Suomen Pimiötaiteilijat ry:n järjestämä festivaali Helsinki Analog Festival toteutui Helsingissä 1.4.–3.5.2026 yhteistyössä muiden muassa AV-arkin, Elävän Kuvan Laboratorion, Valokuvagalleria Hippolyten, Helsingin keskustakirjasto Oodin ja Suomen valokuvataiteen museon kanssa. Itse tutustuin tapahtumaan liittyviin lyhytelokuvien näytöksiin, kahteen näyttelyyn, paneelikeskusteluun ja palkinnonjakotilaisuuteen. Tämän lisäksi festivaaliin sisältyi työpajoja ja symposiumi. Lähestyin kokonaisuutta uteliaisuudella; olen itse jo useamman vuoden ajan tutkinut analogisten metodien käyttöä nykytaiteessa sekä näiden metodien erinomaista soveltuvuutta nostalgisten tuntemusten ja ajatusten kuvaamiseen. Laaja kattaus kuulostikin oman tutkimukseni kannalta kiinnostavalta ja potentiaalisesti ennakkoajatuksiani haastavalta; onko analogisten medioiden käytön comebackissa kyse nostalgiasta (varmasti on!), vai piileekö ilmiön takana muutakin?
Strategy of Gestures – Analog Practice Exhibition
Valokuvagalleria Hippolyten Strategy of Gestures – Analog Practice Exhibition -ryhmänäyttelyn (4.4.–3.5.2026) kuraattorina toimivat Clément Beraud ja Natalia Kopkina. Näyttelyn yhdeksän taiteilijaa valikoituivat avoimen haun kautta, ja he tutkivat näyttelytekstin mukaan töissään muistoja, kehoja ja historiaa analogisen valokuvauksen ja liikkuvan kuvan kautta. Näyttelyssä olisi voinut olla esillä enemmän liikkuvaa kuvaa ja kokeilevampaa, rajoja rikkovaa työskentelyä, mutta kokonaisuutena kattaus oli kuitenkin toimiva. Fokus oli perinteisessä, analogisessa valokuvassa, ja teemana korostuivat menneisyys, (suku)historia, juuret ja muistot. Kehollisuutta en näyttelyssä erityisesti huomannut. Vahvasti nostalgiaan nojaavat teokset olivat näyttelyn vahvimpia eivätkä ainoastaan siksi, että niissä median valinta oli selkeimmin perusteltu.
Ali Uchidan Hafuri-teoskokonaisuudessa (2024) käsintehdylle gampi-paperille vedostetut platina-/palladium-vedokset tutkivat maisemaa muistojen paikkana. Käytetty tekniikka on erittäin hidas, ja siinä valo läpäisee useita kerroksia piirtäen kuvan paperille hitaasti, asteittain. Tekniikka itsessään mukailee muistojen kerrostumista.
Joana Duarte pyrkii teoskokonaisuudessaan New Images from the Past (2024/2026) poistamaan taiteellaan henkilökohtaisesta historiastaan osia tuhoamalla ne. Konkreettisesti tämä tapahtuu upottamalla perhealbumin valokuvia liuottimiin, jotka hiljalleen tuhoavat ne muuttaen kuvat abstrakteiksi ja muistot tunnistamattomiksi. Duarte pyrkii aktiivisesti muokkaamaan muistojaan menneestä muuttamalla objekteja. Täysin päinvastoin toimii Shia Conlon, joka haluaa luoda uusia muistoja menetettyjen tilalle. Teoskokonaisuus If your history was an ache (2025) yhdistelee keramiikkaa ja valokuvaa ja luo tuhottuja menneisyyksiä, kadonneita kuvia, uusia arkistoja historiasta pyyhittyjen tilalle. Menetettyjen historioiden pois pyyhkiminen on ollut aktiivista myös, mutta uusia arkistoja, uusia albumeita on näennäisen helppo luoda tyhjästä.
