kilpailukappaleet eivät tuo tapahtumalle huonoa mainetta. Seuraavina vuosina alettiin eksplisiittisesti kieltää poliittiset sanoitukset, puheet ja eleet. Tähän vaikuttivat vuoden 2005 Euroviisut Kiovassa, missä Ukrainan edustuskappaleeksi oli valittu Oranssin vallankumouksen tunnuskappale ja maan presidentti nähtiin poikkeuksellisesti lavalla palkintojenjaossa (Vuletic 2018, 147). Euroviisusääntöihin määritelmä ”epäpoliittinen tapahtuma” (non-political event) lisättiin vuonna 2018, kun valmistauduttiin seuraavan vuoden kilpailuihin Israelissa.
Nykyisin poliittinen ilmaisu on siis kielletty paitsi euroviisukappaleissa, myös laajemmin koko tapahtumassa ja siihen liittyvissä tiloissa kuten lehdistökeskuksessa. Suorien poliittisten viittausten ohella on kielletty epäsuorat poliittiset viittaukset. Säännöt mahdollistavat sen, että kilpailuun osallistuvien artistien itseilmaisua säädellään äärimmäisen tarkasti. Niinpä vuonna 2024 Irlannin edustajaa Bambie Thugia vaadittiin poistamaan vartaloltaan maalaukset, joissa luki sanat ”tulitauko” ja ”vapaus” muinaisilla kirjaimilla, joita tuskin kukaan osasi lukea.
On ymmärrettävää, että EBUn jäsenyhtiöt haluavat estää sen, että viihdetapahtuma olisi mahdollista valjastaa jonkin maan hallituksen äänitorveksi. Voi kuitenkin kysyä, vastaako artistien ilmaisuvapauden äärimmäinen kontrollointi julkisen palvelun median tehtäviä tukea demokratiaa ja edistää erilaisten mielipiteiden ilmaisua (vrt. Laki Yleisradio Oy:stä 1993/2025). Lisäksi on ilmeistä, että Israelin hallitus on politisoinut ja instrumentalisoinut Euroviisut ilman, että tästä olisi seurannut sanktioita: viimeisten kahden vuoden ajan esiintyjä- ja kilpailukappalevalinnoilla on haettu sympatiaa Israelin näkökulmalle Gazan konfliktiin, ja EBUn selvityksen mukaan Israelin hallituksen mainostoimisto järjesti äänestyskampanjan maan puolesta vuonna 2025 (Eurovision News 19.5.2025).
Ylen johdon euroviisulinjan uskottavuutta vähentää se, että vuonna 2022 Yle oli ensimmäisenä vaatimassa, että Venäjä suljetaan pois Euroviisuista sen aloitettua laajamittaisen hyökkäyssodan Ukrainassa. ”Yle puolustaa aina länsimaista demokratiaa, oikeusvaltion periaatteita, sananvapautta ja ihmisarvoa. Yle ei voi olla mukana tapahtumassa, jossa räikeästi näitä arvoja vastaa hyökännyt Venäjä voi käyttää yhtä Euroopan tunnetuinta brändiä oman etunsa ajamiseen”, perusteli Ylen silloinen Luovat sisällöt ja media -yksikön johtaja Ville Vilén. (Yle 25.2.2022.) Demokratian, oikeusvaltion, sananvapauden ja ihmisarvon puolustaminen määritellään Ylen arvoiksi myös yhtiön vuonna 2025 vahvistetussa strategiassa (Yle 14.5.2025). Yle ei kuitenkaan ole puolustanut gazalaisten ihmisoikeuksia Euroviisujen yhteydessä samalla tavalla kuin ukrainalaisten.
EBUn enemmistö on halunnut tukea Israelin yleisradioyhtiö KANin osallistumista Euroviisuihin, sillä järjestölle on tärkeää ylläpitää erottelua hallitusten ja yleisradioyhtiöiden välillä. Totta onkin, että Israelin nykyinen hallitus on suhtautunut KANiin kriittisesti. Euroviisuissa KANista kuitenkin tulee valtion symboli, sillä Euroviisujen vetovoima on rakennettu valtiollisen symboliikan varaan. Kilpailun aloittavassa lippuparaatissa, grafiikoissa ja kuvissa faniyleisöstä nähdään osallistujamaiden liput, ei yleisradioyhtiöiden logoja. Euroviisujen pisteidenlaskussa 12 pistettä saa Israel, ei KAN.
