Kristi Kongi on (s. 1985) virolainen taidemaalari, joka keskittyy väriin, valoon ja tilaan rakentaen maalauksensa usein installaatiomaisesti ja paikkasidonnaisesti. Kongin tuotannossa väri on subjekti ja moniaistinen prosessi. Maalaus kurottaa kankaalta ja paperilta ulos värin ja motiivien jatkuessa seinillä, lattialla ja ikkunoissa. Näin muodostuu immersiivinen maailma, jonka sisään katsoja astuu. Perinteisen maalauksen tekniikoiden lisäksi taiteilija käyttää teoksissaan pleksiä, puuta, keramiikkalaattoja ja lasimaalausta. Kirjoitus tuo vielä yhden tason teoskokonaisuuteen.
Kumun 20. juhlavuoteen kutsuttu Kristi Kongi on ensimmäinen virolainen naistaiteilija, joka pääsee esiintymään museon pääsalissa. Laaja, useammasta erillisestä tilasta koostuva installaatio antaa kokonaisvaltaisen visuaalisen ja tilallis-kehollisen kokemuksen. En ole koskaan nähnyt yhtä kekseliään värikylläistä ja rohkeaa näyttelyarkkitehtuuria. Sekä materiaalisesti että semanttisesti moniulotteinen, ärhäkkä kokonaisuus häkellyttää, vakuuttaa ja vavahduttaa.
Näyttely kannattaa ehkä aloittaa sisäpihan veistospuistosta, joka asettuu osaksi museorakennuksen arkkitehtuuria. Sisälle siirryttäessä katsoja kulkee pitkän ikkunaseinän viertä. Ikkunalle on asetettu kirkasvärisistä plekseistä leikattuja hahmoja, kuin lastenkirjan tai animaation kummituksia. Hahmot kontrolloivat näkymää sisäpihalle; osa kuultaa läpi, toiset näyttävät ulkotilan vain silmäreikiensä kautta.
Reitti jatkuu useisiin peräkkäisiin, vierekkäisiin ja sisäkkäisiin tiloihin, joitten tunnelma vaihtelee. Kuljetaan kapeasta pitkulaisesta laajenevaan ja laveaan, siirrytään luonnonvalosta keinovaloon, vaaleasta tummaan, suunnikkaasta suorakaiteeseen ja kuutioon, avarasta rajattuun. Vastaan tulee monenlaisia rinnastuksia ja kontrasteja, erilaisia muotoja, pintoja, materiaaleja ja tekstuureja. Salin keskellä on myös sakraaliksi assosioituva tila, johon on rakennettu holvimainen katto. Lasimaalausikkunoiden kautta kulkeva värillinen valo jatkaa matkaansa viereisenkin tilan seinälle.
Väriä on yltäkylläisesti joka puolella, ainoastaan katot ovat valkoisia. Kirkasta turkoosia, ultramariinia, taitettua puuteria, siennaa, vaaleaa liilaa ja roosaa, ruohonvihreää, sitruunaa, violettia, fuksiaa, purppuraa, pinkkiä, oranssia, burgundia ja magentaa. Osa seinistä on yksivärisiä, toisissa kulkee lukuisten värikenttien muodostama raidoitus. Monesti kahden värin raja kulkee diagonaalisesti lattian tai seinän poikki. Lattiamateriaali vaihtelee pehmeästä huopaisesta mattaan ja kiiltävänä peilaavaan. Varjot ja heijastukset tuovat vielä oman elementtinsä tilaan. Vauhtiin, vimmaan, liikkeeseen ja meluun kytkeytyvät kielikuvat nousevat mieleen. ”Panin kaasun pohjaan”, taiteilija itse kuvaa näyttelyn syntyä videohaastattelussa, kuraattori/kriitikko Sirje Helme puolestaan puhuu turbulenssista.
Maalauksia on esillä satoja, sekä pienempiä sarjallisia teoksia että monimetrisiä monumentaalimaalauksia. Suurin ei mahtunut kokonaisena museoon sisään, vaan pingotettiin paikalla uudelleen. Yhdessä huoneessa on Meksikossa työstetty geometrisiin muotoihin perustuva virtaviivainen sarja Tyhjät maisemat (180 kpl), joka on maalattu keraamisille laatoille. Kahdessa käytävässä puolestaan on kehystettyjä paperiteoksia, joissa on käytetty akvarellia ja liitua; näissä vilisee erilaisia hahmoja ja olioita. Jälki on orgaanista, haparoivaa, ”huonosti väritettyä” ja sattumalla on sijansa värin levitessä ja liukuessa. Syntyy mielleyhtymiä alitajuntaan, henkimaailmaan ja lapsuuteen.
