Catherine Nicholsin kuratoiman vuoden 2026 Lyonin biennaalin teemana on Passer d’un rêve à l’autre eli unesta toiseen siirtyminen. Näyttelyrakentamisen ytimessä ovat kaupungin huokoiseksi tekevät rakenteet, historiallisen kantakaupungin salakäytävien, arkadien ja katettujen sisäpihoja halkovien kujien verkosto – sekä unenomaisesti vaikuttavat teokset. Päänäyttämöidensä lisäksi biennaali levittäytyy pihoille ja puistoille, joista perinteisimpiin kuuluvat Taide- ja Nykytaide-museoiden puutarhat. Teokset ovat nykybiennaaleille tyypillisesti löytäneet tiensä myös metroasemille ja parkkipaikoille.
Biennaalissa ei voi välttää näyttelyn unimaailmoihin viittaavan runollisen teeman havaitsemista. Lienee siis luontevaa aloittaa argentiinalaisesta psykoanalyytikosta Ignacio Matte-Blancosta (1908–1995), joka aikanaan kuohutti kollegoitaan mallintamalla alitajuntaa matemaattisesti. Hyväksytymmäksi nousi hänen tapansa analysoida vale- ja unitajunnan eroja taiteen avulla. Tätäkin työtä hallitsi tosin matemaattinen visio. Matte-Blancon mukaan uni ja taide toimivat symmetrisesti. Mikä vaan voi kääntyä nurin, täysin – mutta silti tutun oloisesti. Kumpaakin hallitsee myös äärettömyyden kokemus (vrt. transfiniittiset luvut).
Näyttelymanifestin perusteella australialaiskuraattori Nicholsia on inspiroinut sitäkin enemmän saksalaisfilosofi Walter Benjamin, jonka vuosien 1927–1940 välillä kirjoittaman Passagenwerk-teoksen ydinteemoihin kuului ajatus urbaanien ympäristöjen tuottamista kollektiivisista unista. Vastaavasti, Fluxus-ryhmässä elokuvistaan ja toimintarunoudestaan tunnetuksi tulleen Robert Fillioun ajatukset ”katujen taloudesta” löytyvät nekin biennaalin tematiikan sydämestä. Fillioun visiossa mielikuvitus, vapaus ja huumori ajautuivat talouden keskiöön. Niiden tuntua näyttelystä ei todellakaan puuttunut.
Lyon ei kuulu itseään makeilevasti myyviin tai populistisesti brändääviin biennaaleihin. Näytteillepano on askeettinen. Ei tässä nyt ihan olla joitakin Manifestoja (kärjessä VII, 2008, Etelä-Tiroli/Trentino) hallinneen ”menkää kotiin hipelöimään itseänne, jos haluatte viihtyä” -henkisen julistuksen äärellä, mutta on vaikea kuvitella, että kenellekään voisi juuri tästä näyttelykokonaisuudesta jäädä halpa tai lässähtänyt olo – kuten itselleni on käynyt joidenkin hieman liian messuuntuneiden Venetsioiden ja Whitneyn kanssa. Näyttelyn estetiikasta voikin luontevasti lukea jälkiä kuivakkaasta Berliinin Hamburger Bahnhof -museosta, jossa Nichols vaikuttaa – ja jota monet ei-angloamerikkalaisesti suuntautuneet pitävät Euroopan parhaana taidemuseona. Ei mitään ylimääräistä.
Kahdeksanteentoista Lyonin biennaaliin on kaavittu kasaan kokonaiset 120 taiteilijaa 42 maasta. Kyseessä on kuraattori Nicholsin toistaiseksi suurin työ. Taiteilijavalinnoissa on menty suhteellisen vähäisellä tähtistatuksella: ranskalaiset Annette Messager ja Laure Prouvost lienevät ääni-installaatioistaan tunnetun skottilaisen Susan Philipszin lisäksi eurooppalaisille taiteen tuntijoille merkittävimmät – ja vieläpä luontevan globaalilla otteella.