Kolmas tapa käsitellä henkilökohtaisia ja toisaalta myös jaettuja muistoja nousee näyttelystä vahvana esiin Hermione Russellin kokonaisuuden Immortal Impressions (2025) kautta. Russell on työstänyt uudelleen ja uudelleen alun perin isoäitinsä kotona kuvattua materiaalia, yhdistellen ja tulkiten.
Muistojen käsittely erottautui vahvana teemana näyttelyssä, joka oli kokonaisuudessaan itsevarma ja uskottava. Olen vakuuttunut, mutta en yllättynyt. Odotin analogisilta filmitekniikoilta menneisyyteen nojaavia, muistojen ja laajemmin historioiden käsittelyä. Itse tekniikan tutkiminen loistaa poissaolollaan, mikä kummastuttaa ja ilahduttaa; kokonaisuus on temaattisesti vahva, vaikka se onkin kuratoitu tekniikkaa korostavasta lähtökohdasta.
Handmade Books Exhibition
Tapahtumakokonaisuuden toisen näyttelyn Handmade Books Exhibition käsintehdyt julkaisut levittäytyivät Helsingin keskustakirjasto Oodin neljännen kerroksen vitriineihin 1.4.–26.4.2026. Tähänkin näyttelyyn teokset valikoituivat avoimen haun kautta. Teoksia olikin esillä hyvin monipuolisesti, ja ne keskittyivät pieniin editioihin uniikkien kirjojen sijaan. Natalia Kopkinan ja Hikari Nishidan kuratoima näyttely olisi kenties toiminut toisessa kontekstissa paremmin. Kirjat ovat toki kauniita objekteja, kuten käsintehdyt julkaisut lähes poikkeuksetta ovat, mutta festivaalin kokonaisuutta olisi selkeyttänyt nimenomaan analogisissa filmitekniikoissa pysyminen. Temaattisesti tässäkin näyttelyssä korostuivat muistot ja muistaminen, historia, yhteenkuuluvuus ja yhteisöllisyys.
Lyhytelokuvanäytökset Kino Reginassa
Oodin Kino Reginassa 18.–19.5.2026 järjestetyt näytökset sisälsivät paitsi festivaalin omien kuraattorien valikoimia teoksia myös yhteistyössä AV-arkin ja Elävän Kuvan Laboratorion kanssa koostetut lyhärikokonaisuudet.
Lauantaipäivän aloitti AV-arkin kuratoima näytös, joka koostui naiselokuvantekijöiden analogisista lyhytelokuvista. Kehollisuus teemana näkyi toisissa elokuvissa enemmän, toisissa vähemmän, mutta teema jäi mielestäni tässäkin festivaalin osassa hieman muiden merkitysten varjoon.
Vahvimpia teoksia olivat suosikkini Paola Guzmán Figueroan Braiding Futures + Hairgrams (2026), jossa suvun naiset kampaavat ja letittävät toistensa hiuksia jonossa, Sini Pelkin Statue (2006) sekä Milja Viidan Tissi (2004). Guzmán Figueroa asettaa sangen yksiselitteisesti itsensä sukunsa jatkumoon ja Pelkki puolestaan itsensä vapaudenpatsaaksi itselleen (ja tälle katsojalle) tutumpaan järvimaisemaan. Viidan teoksessa maitoa tihkuvan nännin muoto on keskiössä, mutta siitä huolimatta on vaikea olla ajattelematta perhesuhteita, sukuja, suvun jatkamista. Missä maitoa tihkuva tissi, siellä äiti ja lapsi.
Salla Tykän Retrospective (2016) kuvaa omaelämäkerrallisesti tekijänsä suhdetta analogiseen mediaan. Setin pisimmässä, viidentoista minuutin elokuvassa Tykkä esittelee eri kameroita, joita hän on pitkän uransa aikana käyttänyt.
