Maaretta Jaukkuri: Taide aikansa kuvina. Näyttelykuraattorin näkökulmia.
168 s. Parvs 2025
Nykytaiteen museon Kiasman entisen intendentin Maaretta Jaukkurin tekstikokoelma avaa näkökulman Jaukkurin kuratointia koskeviin käsityksiin sekä nyky- ja kuvataiteen kentän muutoksiin 1980-luvulta tähän päivään. Kirjoitusten kautta piirtyy kuva paitsi muuttuvasta taiteesta myös Jaukkurin vahvasta ja johdonmukaisesta taidekäsityksestä. Tätä tosin täytyy koostaa erilaisista palasista, joista kaikki eivät löydy edes kokoelman teksteistä.
Kansallisesti ja kansainvälisesti arvostettu
Maaretta Jaukkuri on tehnyt suomalaisena kuraattorina vahvan ja kansainvälisesti tunnustetun uran. Kotimaassa häntä arvostetaan niin vapaalla kentällä kuin museoidenkin valtakunnassa. Jos keskustelu eksyy Jaukkuriin, niin kommentit Jaukkurin työhistoriasta ovat kummallakin puolella poikkeuksetta ihailevia.
Kiinnostuin Jaukkurista ”takavetoisesti” tehdessäni Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa maisteriopintoja Praxis-maisteriohjelmassa. Ehdin nähdä lukioikäisenä 2000-luvun alusta asti Kiasmassa näyttelyitä, joiden työryhmissä Jaukkuri oli mukana, mutta en tietenkään osannut luoda kattavaa käsitystä museon näyttely- tai kokoelmatoiminnasta.
Maisteriohjelma muodosti osaltaan syyn kiinnostua Jaukkurista, koska hän oli syksyllä 2012 käynnistyneen ohjelman ensimmäinen professori. Toinen syy oli pohtia osaltaan nykytaiteen museon Kiasman toiminnan merkitystä osana nykytaiteen välittämistä ja tunnettavuuden muovaamista Suomessa. Myöhemmin lukiessani Kiasman johtajan Tuula Arkion muistelmateoksen Jyviä nokkimassa (2015, Siltala) kiinnostukseni kasvoi Arkion painottaessa Jaukkurin merkitystä hänen työkaverinaan.
Välillä unohdetaan, että Nykytaiteen museo on vanhempi kuin itse Kiasma rakennuksena, sillä se perustetiin jo vuonna 1990 Ateneumin tiloihin Valtion taidemuseon (Kansallisgallerian edeltäjä vuosina 1990–2013) synnyn yhteydessä. Arkio pyysi Jaukkuria hakemaan Nykytaiteen museon intendentin virkaa Suomenlinnan lauttamatkan päätteeksi:[1]
”[…] niin sain Maaretasta ammattitaitoisen, rauhallisen luotettavan ja työhönsä intohimoisesti suhtautuvan työkaverin yli kymmeneksi vuodeksi, aina siihen saakka, kunnes siirryin Valtion taidemuseon ylijohtajaksi. […] täydensimme toisiamme. Maaretta oli ensisijaisesti kuraattori, minä pyrin antamaan hänelle siihen mahdollisuudet ja työkalut. Arvostimme molemmat ajankohtaista ja uutta etsivää taidetta. Jaoimme käsityksen taiteen voimasta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä. Olimme samaa mieltä siitä, millainen nykytaiteen museon roolin tuli olla. Olimme molemmat verkottuneet hyvin, ja pystyimme peilaamaan toimintaamme kansainvälistä nykytaidekenttää vasten.”[2]
Arkion mukaan Jaukkuri oli ollut ilman varsinaista toimea Pohjoismaisen taidekeskuksen jouduttua lopettamaan toimintansa vuonna 1988.[3] Jaukkuri ei ollut missään nimessä kuraattorina kokematon. Hän oli tehnyt uraa mainitun Suomenlinnassa sijanneen Pohjoismaisen taidekeskuksen johtajana sekä työskennellyt Moderna Museetissa Tukholmassa sijaisena. Kokemusta taiteilijoiden kanssa työskentelystä oli erilaisista työtehtävistä taitelijayhdistyksissä, kuten Suomen Kuvanveistäjäliitossa ja Suomen taiteilijaseurassa. Jaukkuri kuratoi töidensä ohella kansainvälisiä näyttelyitä, esimerkiksi Jukka Mäkelän näyttelyn Pohjoismaiden paviljonkiin Venetsian biennaalissa vuonna 1988. Kiasman toimien ohella hän toimi sittemmin esimerkiksi hollantilaisen, yhteiseurooppalaisen Manifesta-biennaalin hallituksen jäsenenä sekä professorina Trondheimin yliopiston taideakatemiassa. Lähdettyään tai ”jäätyään erimielisistä syistä eläkkeelle”[4] Kiasmasta vuonna 2008, hän toimi Oslon Kunstnernes Husin taiteellisena johtajana. Hänen nimeään kantavalla säätiöllä toimii residenssitalo Lofooteilla Norjassa.