Pääsalin teokset ovat yli kolme metriä korkeita. Niiden esillepano on niin yllättävä, että jokin minussa vastustaa. Miksi nämä taulut eivät ole seinällä kuten taulujen kuuluu? Miksi ne on asetettu niin, että tilaan tullessani näen ensin taulun selkäpuolen, raa’an pellavan ja kiilapuukehikon? Jättiläiset seisovat pystyssä kiilapuusta jatkuvan tukirakenteen varassa. Taiteilija ei selvästikään halua tehdä tavanomaista, siistiä ripustusta. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö nämä myös sellaisessa toimisi. ”Me emme halua”, maalaukset tuntuvat sanovan. ”Emme halua olla litteitä tauluja seinällä! Me otamme tilaa, pysäytämme sinut, estämme, häiritsemme, painelemme nappuloitasi! Kierrä minut, mene takaa ja välistä, palaa toiselle puolelle, ei suoraan, vinoon ja lomitse! Tässä minä seison. Pysähdy ja lue, taiteilija on tekstannut kiilapuuhuni tussilla!” Teos onkin yhtä aikaa maalaus, veistos ja kirjallisen viestin kantaja. Tekstit ovat satunnaisen oloisia päiväkirjamerkintöjä tai runositaatteja.
Muotomaailmassa vuorottelevat terävyys ja pyöreys, kaarevuus ja kulmikkuus. Geometrinen muotokieli, teipattu ja mitattu maalaustapa vuorottelee orgaanisen muodon ja vapaan käden lennokkuuden kanssa. Kankaalla on tarkkoja rajoja ja vivahteikkaita, yltäkylläisiä väriliukumia. Rakenne on jämäkkä, mutta väri soljuu vapaasti. Tuossa yönpuhuva tummuus selkenee sinivioletiksi, vaalenee hetkeksi, taas tummuu, purppurana hiipii kohti kylläistä magentaa taittuakseen kohta valkoisella; sitten kuumenee tiilenpunaiseksi, viilenee viiniksi, lipuu luumuksi, pian kevenee liilaksi, sitten vielä vaaleanpunaisen kautta helähtää alitsariiniksi ja huipentuu korallin, oranssin ja aprikoosin kolmisoinnuksi.
Abstrakti värimaalaus ja esittävät motiivit leikkaavat toisiaan kuvapinnalla. Maalauksissa on interiööriin tai lavasteeseen viittaavia elementtejä: portaita, seinämiä, verhoja, ikkunoita, ovia ja eri muotoisia kurkistusaukkoja. Nämä rajaavat ja rytmittävät sommitelmaa toimien siirtyminä yhdenlaisesta tilasta toisenlaiseen – milloin sisältä ulos, rakennetusta tilasta luontoon, avaruudesta sopukkaan, konkreettisesta imaginääriseen. Maisemaan viittaavat pilviä, vuoristoa, vettä tai kasvillisuutta muistuttavat muodot ja taivaiksi ja horisonteiksi assosioituvat väriliukumat. Sommitelmat ovat dynaamisia, painovoimaa uhmaavia ja usein syntyy vaikutelma, että katsotaan kauas – ehkä kosmokseen, ehkä ihmismielen, muistin ja historian syviin kerroksiin.
Osa muodoista assosioituu ihmiskehoon, torsoon, raajoihin, silmiin tai kasvoihin, mutta usein hahmot ovat viitteellisiä ja inhimilliset piirteet on minimoitu. Näin hahmot tuntuvat edustavan pikemmin henkimaailmaa tai esihistoriallisia arkkityyppejä kuin tiettyjä henkilöitä tai fyysistä kehoa ylipäätään. Inhimilliset viitteet voivat kuvata myös identiteetin häilyvyyttä tai olemassaolon surreaalisuutta. Maalaus, jossa silmäaukot leijuvat ”taivaalla” on nimeltään Itsensä kadottaminen ja sitten löytäminen. Vironkielisen nimen jälkimmäinen osa Pidev peata olemine on englanninnettu Constant Confusion, itse suomentaisin Jatkuva päättömyys.