Unenomaisin luiskahdus löytyy Lyonin nykytaiteen museosta, jossa Archana Hande kierrättää varhaisia teollisia kangaspuiden reikäkortteja kuljetusajoneuvon kokoiseksi ornamentaaliseksi taikalyhdyksi. Tätä näyttelyä ei ole rokotettu ”korrektiksi” lontoolaisilla ja berliiniläisillä latte-kavereilla, joilla sattuu olemaan ei-eurooppalainen nimi. Handekin edustaa ihka-aitoa Bombayn omaa taideskeneä, jossa poliittinen galleriatoiminta on jo vuosia yhdistynyt rohkeasti massoitettuun visuaalisuuteen tavalla, joka on saanut monet kaupungin gallerioihin eksyneet haukkomaan henkeään – ja hän on jopa opiskellut (taidegrafiikkaa) Intiassa. Yhdessä Prouvostin (Les Grandes Locos -hallit) ja togolaisen Kokou Ferdinand Makouvian (Togo; Musée des tissus) kornukopisten installaatioiden kanssa Handen ”korttitalo” osoittaa, että suurentamalla asioita niistä tulee toisinaan kiinnostavalla tavalla outoja.
Kuten kaikissa nykybiennaaleissa esitykset, puheet ja seminaarit täydentävät kokonaisuuden, josta näin ollen jokainen katsoja näkee vain osan – moni jopa vain osan näytteillepanostakin, sen mittavan sisällön pirstoutuessa pitkin kaupunkia. Joitakin se ahdistaa, itseäni rentouttaa. Kaikkea ei voi saada, kaikkeen ei kykene yltämään – voi siis rauhassa flaneerata kokonaisuuden läpi.
Biennaalit ovat siitäkin erityisiä taidetapahtumia, että toisin kuin perusmuseot ne keräävät katsojikseen lähinnä ammattilaisia. Nämä jakautuvat kahteen ryhmään: niihin, jotka tulkitsevat kuratoriaalista kokonaisuutta, ja niihin, jotka keskittyvät painokkaasti yksittäisten taiteilijoiden työhön. Paikalliset käyvät sitten vähän potkimassa renkaita ja ihmettelemässä, mitä nykytaide ylipäätään on. Siinä mielessä biennaalien onnistuneesta tekemisestä on varmasti tullut yhä vaikeampaa. Nichols on kuitenkin onnistunut tavalla, joka varmasti tyydyttää niin porvarilliset taiteen ”harrastajat” kuin Pariisin ilkeät snobitkin – unohtamatta laitostuneita backpackereita, museojohtajia, kansainvälisten taidelehtien kriitikoita (päivä- ja liittolehtiä biennaalikenttä kiinnostaa aika rajoitetusti) ja taideyliopistojen virkaheittoja, joille tämäkin biennaali saattaa olla vain yksi pysäkki liian täyden kalenterin liukuhihnalla. Mutta Lyonin kattamaa pöytää on vaikea ohittaa tai haravoida triviaalisti.
Grandes Locosin näyttelyhallit ovat valtavat. Niissä on valmistettu junia. Suunnattomat materiaalejaan alleviivaavat installaatiot pystyvät kuitenkin täyttämään ne. Ghanalaisen Akwasi Beidako Afranen vanhoista transistoriradioista ja aikapäiviä sitten hyödyttömäksi muuttuneista monitoreista, servereistä, printtereistä ja kaapeleista yhteisöllisesti rakennettu labyrintti muistuttaa katsojaansa siitä vauhdista, millä elektroniikka vanhenee. Dharuglaisen (Dharug Gnurra; australialaiseen alkuperäisväestöön kuuluvan klaanin maa-alue) Serwah Attafuahin Tämän ja seuraavan mailman välissä (2024; ”Between This World & The Next”) on teknoutopia, jossa digitaalista taulua näyttäisi kiertävän hyvinkin perinteinen kullattu raami, mutta joka lähemmin katsoen on légermäis-alienmainen kulahtaneen teknologian kasauma. Sähköistetyllä joutomaalla ikiaikainen kohtaa maailmanlopun kauneuden. Joël Andrianomearisoan (Madagaskar) Tady Mitady Tadidy (2026) -installaatiossa 44 kilometriä narua roikkuu katosta koko valtaisalla massallaan. Ei voi olla ajattelematta ”naruutta”, narun olemusta – välineen, jolla on sidottu ja erotettu valtaisat määrät asioita ja ilmiöitä historian kuluessa. Prouvostin raskaasti hengittelevä roskateltta imaisee katsojat sisäänsä. Ihminen on piennisäkäs Lyonin biennaalissa.