Kolmas peruste Jaukkurin kiinnostavuudelle liittyy juuri hänen monipuoliseen kokemukseensa ja sen avaamaan näkökulmaan itse kuratointiin. Mielestäni suurimmat nykytaiteen kuratointia koskevat kysymykset liittyvät kuraattorin rooliin ja toimijuuden rajoihin sekä kuratoinnin legitimiteettiin. Jälkimmäisellä en tarkoita esimerkiksi kuratoinnin oikeutusta perustuen koulutukseen tai asiantuntijuuteen vaan sitä, ”missä kohtaa kuraattorin varsinainen toiminta alkaa”. Mikä on se hetki, jolloin asioiden valitseminen, esittäminen ja järjestäminen muuttuu varsinaiseksi kuraatoriaaliseksi toiminnaksi, joka huomioi itse esineitä ja taideteoksia laajemmin kontekstin, yleisön ja esittämiseen liittyvät tekijät, kuten mahdollisen teosten taustoittamisen.
Kuratointi on etenkin itsenäisesti harjoitettavana toimintana Suomessa varsin nuori toimi tai professio. Kuratointiin valmistava maisteritason koulutus alkoi Suomessa vasta viime vuosikymmenen alussa ja verrattain myöhään.[5] Toisaalta, kuten Taru Elfving huomauttaa, vaikka kuratointi toimintana on verrattain huonosti tunnettua niin sanotun ”valkoisen kuution” ulkopuolella, niin on kuraattorin toimintaa harjoitettu muilla nimikkeillä ja kuratointiin liittyviä käytäntöjä harjoitettu museoista kesänäyttelyihin.[6] Esimerkiksi Jaukkuri on muistuttanut, että kuraattori ammattinimikkeenä yleistyi 1980-luvun puolivälin jälkeen, jota ennen ”laadun määrittely” kuului ensisijaisesti taiteilijatoimikunnille.[7]
Jaukkuri on väistämättä suomalaisen kuratoinnin pioneeri ja kansainvälisestikeskeinen tekijä, joka on osaltaan myös osannut vastata kysymyksiin kuratoinnin ja kuraattorin toiminnan luonteesta. Hänestä on ollut helppo kiinnostua, koska hänellä oli kuratoinnista jotain suoraa sanottavaa. Jaukkuri on esimerkiksi tunnustanut miten ”tähtikuraattorien”[8] aikakausi nosti esille konflikteja taiteilijoiden ja kuraattorien välillä. Kuraattorit vetivät Jaukkurin mukaan huomion taiteilijoilta itseensä ja käyttivät tätä omiin tarkoitusperiinsä.[9] Pääosin näyttelykuraattorina Jaukkurin asenne kuraattorin työhön on ollut maltillinen. Hän on johdonmukaisesti painottanut sekä taiteilijan että esitettävän taiteen asemaa.
Jaukkuri on esittänyt, että hänen suhtautumisensa kuraattoriin varsinaisesti ”auteurina” tai itsenäisenä äänenä on ambivalentti, vaikka kuraattorien konseptoimat teemat ja tekstit saattavatkin näyttelyssä luoda näyttelykokemusta ohjaavan äänen.[10] Kuraattorin tulee tietyllä tavalla pysyä housuissaan kiteyttäjänä ja editoijana – instituution ja ympäröivän yhteiskunnan asettamassa kehyksessä.[11] Jaukkurin kirjoituksista paistaa läpi kova työmoraali ja perehtyneisyys, mutta myös intohimo taidetta ja työtä kohtaan.