Maalausten nimistä osa viittaa luontoon ja maisemaan, usein kytkettynä inhimillisiin tunteisiin. Esimerkkeinä tästä ovat teokset Aamun valo, aamun lohtu ja Hämärän taivas. Toivo. Toiset nimet ovat sitaatteja, esimerkiksi Karl Ristikiveltä lainattu ”Mutta niin kauan kuin meri hengittää, syntyy aina uusia rantoja.” Niminä on runosäkeitä, tokaisuja, aforismeja tai tuokiokuvia, monesti havaintoihin, kognitioihin tai eettisiin arvoihin kytkeytyen: Ihminen ei osaa olla ihminen; Ajatuksen voima – suurin voima, tahdonvoima – suurin voima; On helppo nähdä alkuja, vaikeampi nähdä loppuja. Tyypillistä on, että nimi on avoin ja abstrakti ja jotkin maalaukset ovat lakonisesti vain Ateljeenäkymiä tai Näkymä jostakin jonnekin. Kiilapuuhun tekstatut lauseet ovat nimistä erillinen taso. Esimerkiksi Hiljaisuus metelöi -nimisen maalauksen takana lukee moneen kertaan ”minä itken, minä nauran” ja ”huolehdi sydämestäsi”.
Kuraattori Ann Mirjam Vaikla puhuu taiteilijan teoksista väriräjähdyksenä, joka vaikuttaa kokijansa keholliseen tietoisuuteen, mutta toisin ydinräjähdyksen kohdalla, väripommin kokija on turvassa. Ei ole ensimmäinen kerta, kun värikästä maalaustapaa verrataan räjähdykseen, mutta harvemmin vaaran elementti edes tulee mieleen. Mutta aseisiin ja sotaan liittyvää kuvakieltä jatkaakseni Kongi kyllä lataa, sinkoaa, tykittää ja pommittaa paitsi värin voimalla ja paljoudella, myös virikkeiden ylitsevuotavuudella. Intensiteetti ei hellitä hetkeksikään, niin että katsoja-kokijaa voi alkaa hermostuttaa, pyörryttää, huimata ja kuumottaa. En epäile, etteikö näyttely voisi ärsykeherkälle jopa provosoida paniikkia, migreeniä, dysforiaa, maniaa, epilepsiaa tai pahoinvointia. Itse olin hurmoksissa, ällistynyt, kiihtynyt ja sanaton. Mutta koin myös puristusta ja pistoksia rinnassa, tasapainohäiriötä ja heikotusta. Ylivirittyneet aistini kaipasivat lepotaukoa, jonka aikana poistuin tilasta kokonaan yli tunniksi, minkä jälkeen palasin innokkaana ja ahneena takaisin.
Vaikla kirjoittaa Kongin magentan, vihreän ja violetin ”paljastavan väkivallan mielettömyyden geopoliittisen epävarmuuden ajassa”. Hän, kuten myös katalogin toisen esseen kirjoittaja kolumbialainen taidehistorioitsija Sara Carzón, linkittää Kongin maalaukset ilmastonmuutokseen ja ekokatastrofiin. Kiintoisa kytkös on, että ilmaston lämpenemisen myötä kuumimpia värejä on alettu merkitä sääkarttoihin tummalla violetilla ja pinkillä – kumpikin värejä, joita Kongi käyttää paljon. Kuitenkaan nämä tulkinnat eivät itselleni juolahtaneet näyttelyssä tai sen synnyttämässä myöhemmässä ajatusprosessissa mieleen ja tuntuivat lukiessa päälle liimatun ohjelmalliselta, ikään kuin taiteen kuuluisi nykyään viestiä tällaisia asioita.
Prosessoin näyttelykäyntiäni ajatuksissani ja tallenteiden kautta viikkojen ajan. Muistellessani ja analysoidessani tapauksen erityisyys tiheni ja kasvoi entisestään. Tämä näyttely on todella poikkeuksellinen spektaakkeli, taidonnäyte ja uroteko nelikymppiseltä taiteilijalta. Vaatii monenlaisia taitoja, että näin erilaisista elementeistä installoitu runsaudensarvi ei hajoa omaan yltiöpäisyyteensä. Tällaisen maailman luominen on vaatinut kirkkaan ja rohkean vision ja valtavasti mentaalista ja fyysistä työtä.
Teksti: Maaria Oikarinen
Kuvat: Kristi Kongi, Stanislav Stepaško / Kumu
Kristi Kongi: Chromatic Drift – Kromaattinen ajelehtiminen
25.5.–11.10.2026
Kumu Tallinna