Toukokuun festivaali ”Maifestspiele” Saksan Wiesbadenissa 1.–31.5.2026 tarjosi esityksiä niin oopperan, teatterin, musiikin, elokuvan kuin tanssin ystäville. Tyypillistä useille esityksille oli, että ne ylittivät yhden taiteen kehykset, minkä myötä niitä oli vaikea sijoittaa minkään yksittäisen taiteen alan alle. Monet esitykset toivat mieleen Richard Wagnerin 1800-luvun jälkipuoliskolla lanseeraaman idean kokonaistaideteoksesta (Gesamtkunstwerk), jossa yhdistyy musiikki, draama, kuvataiteet, runous ja tanssi. Wagner, joka esitteli ideaansa Tulevaisuuden taideteos (1850) -esseessään, painotti kokonaistaideteoksen kykyä yhdistää eri taidelajeja ja madaltaa kynnystä esittäjien ja yleisön välillä. Wagnerin mukaan taide kykeni näin jättämään taakseen norsunluutornin, lähestymään elämää ja löytämään näkyvämmän paikan yhteiskunnassa.
Vaikkakin Wagnerin esseessään ilmaisemat kansalliset ajatukset vaikuttavat tänään vähintäänkin vierailta, kokonaistaideteoksen kaltaisia yhdistelmiä sekä yleisön roolin korostumista saattoi nähdä monissa festivaalin esityksissä. Wienin Burgtheater ylitti taidemuotojen rajoja esityksessään, jonka taustatekstinä toimi Thomas Mannin Taikavuori-romaani (1924). Bastian Kraftin jo pitkään Burgtheaterin ohjelmistossa esitetty ohjaus käytti monenlaisia visuaalisia ja auditiivisia keinoja adaptoidessaan Mannin satoja sivuja käsittävän klassikkoromaanin näytelmäksi. Burgtheaterin neljä näyttelijää kattoivat romaanin laajan henkilögallerian esiintyen lukuisissa rooleissa paitsi näyttämöllä myös sen taustan elokuvakatkelmissa. Esitys loi tällä tavalla kerroksellisuutta, jonka myötä se elävöitti ajan murroksellista Zeitgeistia, dekadenssia ja henkilöhahmoja.
Esityksen kaleidoskooppimainen toteutus, jossa alkuteoksen sveitsiläinen vuoristomiljöö näyttäytyi abstraktina ja kerroksellisena visualisointina, mahdollisti näytelmässä tematisoidun ajan käsittelyn. Päähenkilön Hans Castorpin alunperin seitsemäksi viikoksi suunnittelema oleskelu parantolassa pidentyy seitsemäksi vuodeksi; aika joka päättyy ensimmäiseen maailmansotaan. Castorpin tuberkuloosi pysäyttää ajan kulkua, joka parantolan rutiineissa tuntuu polkevan paikallaan. Näytelmän tilanne, jossa Castorpin kuumetta mitataan seitsemän minuutin ajan, koetaan esityksessä konkreettisesti pysähtyneenä aikana, kun yleisö seuraa voimakkaasti tikittävän kellon ääntä muutoin täysin hiljaisessa salissa. Wienin Burgteatterin esitys luo taiteellisen synteesin alkuteoksen tunnetusta tekstistä visuaalisten ja akustisten tehokeinojen avulla, jotka tuovat siihen kerroksellisuutta. Nykyaikaistamalla Mannin romaania esitys näyttäytyy yllättävän ajankohtaisena – ei vähiten epidemisten sairauksien ja uhkaavan sodan takia.