Näkökulmia näyttelykuraattorin teksteihin ja kuratointiin
Jaukkurin kirjan nimi Taide aikansa kuvina ja sen alaotsikko Näyttelykuraattorin näkökulmia tarjoavat selkeän käsityksen kirjan sisällöstä. Osa teoksen kolmestatoista tekstistä on alun perin ilmestynyt englanniksi ja ruotsiksi, ja ne julkaistaan nyt ensi kertaa suomeksi Jaukkurin omina käännöksinä. Suuri osa kokoelman kirjoituksista on näyttely- ja taiteilijatekstejä, mutta kaavamaisesti Jaukkuri ei kirjoita. Tekstit etenevät käänteisessä järjestyksessä. Kirjan esipuhe, norjalaista nykytaiteilijaa Randi Nygårdia sekä EMMAssa tänä vuonna yksityisnäyttelyn pitänyttä Axel Straschnoyta käsittelevät tekstit ovat uusimmat (kaikki vuodelta 2025) ja kirjan päättää ARS 95-näyttelyteksti ”ARS 95 – kuva ja kieli”.
Kirjan esipuhe ”Lukijalle” täydentää edellä luonnehtimaani Jaukkurin käsitystä kuratoinnista. Hän kiinnittää huomiota, miten kuraattori-nimike uudessa merkityksessään liittyy ensi sijassa nykytaiteeseen, ja miten näyttelykonseptit ovat ulottuneet taidehistoriaa laajemmin elämään, kuten lähivuosina ”ympäristökriisiin ja identiteettikysymyksiin”.[12] Kiinnostavinta esipuheen antia on kuitenkin se, mitä Jaukkuri sanoo jälleen kerran varsinaisesti kuratoinnista. ”Yleisesti voin todeta, että kuraattorina olen halunnut pitää silmäni auki tietääkseni, mitä taiteessa tapahtuu tai on tapahtumassa.”[13] Jaukkuri kiinnostuu paitsi ”ajan hermosta”, niin myös ”kuvista, joita en oikein koe ymmärtäväni ja jotka yllättävät. Tällaiset piirteet ovat usein johtaneet lähempään tutustumiseen ja tutkimiseen, ehkä myös näyttelyyn.”[14]
Tarkasteltaessa kokoelman tekstien aiheita, niin väite tuntuu sikäli perustellulta, kun pohtii vaikka Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen sekä Liisa Robertsin kaltaisia taiteilijoita. Grönlund-Nisusen teosten taustalla saattaa olla tilaan tai fysikaalisiin ilmiöihin liittyviä käsitteellisiä lähtökohtia; Robertsin elokuvainstallaatiota Trap Dooria käsittelevä Jaukkurin teksti on jopa muodoltaan systemaattinen tulkinta filmikuvan ja Robertsin teoksen tulkinnan mahdollisuuksista. Brasilialaista Cildo Meirelisiä tai kuvanveistäjä Antony Gormleya käsittelevät tekstit taas ovat esimerkkejä Jaukkurin tavasta olla kiinni ajan hermossa myös kansainvälisesti.
Jaukkurin havainnot kirjoitettavista taiteilijoista ovat tarkkoja ja antavat myös tapoja ymmärtää heidän tuotantoaan. Straschnoy on kiinnostunut Jaukkurin mukaan taiteen ja tieteen rajapinnoista, mutta ensisijaisesti tavoista ja menetelmistä, joita tiede käyttää tutkimuksessaan.[15] Marko Vuokola pelaa visuaalisen esittämisen tavan konventioilla, joita rikkoo tarpeen mukaan hyödyntämällä teknologisia mahdollisuuksia.[16] Suomessa hyvin tunnetun norjalaisen Anne-Karin Furunesin arkistopohjaista valokuvaa hyödyntävät maalaukset kuvina muodostavat ”oman aikansa”, joka johdattelee teosten katsojaa suhteuttamaan kuvat aikaansa ja muotokuvien historiaan.[17] Kirjoittaessaan Susanne Gottbergin ja Markus Kåhren yhteistyöteoksista[18] Jaukkuri pohtii kahden erilaisen taiteilijan yhteistyötä, heidän työskentelynsä ominaispiirteitä ja vuorovaikutusta taiteilijoiden välillä.