Mielenilmauksia ja varjoviisuja
Kun poliittista ilmaisua Euroviisuissa rajoitetaan yhä tarkemmin, kilpailuun viime vuosina osallistuneilla artisteilla on ollut niukasti mahdollisuuksia ilmaista tukea palestiinalaisille itse tapahtumassa. Keväällä 2024 ruotsalaislaulaja Eric Saade esiintyi Euroviisujen semifinaalin avausnumerossa keffiyeh-huivi ranteessaan. EBUn edustaja pahoitteli, että Saade ”vaaransi tapahtuman epäpoliittisen luonteen” (BBC 8.5.2024), eikä Saaden esityksestä löydy videota Euroviisujen YouTube-kanavalla, toisin kuin muista saman vuoden avaus- ja väliaikanumeroista.
Laajimmin Palestiinan tilannetta on Euroviisuissa pitänyt esillä islantilaisyhtye Hatari, joka osallistui kilpailuun vuonna 2019 Tel Avivissa. Euroviisuihin kohdistui BDS-liikkeen (Boycott, Divestment, Sanctions) boikottikampanja, joka kritisoi Euroviisujen käyttöä Israelin maabrändin kaunistamiseen (BDS 2019). Antikapitalistisena taideprojektina profiloitunut Hatari perusteli osallistumistaan sillä, että Islannin televisio olisi joka tapauksessa lähettänyt Euroviisuihin kilpailijan ja osallistumalla yhtye pystyi tuomaan huomiota palestiinalaisten tilanteelle (Grapewine 10.5.2019). Euroviisujen aikana Hatari vieraili palestiinalaisalueella ja kuvasi musiikkivideon palestiinalaisen queer-artistin Bashar Muradin kanssa. Yhteiskappale ”Klefi/Samed” julkaistiin heti Euroviisujen jälkeen. Euroviisufinaalin pisteidenlaskuun Hatarin jäsenet salakuljettivat pienet Palestiinan liput, jotka päätyivät suoraan lähetykseen ja toivat sakot Islannin yleisradioyhtiölle. Hatarin yritys käyttää Euroviisuja Palestiinan tilanteen esiin tuomiseen sai kuitenkin osakseen kritiikkiä niiltä, jotka kannattivat Israelin Euroviisujen boikotointia; näitä ristiriitoja käsitellään dokumenttielokuvassa A Song Called Hate (ohj. Anna Hildur Hildibrandsdottir, 2020), joka kuvaa yhtyeen euroviisumatkaa.
Myöhemmin Bashar Murad osallistui Islannin vuoden 2024 euroviisukarsintaan yhdessä Hatarin Einar Hrafn Stefánssonin kanssa kirjoittamallaan kappaleella. Villi länsi -aiheinen kappale ei ollut sanoitukseltaan ilmeisen kantaaottava, mutta esityksen taustalla nähdyt vesimelonikuviot muistuttivat Palestiinaan liitetystä symbolista. Murad perusteli osallistumistaan sillä, että Palestiinalla ei ole omaa edustusta Euroviisuissa (France24 10.5.2024). EBUn jäsenyys on mahdollinen vain valtiollisille yleisradioyhtiöille, minkä vuoksi Euroviisut tarjoaa näkyvyyttä ensisijaisesti valtiollisille symboleille.
Euroviisujen konseptia onkin varioitu erilaisissa tapahtumissa, jotka ovat pyrkineet tarjoamaan näkyvyyttä ylirajaisille yhteisöille. Esimerkiksi vuodesta 2023 järjestettyä Pan-ArcticVision -kilpailua on motivoitu sillä, että arktisilla alueilla ei ole mahdollisuutta päästä esiin Olympialaisten tai Euroviisujen kaltaisissa tapahtumissa. Kilpailun visuaalinen ilme lainaa Euroviisujen sydänlogoa, ja tapahtuma lupaa “aidosti kansainvälisen, rajoja ylittävän kokemuksen laulusta, yhteisöllisyydestä ja voimaantumisesta”. (Pan-Arctic Vision 2026.) Helsingissä Kulttuurikeskus Caisa on järjestänyt alkujaan maahanmuuttajille suunnattua Ourvision Song Contest -kilpailua, joka pidettiin ensimmäisen kerran Helsingin Euroviisujen aikaan vuonna 2007.