Viikonlopun iltapäivät koostuivat Helsinki Analog Festivalin oman tiimin (Minna Nurmi, Clément Beraud ja Azar Saiyar) kuratoimasta kokonaisuudesta. Avoimen haun kautta valikoidut teokset edustivatkin ajankohtaista, analogista filmitaidetta ja suorastaan hätkähdyttävät monipuolisuudellaan. Tässäkin kokonaisuudessa nostalgialla oli osansa, mutta myös muut teemat olivat vahvoja.
Lauantain kattauksessa vahvimpia hetkiä edustivat Anouk Chambazin Di Notte (At night) (2025), Patrick Marshallin The 8th of April, 2024 (2025), Vanja Qvarfordtin How Would You Like Your Bulimic Film Served? Rare, medium or well done? – Medium (Chapter 33) (2025) ja Matt Feldmanin The Full Bloom (2025).
Chambazin teos on oma suosikkini koko festivaalin annista. Musiikkivideon oloinen elokuva yhdistää pimeyden ja valon, unen ja valveillaolon, tuntemattoman ja tutun, muiston ja mielikuvituksen. Ristiriitoja täynnä se kuvaa, kuinka hämärä laskeutuu vuorten ylle – miten jokin kaunis voi olla pelottavaa ja turvallinen jännittävää. Elokuvan nimi ja sen yöllinen, eksistentialistinen tunnelma tuovat mieleeni muiden muassa Michelangelo Antonionin ja David Lynchin elokuvat. Antonionin tavoin Chambaz käyttää pimeää vuoristomaisemaa ja suljettua autoa kuvaamaan hahmon sisäistä maailmaa, yksinäisyyttä ja vieraantumisen tunnetta. Lynchin elokuvien tapaan Di Notte (At Night) ei etene lineaarisesti vaan luottaa unien ja alitajunnan logiikkaan, jossa arkinen tilanne muuttuu huomaamatta maagiseksi ja hieman uhkaavaksi. 16 millimetrin filmin konkreettinen materiaali, naarmut ja valotus ovat osa teoksen tarinaa. Luoko teoksessa materiaali itsessään nostalgian tunteen? Olisivatko viittaukset yhtä selviä, jos teoksen muotokieli olisi nykyaikaisempi, digitaalisempi?
The 8th of April, 2024 -teoksessa Marshall matkustaa perheineen Vermontiin katsomaan auringonpimennystä. Se kuvaa matkaa ja ohjaajan omakohtaista kokemusta luoden intiimin, päiväkirjamaisen tunnelman.
How Would You Like Your Bulimic Film Served? Rare, medium or well done? kertoo päähenkilönsä syömishäiriöstä ja tämän sisäisestä monologista, joka on kaikkea muuta kuin lempeä. Teosta oli vaikea katsoa: rankka aihe ja päähenkilön kohtuuton mutta todentuntuinen sisäinen puhe olivat raastava kokemus. Kaitafilmin rosoisuus toi elokuvaan ja sen hahmoon juuri riittävästi etäisyyttä, jota ilman ahdistavuus olisi tullut aivan liian konkreettiseksi.
Sunnuntain mieleenpainuvimmat teokset olivat Jan Rehwinkelin Licht & Ton (Light & Sound) (2025) ja Yannick Mosimannin Wounded edges (2025). Näissä teoksissa muodolla ja materiaalilla on keskeinen rooli. Rehwinkel maalaa väriä ja ääntä suoraan filmille niin, että muodot, värit ja myös maalatut äänet poukkoilevat kontrolloimattoman tuntuisesti projisointikankaalla. Mosimann puolestaan on käyttänyt palaneen metsän tuhkia filmin kehittämisessä. Filmi itsessään sisältää muiston jostain, mitä on ollut, konkreettisesti. Hsin-Yu Chen käyttää lyhytelokuvassaan BIPM (2025) filmirullan pituutta mittayksikkönä tuoden materiaalin keskiöön ja samalla kyseenalaistaen muut standardit mittayksiköt.