Kuraattorin roolista kirjoittaessaan Jaukkuri nostaa esille instituutionaalisen ja freelance-pohjaisen toimen eron. ”Instituutiossa jonkin näyttelyidean toteuttaminen vaatii sisäistä informointia ja neuvotteluja, kun taas kutsuttaessa viitekehys, jonka puitteissa näyttely toteutetaan, on yleensä annettu. Se voi olla esimerkiksi biennaalin, maantieteellisen sijainnin tai erilaisten tapahtumien määrittelemä yleisteema.”[19] Jaukkurin mukaan varsinaiset kuratoinnin menetelmät ja prosessit muodostuvat näyttelyiden suunnittelu- ja toteutusvaiheessa, muovautuen projektin puitteissa. Tämän takia hänen mukaansa kuratoinnin menetelmistä ja prosesseista on myös niin vaikea kirjoittaa.[20]
Kuraattori on taitelijan yhteistyökumppani, joka jakaa yhteisen tavoitteen taiteen esittämisestä yleisölle. Hän on kuitenkin myös ”tutkija, kriitikko, taidehistorioitsija, tuottaja, budjetin laatija, tiedottaja, pedagogi, ja pr-henkilö”. Roolit vaihtelevat sen mukaan, toimiiko kuraattori instituutiossa vai freelancerina.[21] Kuraattorin työn ”kenttä” on välitila ateljeen ja näyttelyn välillä, joka tähtää otolliseen tapaan esittää taideteos ja joka huomioi myös katsojan kokemuksen ja taideteosta tukevan kommunikaation. Jaukkuri kirjoittaa usein teksteissään näyttämöstä tai maisemasta, joka on se alue, jota ollaan näyttelyä kasatessa luomassa.[22] Jaukkuri myös sanoutuu irti kuratoinnista itsenäisenä taiteellisen ilmaisun muotona. ”Omalla kohdallani työ on kuitenkin ensisijaisesti taiteen esittämistä ja valinnat pohjautuvat taiteen laatuun, josta toki voidaan aina keskustella ja niin usein tehdäänkin.”[23]
Ajattelen, ehkä vähän samansuuntaisesti, että kuratointi ei ole taidetta, vaikka se voikin olla taiteellista toimintaa. Kuratoinnin tapoja on kuitenkin monia ja haluan nähdä kuraattorina toimimisen avoimena, ympäristöön, olosuhteisiin ja kontekstiin reagoivana toimintana. En aina ole Jaukkurin kanssa samaa mieltä siitä, minkälaiset esteettiset tekijät (esimerkiksi ”laatu” tai teos itsessään) ohjaavat kuraattorin toimintaa tai kuinka tiukoissa raameissa kuraattori on taideteoksen tai taiteilijan asialla. Kun Jaukkurin tekstien kautta kuitenkin muodostaa käsitystä, joka ottaa huomioon aikalaisuutta, yhteiskunnallista kontekstia, taiteilijaa, yleisöä sekä taidetta huomioivat tekijät, niin koen sen antavan myös hyvin pragmaattisen näkökulman kuraattorin toimintaan. Kuraattori pysyköön housuissaan ja luokoon ideaalia näyttämöä tai maisemaa.
Aikalaistulkki
Jaukkurilla on kirjoittajana omanlaisensa tyyli, jolla lienee ollut oma osansa häntä koskevan arvostuksen herättämisessä. Jaukkuri käyttää teksteissään argumentointinsa tukena mannermaista filosofiaa, sosiologiaa, antropologiaa ja kulttuurintutkimusta. Jaukkuri ei kuitenkaan käytä teoriaa itsetarkoituksellisesti, vaan se tukee aina taiteilijan työn ymmärrettävämmäksi tekemistä ja luo näkökulmia taiteilijoiden teoksiin.