Unkarilaisen Andras Dömötörin ohjaus Cia amore! on teatterin, oopperan ja elokuvan ”crossover”, jossa Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973) elokuvan pariskunnat yrittävät ylläpitää suhdettaan samalla kun he valmistelevat Mozartin Don Giovanni -oopperaa. Parien suhteet ajautuvat haaksirikkoon tässä teatteria teatterissa -perinnettä hyödyntävässä esityksessä, jossa mm. Mozartin oopperan fiktiiviset henkilöhahmot tunkeutuvat päähenkilöiden illallispöytään. Myös ensimmäisessä näytöksessä kuollut isä saapuu elävänä haamuna iltatulille, jonne teatteriseurue on kokoontunut lopuksi pohtimaan harjoittelemaansa näytelmää. Mozartimainen keveys korostuu bergmanilaisen vakavuuden sijaan tässä esityksessä, jota Bergmannin ihmissuhdedraama kuitenkin modernisoi. Don Giovanni -oopperan aarioiden, henkilöhahmojen ja aikakauden yhdistyminen Bergmanin moderniin ja realistiseen elokuvaan tarjoaa monia mahdollisuuksia draamallisen illuusion rikkoutumiseen. Sen sijaan että henkilöhahmot asettuisivat heille valmiiksi annettuihin rooleihin, he tekevät Mozartin inspiroimana löytöretken elämäänsä.
Myös portugalilais-hollantilaisena yhteistyönä tehty No Yoghurt for the dead yhdistää useita taiteiden muotoja esityksessä, joka kertoo sen ohjaajan ja kirjoittajan Tiago Rodriquesin journalisti-isän viimeisistä vaiheista. Fado-laulujen, runouden, monologien ja dialogien kautta esitys tematisoi kuudessa näytöksessä hyvästien jättämistä kliinisessä tilassa, joka liittyy kuoleman kohtaamiseen tänä päivänä. Isä, joka omien sanojensa mukaan tekee muistiinpanoja liittyen sairaalassa oleskeluun, odottaa poikansa vierailuja sairashuoneessa, jossa hän käy keskusteluja sairaanhoitajan ja vapaaehtoistyötä tekevän naisen kanssa. Esityksen traagisuutta lieventää huumori ja leikillisyys, jotka välittyvät absurdeista keskusteluista ja surrealistisista lavastuksista ohikiitävine hetkineen sekä henkilöhahmojen eksentrisine asuineen. Yhä uudelleen toistuvien fado-laulujen myötä esitys välittää yleisölle väkeviä tunteita ja nostalgiaa, jotka kertovat ajattomasti elämästä, sen kukoistuksesta ja katoamisesta. Näytelmän varsinainen yllätys liittyy isän kirjoittamien muistiinpanojen luonteen paljastumiseen. Muistiinpanot, joita poika pyrkii isänsä kuoleman jälkeen tulkitsemaan, eivät liitykään isän aikaan sairaalassa, vaan ne koostuvat kryptisistä merkinnöistä liittyen tämän elämään. Arvoituksellisiin merkkeihin ja kuviin jää paljon kysymyksiä, jotka esityksessä heijastavat ihmisen persoonan monikerroksellisuutta ja taiteen kykyä tuoda tätä esiin.
Montrealilaisen People Watching -ryhmän tanssiesitys Play Dead yhdisti fyysistä teatteria, akrobatiaa ja monologeja miljöössä, joka oli lavastettu muistuttamaan kotia. Kuudesta tanssijasta koostuvan ryhmän esitys tematisoi pyrkimystä läheisyyteen ja kommunikaation ongelmia. Kohtaukset, joissa koreografia painottaa yhä uudelleen ihmisten elämän ja heidän toiveidensa välistä ristiriitaa, näyttäytyvät kuitenkin usein koomisina. Näyttämön piilopaikkana toimiva vaatekaappi ja kantajaansa etsivät housut vievät huomion tanssista teatterinomaisen lavastuksen yksityiskohtiin. Esityksessä etsitään ja löydetään läheisyyttä mutta ei alkuperäisten odotusten mukaan. Kafkamaisen absurdina näyttäytyvän arkielämän on taivuttava tässä esityksessä tutkimusmatkalle ihmisen sisäiseen olemukseen, joka saa unenomaisen logiikan piirteitä.