Sunnuntaiaamun ohjelmassa oli uuden, Helsingin Roihupellossa toimivan taiteilijavetoisen analogisen liikkuvan kuvan laboratorion lanseeraustilaisuus. Lanseerauksen kunniaksi osa laboratorion jäsenistä toteutti liikkuvan kuvan performansseja, joista mieleenpainuvin oli Natalia Kozieł-Kalliomäen 22-minuuttinen Warm Data -performanssi (2024). Teos oli elokuvaa vain sanan hyvin laajassa merkityksessä. Teoksen aikana Kozieł-Kalliomäki käsitteli samanaikaisesti kahta 16-millimetristä filmiprojektoria ja vanhaa piirtoheitintä asetellen piirtoheittimelle värikkäitä, paperista leikattuja muotoja täyttäen elokuvan yksinkertaiset mustavalkoiset ruudut väreillä, tekstuureilla ja kuvioilla. Teos oli yhtä aikaa nopea ja verkkainen; se pakotti pysähtymään ja olemaan läsnä, mutta toisaalta ajatus ei ehtinyt harhailla, siinä määrin nopeita muotojen liikkeet kankaalla olivat.
Olennaista on, että elokuvanäytösten tarkoitus ei ollut esitellä filmitaiteen historiaa tai kaikkia sen ilmentymiä. Näytökset keskittyivät sen sijaan tutkimaan analogisen filmitaiteen monipuolisuutta (AV-arkin näytös), innovointia (Elävän Kuvan Laboratorio) ja ajankohtaisuutta (Helsinki Analog Festivalin itse kuratoimat osiot). Tässä tavoitteessaan ne onnistuivat erinomaisesti.
Paneelikeskustelu Analog Futures
Elokuvanäytösten ja näyttelyiden jälkeen odotin innolla sunnuntai-iltapäivän paneelia, joka lupasi katalogitekstin mukaan paneutua analogisten filmitekniikoiden tulevaisuuteen: ”Moving beyond nostalgia, Analog Futures looks at film, darkroom processes, materiality, and slowness as active and forward-looking strategies.”1 Odotin mullistavia ajatuksia analogisen filmitaiteen nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Festivaalijohtaja Katri Krohn Lassilan moderoimassa paneelissa kuitenkin korostuivat arkistojen tärkeys, menneen säilyttäminen ja analogisten prosessien hitaus vastakohtana nykyisyyden ja kenties tulevaisuudenkin virikkeiden tulvalle. Nostalgia siis. Paneeli oli kaikesta huolimatta mielenkiintoinen, vaikka lähinnä vahvisti niitä analogisen taiteen ominaisuuksia, joiden puolesta olen puhunut jo vuosien ajan.
Festivaalin yhteydessä palkittiin myös analogisia filmimetodeja työskentelyssään käyttävä nuori taiteilija. Palkinnon voittaja Seela Joensuu sekä finalistit Joonas Kokkonen ja Yu Yue käyttävät työssään analogisia filmitekniikoita luovasti ja uudistavasti. Analogiset filmitekniikat ovat selvästi palanneet jäädäkseen. Vanhoilla tekniikoilla luodaan nykytaidetta, joka tutkii usein mennyttä nimenomaan nykyhetkestä käsin.
Festivaalin kokonaisuus ei tuonut siis minulle uusia näkökulmia vaan vahvisti omaa näkemystäni: analogisilla medioilla on tärkeä rooli nimenomaan nostalgian kuvaamisessa. Itse materiaalin tutkimisen lisäksi (materiaali itsessäänkin on toki nostalginen) analogisten filmitekniikoiden avulla taiteilijat usein kuvaavat ja tutkivat suhdettaan menneisyyteen, sukujuuriin ja historiaan.
Teksti: Athanasía Aarniosuo
Helsinki Analog Festival
1.4.–3.5.2026
https://www.helsinkianalogfestival.com
Viitteet
- https://www.helsinkianalogfestival.com/panel-talk Elektr. 30.5.2026 ↩︎