Vuosien 2024 ja 2025 Euroviisujen isäntäkaupungeissa Malmössä ja Baselissa nähtiin erilaisia vaihtoehtotapahtumia ja mielenilmauksia Palestiinan puolesta. Malmön Euroviisujen varjotapahtumana järjestettiin Falastinvision-kilpailu, joka kuvailee itseään ”kansanmurhasta vapaaksi laulukilpailuksi” (Falastinvision 2026). Kilpailu järjestettiin livestream-tapahtumana myös kevään 2025 Euroviisujen aikaan vaihtoehto-ohjelmaksi Euroviisuja boikotoiville. Osallistujia oli 16, ja heidän kappaleensa kuultiin lähetyksessä videoesityksinä. Katsojia kannustettiin järjestämään kisakatsomoita, ja Suomessa katselutilaisuuksia järjestivät ainakin Turun Kirjakahvila ja pari Vasemmistonuorten paikallisjärjestöä.
Falastinvision jatkaa varjoviisujen perinnettä, jolla on jo ainakin 50 vuoden historia. Abban voitettua Euroviisut vuonna 1974 kaikki Ruotsissa eivät suinkaan olleet innoissaan menestyksestä ja seuraavien Euroviisujen järjestämisestä Tukholmassa. Edistyksellisen musiikkiliikkeen näkökulmasta Euroviisujen järjestäminen oli vastoin maan kulttuuripolitiikkaa, jonka mukaan valtion tehtävä oli tukea ei-kaupallista kulttuuritoimintaa. Kritiikkiä herätti erityisesti se, että julkisen palvelun televisio rahoitti kilpailun, jonka katsottiin hyödyttävän ensisijaisesti kaupallisia levy-yhtiöitä muissa maissa. Euroviisujen vastapainoksi suuri joukko julkisrahoitteisia toimijoita järjesti massiivisen, viikon mittaisen Alternativfestival -varjotapahtuman, johon osallistui noin 850 esiintyjää. Osin kritiikin seurauksena Ruotsin televisio vetäytyi vuoden 1976 Euroviisuista. (Thyrén 2016). Tapaus osoittaa, että euroviisuprotesteilla voi olla konkreettisia vaikutuksia – joskin tässä tapauksessa lyhytaikaisia. Ruotsin televisio palasi Euroviisuihin vuoden tauon jälkeen, ja ruotsalaiset toimijat ovat sittemmin nousseet dominoivaksi voimaksi globaalissa musiikkiteollisuudessa.
Teksti: Mari Pajala
Mari Pajala toimii mediatutkimuksen yliopistonlehtorina Turun yliopistossa. Hänen väitöskirjansa (2006) tarkasteli Euroviisuja ja kansallisuuden rakentumista suomalaisen televisiohistorian kontekstissa, ja hän on palannut laulukilpailun pariin aika ajoin myös myöhemmässä tutkimuksessaan. Hän ei ole järjestänyt euroviisukisakatsomoa kahteen vuoteen.
Teksti on osa Mustekalan Aktivismi ja taide -juttusarjaa. Sarjan on toimittanut Sini Mononen ja sarjan leiman on suunnitellut Suvi Suitiala. Juttusarja toteutetaan Jenny ja Antti Wihurin rahaston tuella.
Kirjallisuus
Aamulehti (23.3.1964) Iskelmävoitto Italiaan ’Laiskotellen’ seitsemäs. Mielenosoittaja käväisi Tivolin lavalla.
AVROTROS (4.12.2025) AVROTROS neemt in 2026 niet deel an het Eurovisie Songfestival. https://pers.avrotros.nl/avrotros-neemt-in-2026-niet-deel-aan-het-eurovisie-songfestival/ (luettu 27.2.2026).
BBC (8.5.2024) Ireland’s goth gremlin through to Eurovision final. https://www.bbc.com/news/articles/cw4r2ddkj7mo (luettu 6.3.2026).
BDS (2019) Boycott Eurovision 2019. https://bdsmovement.net/boycott-eurovision-2019 (luettu 6.3.2026).