Osallistuin kuratointiin keskittyneen nykytaidekeskuksen Publics Helsingin kuratoriaaliseen lukupiiriin pari vuotta sitten, jonka yksi kerta muodostui Jaukkurin ja Tominga O’Donnellin vierailusta ja valitsemista teksteistä. Osa teksteistä oli heidän omiaan, osa muiden kirjoittajien. Jaukkuri painotti tuolloin erikseen yhtenä häneen vaikuttaneena ajattelijana sosiologi Zygmunt Baumanin (1925–2017) merkitystä. Erityisesti Baumanin teoksessaan Notkea moderni (Liquid modernity, 2000) esittelemät ajatukset ajan, nopeuden ja ajattelun välisistä suhteista ovat olleet keskeisiä.[24] Nopeus ei Baumanin mukaan edistä ajattelua, ainakaan tulevaisuuteen tai kauaskantoisuuteen tähtäävästi.[25]
Vaikka kokoelmaan valituissa teksteissä Bauman ei esipuheen lyhyttä anekdoottia lukuun ottamatta seikkaile,[26] niin on kiinnostava pohtia juuri Baumanin merkitystä Jaukkurille samassa hengessä, jolla Michel Foucault tulkitsee Immanuel Kantin tunnettua tekstiä valistuksesta. Foucault nostaa Kant-luennassaan esille kysymyksen nykyisyydestä: ”Kysymys, joka minusta tuntuu nousevan ensi kertaa tässä Kantin tekstissä, on kysymys nykyisyydestä, kysymys tästä päivästä: Mitä tänään tapahtuu? Mitä nyt tapahtuu? Ja mikä on se ’nyt’, jonka sisällä me kaikki olemme, sekä kuka määrittelee sen hetken, jona kirjoitan?”[27]
Bauman tulkitsi niin postmodernia aikaa ja kulttuuria kuin nykyisyyttä sekä omasi ymmärryksen siitä, ”miten aika vaikuttaa aikaan”. Hän ymmärsi, miten globalisaatio ja informaatioteknologioiden kehitys muuttavat asioiden, tavaroiden ja ideoiden kiertoa sekä miten elämä muuttuu yleisesti epävarmemmaksi ja episodimaisemmaksi, esimerkiksi elinikäisten työpaikkojen katoamisen myötä. Notkean modernin jälkisanoissa Bauman esittää, että etäisyyden ottaminen ja ajan varaaminen ovat sosiologian kutsumus, jotta on mahdollista erottaa kohtalo ja välttämättömyys suunnassa, jonne nopeus ihmiskuntaa vie.[28]
Jaukkurin asenteessa näyttelykuraattorina on jotain samaa. Mielestäni Zeitgeistissa, ”ajan hengessä” kiinni oleminen ymmärretään liian usein muodin ja trendikkyyden kautta, mutta tällöin vaarana on, että aika jää tavoittamatta. Ajan analysointi ja tulkinta edellyttävät kriittistä etäisyyttä. Jaukkurin näyttelyteksti ”ARS 01 – avautuvia näköaloja” ilmentää erityisesti sitä, miten Jaukkuri huomioi laajasti sen, mitä nykyhetkessä tapahtuu ja minkälaisia tulevaisuuden näköaloja on.
Vuonna 2001 kirjoitetussa tekstissä Jaukkuri huomioi globalisaatiovastaisen liikehdinnän ja demokratian löyhät aseet vastustaa markkinatalouden periaatteiden mukaan tapahtuvaa kehitystä.[29] Hän huomioi, miten globalisaatio synnyttää osaltaan uudenlaista hybridistä kulttuuria ja näkee identiteetin muodostuksen logiikan monimutkaisempana jatkuvana prosessina kuin mitä kulttuuri kansallisvaltion raameissa tarjoaa.[30] Hän kysyy, miten Suomessa osataan reagoida erilaisiin kehityskulkuihin monimutkaisessa kentässä ja ehdottaa osallistumista post-koloniaaliseen keskusteluun.[31]