Kaupungilla loistaa kuratoinnin tunneäly. Saint-Antoinen parkkihallin tasolla -1 soi Mikhail Karikiksen Lauluja alhaalta (2012; ”Sounds from Beneath”), entisten hiilityöläisten palatessa videolla käytäviinsä kuorona. Teoksen vieressä on parkkihallin vartiointikoppi, nykypäivän länsimaisen hiilityöntekijän luukku. Sinänsä kaavamainen teos – näitä kasvot kameraa kohti -kuoro- ja monologiteoksia, jossa historiaa hierotaan yleisön naamaan, on pilvin pimein – saa tässä kontekstissa rikkaamman, sijoituspaikkaansa valaisevan merkityksen.
Mikäli näyttelyn kahdeksastoista kattaus (est. 1991) vain löydetään 2020-luvun biennaalitulvasta, Biennale de Lyonin tulevaisuus näyttää valoisalta. Sen historialliset kuraattorit kuten Hans Ulrich Obrist, Nicolas Bourriaud ja Harald Szeemann ovat jo aikapäivää sitten ajelehtineet taidemaailman kaanoniin, mutta 2026 on väkevä, jälkiä jättävä. Kävelyä, tai kapisissa yhteysbusseissa istumista tietysti riittää, mutta tällä kertaa metsästys todella kannattaa. Jopa kuraatoriaaliset tekstit kannattaa lukea: ne eivät ole puolikypsiä wanna be –tutkimuksia, vaan mielekkäitä avaimia näyttelyyn, jota tosiaan kuljettelee unenomainen ote. Ehkä paikoitellen tämä ote toi itselleni mieleen Venetsian biennaalin päänäyttelyn vuodelta 2003, Sogni e conflittin (”Unia ja konflikteja”), jonka Francesco Bonami rakensi kokonaisuudeksi, joka rakentui ryppääksi moduuleita, joissa liikuttiin itse asiassa kuin unista toisiin.
Unista on sekin hyöty, ettei niiden liika selittely auta. Pitkästä aikaa biennaali, jossa teostekstit ovat sivuroolissa.
Synapsit rapisivat ja aivojen yhteyskanavissa liikkui sähköä. Biennaali onnistui tavoitteessaan. Palatessani hotellille kulman takaa käveli valtava valkoinen lemmikkikaniini. Se tuntui maailman luontevimmalta asialta. Papukaijamerkki Nicholsille. Enkä muista milloin olisin viimeksi nähnyt niin paljon itselleni uusien tekijöiden teoksia, joiden toteutustavat ajautuivat suoraan taidenäkemykseni ytimeen. Uskoakseni Passer d’un rêve à l’autressa on klassikkoainesta. Ei tavalla, jolla Documenta 11 uudisti poliittisella taiteellaan paradigmoja vuonna 2002, vaan pitkään muisteltuna poikkeamana, jossa käytävät taidemaailman alitajuntaan, materiaalit edellä, osoittivat jotakin merkittävää taiteen mahdollisuuksista ja luonteesta – jotakin, jota ei kenties ennen ikinä ollut ajateltu. Kaikki oli kuitenkin jo valmiina. Jonkun piti vain tarttua toimeen ja kuratoida.
Teksti: Max Ryynänen
Lyonin biennaali, Passer d’un rêve à l’autre, 19.9.–13.12.2026. Pääkuraattori Catherine Nichols.