Nämä ja monet muut festivaalin esitykset hakivat synteesiä eri taiteen lajien välillä ja haastoivat yleisöä hakemaan omaa tulkintaa. Wagnerin kokonaistaideteosta ajankohtaisemman tavan tarkastella näitä ilmaisukeinoja tarjoaa nykyisen intermediaalisuus-teorian ajatukset taiteiden mediaalisesta ominaislaadusta ja näiden kohtaamisesta. Irina Rajewsky lähestyy taiteidenvälisiä suhteita mediaalisuuden kautta teoriassaan, joka on saanut vaikutteita paitsi intertekstuaalisuudesta myös informaatioteoriasta. Kuten Rajewsky kirjoittaa Intermedialität (2002) -kirjassaan, mediaalisen ominaislaadun ja näiden kohtaamisten huomioiminen ei suinkaan ole uutta taiteissa ja niiden tutkimuksessa:
Se, että mediataiteen ilmaisumuodot ja lajityypit lähentyvät, sekoittuvat ja läpäisevät toisiaan sekä viittaavat toisiinsa, ei suinkaan ole uusi ilmiö, mutta se on yhä ilmeisempi ja kaikkialla läsnä oleva suuntaus. (…) Taidelajien eristäytyminen näyttää käyvän vanhentuneeksi, kun otetaan huomioon todellisuuskokemuksen multimediaalinen suuntaus ja yhä enemmän eri medioiden välillä liikkuva taiteellinen luomistyö.
Kirjallisuuden, kuvataiteiden ja musiikin sijaan Rajewsky puhuu verbaalisesta, visuaalisesta ja auditiivisesta mediasta, jotka voivat liittyä toisiinsa monilla tavoilla edustaen näin erityyppisiä intermediaalisuuden muotoja: kahta tai useampaa eri mediaa yhdistävää kombinaatiota, yhdestä taidemuodosta toiseen tapahtuvaa media transpositiota (adaptaatio) ja intermediaalista referenssiä eli viittaussuhdetta toiseen mediaan. Tyypillistä mediakombinaatiolle on, että vähintäänkin kaksi erilaista mediaa tulee selkeästi esiin oman mediaalisen luonteensa kautta toisin kuin transpositiossa ja mediareferenssissä, jotka pohjautuvat vain yhteen mediaan.
Intermediaalisuuden eri muodot eivät ole kuitenkaan taideteoksissa toisiaan poissulkevia, vaan esiintyvät usein yhdessä kuten Maifestspielen teokset osoittavat. Taikavuori-romaanin adaptaatio näytelmäesitykseksi on esimerkki transpositiosta, mutta samalla se edustaa mediakombinaatiota yhdistämällä elokuvaa, auditiivisuutta ja visuaalisuutta. Cia amore! -esityksen monimediaalisuus liittyy Bergmanin elokuvan ja Mozartin oopperan transpositioon tavalla, joka tuo esiin näiden taidemuotojen ominaislaatua mediakombinaation keinoin. Mediakombinaatiota edustaa samaten No Yoghurt for the Dead -esitys, jonka fado-laulut välittävät voimakasta auditiivisuutta samalla kun muistiinpanojen kryptiset merkinnät tuovat mukaan verbaalisen median. Play Dead -esitys tarjoaa mediakombinaation muodon, joka liikkuu tanssin ja teatterin välissä. Kuten Rajewsky toteaa, intermediaalisuuden myötä taiteet pyrkivät ylittämään taiteiden välisiä rajoja, hedelmöitymään toisistaan ja muodostamaan näin useista taiteista koostuvia hybridisaatioita. Eri medioiden yhdistyminen ei pelkästään luo siltoja eri taidelajien välille, vaan suorastaan irrottaa niitä taideteoksen kokonaisuudesta sallien digressioiden ja yllätyksellisyyden kautta monimuotoisuuden ja kerroksellisuuden luomisen, joka antaa katsojalle tilaa omien tulkintojen muodostumiseen.
Teksti: Leena Eilittä
Staatstheater Wiesbaden: International Maifestspiele 2026
1.–31.5.2026
Kirjallisuus
Rajewsky, Irina: Intermedialität (2002)
Wagner, Richard: Tulevaisuuden taideteos (1850)