Jaukkurin ehdotukset kääntämisestä, merkkien ja symbolien käytöstä[32] eivät ehkä enää riitä vastaamaan läntisen kulttuurin dominanssiin tai kansallisvaltiomuotoisen kulttuurin käsitteen muovautumiskykyyn. Tästä huolimatta Jaukkuri on kuraattorina tarkkanäköinen sen suhteen, miten nykytaide muovautui vuosituhannen vaihteen jälkeen. On perusteita pitää nykytaidenäyttelyn yksikkönä jollain tavoin ARS 01:n kolmatta tilaa, joka ei ole museotila, vaan teosten, taustan ja kontekstin kautta määrittyvä tila.[33] Toisaalta Jaukkuri on suhtautunut myös nykytaiteen käsitteeseen kriittisesti ja huomauttanut sen yhteydessä, että ei ole aivan varma, tuleeko taiteen tehtävänä olla maailman pelastaminen.[34]
Taiteen julkisuus, yhteiskunnallisuus ja maisema
Jaukkurilla riittäisi tekstejä julkaistavaksi toisenkin kokoelman edestä. Kirjasta puuttuvista teksteistä voisi mainita esimerkiksi Jaukkurin ”Notkea katu” -tekstin Kiasman samaa nimeä kantaneen 10-vuotisnäyttelyn näyttelykatalogista vuodelta 2008. Notkea katu pohti vilkasta katua aikansa metaforana, jaettuna ja arkisena tilana. Sikäli teksti olisi ollut käsillä olevaan kokoelmaan perusteltu valinta, koska se olisi täydentänyt Jaukkurin ARS 01 ja ARS 95-näyttelyiden tekstejä, jotka osaltaan myös liittyivät tilaan. ARS 95 -näyttelyn teemana oli ”Yksityinen ja julkinen: ero yksityisen ja julkisen välillä modernisuuden rakenteena”, ARS 01-näyttelyn teemana ”Avautuvia näköaloja”. ARS 01:n keskeinen näyttelyyn liittyvä käsite oli kuitenkin Homi K. Bhabhalta lähtöisen oleva ”kolmas tila”, johon viittasin jo edellä.
Puuttuviin teksteihin voi laskea myös Jaukkurin tekemän Bauman-haastattelun sekä Jaukkurin ja kuraattori Bart De Baeren tekstin ”A-Anthropophagy” 24 Sao Paulon biennaalin näyttelykatalogista. Jaukkuri ja De Baere vastasivat biennaalin eurooppalaisen osuuden kuratoinnista. Vaikka Jaukkuri kiinnittää esipuheessa huomiota toimintaansa Pohjoismaisen taidekeskuksen näyttelypäällikkönä, niin kokoelma ei kuitenkaan sisällä hänen tekstejään tältä ajalta. Ilmeisesti Jaukkuri perustelee tätä sillä, että tarve laajempaan nykytaiteen analysointiin syntyi hänen toimiessaan kuraattorina Pohjois-Norjassa Artscape Nordland-veistoprojektin parissa vuonna 1992.[35]
Artscape Nordland -projekti on kansainvälisestikin ainutlaatuinen julkisen ja paikkasidonnaisen taiteen kokonaisuus, joka toteutettiin vuosien 1992–2015 välillä. Projektissa toteutettiin kaikkiin Nordlandin läänin 46 kuntaan[36] kutsuperusteisesti julkisen taiteen teos. Kokoelmassa Jaukkuri käsittelee projektia Taide-lehdessä alun perin julkaistulla esitelmällä sekä Luciano Fabron Il Nido -marmoriveistosta (1994) käsittelevällä tekstillä. Il Nido on yksi kokonaisuuden teoksista ja sijaitsee Røstin saarella. ”Luciano Fabron Il Nido ja kuinka ilmaista ilmestystä” taustoittaa tapausesimerkkinä yksittäisen Artscape Nordlandiin kuuluvan teoksen suunnittelua ja valmistumista sekä arte povera -liikkeeseen kuuluneen Fabron kautta taidesuuntauksia italialaisen modernismin ja nykytaiteen murroksessa.