Eurovision News (19.5.2025) Israeli government agency paid for adverts targeting Eurovision Song Contest public vote. https://spotlight.ebu.ch/p/israeli-government-agency-paid-for (luettu 27.2.2026).
Falastinvision (2026) https://falastinvision.com/ (luettu 27.2.2026).
France24 (10.5.2024) The Palestinian who almost represented Iceland at Eurovision. https://www.france24.com/en/live-news/20240510-the-palestinian-who-almost-represented-iceland-at-eurovision (luettu 27.2.2026).
Grapewine (10.5.2019) Andie Sophia Fontaine: Eurovisions: Hatari, Israel and Allyship. https://grapevine.is/music/2019/05/10/eurovisions-hatari-israel-and-allyship%e2%80%a8/ (luettu 27.2.2026)
Helsingin Sanomat (10.8.2025) Jecaterina Mantsinen: Esiintyjien qr-koodikampanjan takana on Kuumaa-bändin entinen jäsen Antti Heiskala. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000011418512.html (luettu 6.3.2026).
Helsingin Sanomat (12.9.2025) Juuso Määttänen: Euroviisut on käännekohdassa, kun ensimmäistä kertaa useampi maa on jäämässä pois Israelin takia.
Hufvudstadsbladet (4.2.1969) E. W.: Popvärlden tänker inte bojkotta Euroschlagern.
Human Rights Council (2025) Legal Analysis of the Conduct of Israel in Gaza Pursuant to the Convention on the Prevention and Punishment of the Crime of Genocide. https://www.ohchr.org/sites/default/files/documents/hrbodies/hrcouncil/sessions-regular/session60/advance-version/a-hrc-60-crp-3.pdf (luettu 27.2.2026).
Jordan, Paul (2014) The Modern Fairy Tale: Nation Branding, National Identity and the Eurovision Song Contest in Estonia. Tartto: University of Tartu Press.
Laki Yleisradio Oy:stä (1993/2025) https://www.finlex.fi/fi/lainsaadanto/1993/1380 (luettu 27.2.2026).
Pajala, Mari & Dean Vuletic (2021) Stagecraft in the Service of Statecraft? Russia in the Eurovision Song Contest. Teoksessa Tuomas Forsberg & Sirke Mäkinen (toim.) Russia’s Cultural Statecraft. Oxon: Routledge, 162–183.
Pan-Arctic Vision (2026) https://www.panarcticvision.org/ (luettu 6.3.2026)
Thyrén, David (2016) The alternative Eurovision Song Contest in Sweden, 1975. Teoksessa Tania Ørum & Jesper Olsson (toim.) A Cultural History of the Avant-garde in the Nordic Countries 1950–1975. Leiden & Boston: Brill Rodopi, 831–840.
Uusi Suomi 10.2.1969: Euroviisujupakka.
Vuletic, Dean (2018) Postwar Europe and the Eurovision Song Contest. London: Bloomsbury Academic.
Yle (25.2.2022) Yle vetoaa Euroopan yleisradiounioniin Venäjän sulkemiseksi pois Euroviisuista. https://yle.fi/aihe/a/20-10002304 (luettu 27.2.2026).
Yle (16.1.2024) Anton Vanha-Majamaa: Muusikot jättivät Ylelle vetoomuksen, jossa he vaativat Euroviisuihin Israel-boikottia. https://yle.fi/a/74-20069650 (luettu 6.3.2026).
Yle (24.3.2025) Mattias Mattila: Kulttuurialan vaikuttajilta vetoomus: Israel ulos Euroviisuista tai Yle ulos kisasta. https://yle.fi/a/74-20151378 (luettu 27.2.2026).
Yle (14.5.2025) Ylen strategia. Kaikille yhteinen, jokaiselle oma. https://yle.fi/aihe/a/20-10008432 (luettu 27.2.2026).
Yle (30.10.2025) Elise Aaltonen & Ville Vedenpää: Kulttuurialan vaikuttajat luovuttivat vetoomuksen Ylelle: Suomi pois Euroviisuista, jos Israel osallistuu. https://yle.fi/a/74-20191228 (luettu 27.2.2026).
Yle (4.12.2025) Yle valmistautuu osallistumaan Euroviisuihin – laaja pohjoismainen tuki Euroviisujen sääntöuudistukselle. https://yle.fi/aihe/a/20-10009148 (luettu 27.2.2026).