Jo esipuheessa Jaukkuri mainitsee, että kirjoittamisen kehittämisen, nykytaiteen analysoimisen ja teorian lukemisen tarve syntyivät osittain Artscape Nordlandista.[37] Projekti herätti vastustusta, jonka takia hän koki tarvitsevansa eväitä kritiikin kohtaamiseen.[38] Projektiin Jaukkuri oli päätynyt alun perin osana valmistelevaa työryhmää. Kun Pohjois-Norjaan ei löytynyt kuraattoria hoitamaan tehtävää itse alueella, Jaukkuri haki vastaperustetusta Nykytaiteen museosta virkavapaata ja muutti alueelle vuodeksi.[39]
Artscape Nordlandia käsittelevät tekstit, jotka tuovat esille projektin vastustamiseen liittyvät syyt, tekevät ansiokkaasti näkyväksi julkisen taiteen tietynlaista saavutettavuutta. Tarkoitan tietynlaista ongelmaa sen suhteen, miten julkinen taide muuttuu sen piirissä elävien ihmisten mielissä merkitykselliseksi ja tunnustetuksi. Projektin vastustamisen syitä julkisessa keskustelussa olivat esimerkiksi klassinen veronmaksajien rahat, luontoarvojen ja ekologian kärsiminen sekä usko, että taide ei kiinnosta.[40] Jaukkuri ja projektiin osallistuneet osallistuivat julkiseen keskusteluun vain silloin, kun heidän oli korjattava asiavirheitä. He eivät halunneet esiintyä auktoriteettina.[41]
Kenties vahva usko hankkeen teemallisiin piirteisiin teki siitä lopulta onnistuneen: projektissa painotettiin paikallisia materiaaleja sekä kiinnitettiin huomiota paikallisen rakennetun ympäristön ja luonnon erityispiirteisiin. Lisäksi hanketta koskevassa keskustelussa annettiin tilaa niille, joille se erityisesti kuului eli Nordlandin läänissä asuville ihmisille. Jaukkurin mukaan tunteet projektin ympärillä tasaantuivatkin myöhemmin ja siihen kuuluneiden kuntien välillä tehtiin jopa vertailua paremmuudesta.[42]
Sikäli kirja on perustellun rajattu ja sisältää Jaukkurin tekstejä tasan kolmenkymmenen vuoden ajalta. Ne ovat aikansa kuvia, joista korostuvat tietyt muutokset ja uudet kysymykset, mutta myös Jaukkurin taidekäsitys. Hänen käsittelemistään teoksista tai taiteilijoista minulla ei ole pahaa sanaa. En ole aina kuitenkaan vakuuttunut siitä, onko maisema ja näyttämö se ideaali, jota kuraattorina rakentaa. Välillä tämän ihanteen toteuttaminen tuntuu Jaukkurin teksteissä pakonomaiselta. Hän myöntää esipuheessa hänelle tärkeintä olevan ”pitää taide keskiössä”.[43]
Monien käsiteltävien taiteilijoiden työskentely tai teokset edellyttävät Jaukkurin mukaan aikaa, tarkkaavaisuutta tai havaintoa, jossa vastuu jää katsojalle. Jaukkuri toki antaa eväitä teosten ymmärtämiseen, mutta nykytaiteessa yleisön osallisuus ja näyttämö ovat myös murroksessa. Nykyisen murroksen keskelläkin tarvitaan luultavasti kuraattoreja, mutta minkälaisiin rooleihin?
Teksti: Joonas Pulkkinen
Kirjallisuus
Arkio, Tuula 2015: Jyviä nokkimassa. Helsinki: Siltala.
Bauman, Zygmunt 2000/2006: Liquid Moderninity. Cambridge: Polity Press.
Elfving, Taru 2017: ”Välillä, välissä, välikädessä.” Teoksessa Kuratointi. Yhdeksän nykytaiteen kuratoinnin käytäntöä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide.
Ekroth, Power & Muukkonen, Maaretta: ”Maaretta Jaukkuri: With Curiosity as a Curatorial Guideline.” Site Zones. https://www.sitezones.net/interviews/jaukkuri (julkaistu 15.9.2021, viitattu 1.10.2026)
Foucault, Michel 1995. ”Kant ja moderni filosofia nykyisyyden ontologiana.” Teoksessa Mitä on valistus? Toim. Juha Koivisto, Markku Mäki & Timo Uusitupa. Tampere: Vastapaino.
Häkökangas, Amanda: ”Siemeniä ja aikaa ajattelulle.” Kaltio. Julkaistu paperilehdessä 2/2019. https://kaltio.fi/siemenia-ja-aikaa-ajattelulle/
Jaukkuri, Maaretta 2001: ”Curating.” Teoksessa. Words of Wisdom. A Curators Vademecum on Contemporary Art. Toim. Carin Kuoni. New York: Independent Curators International (ICI), 88–90.
Jaukkuri, Maaretta 2025: Taide aikansa kuvina. Näyttelykuraattorin näkökulmia. Helsinki: Parvs.
YLE: ”Kiasman entinen intendentti arvostelee museonjohtajan toimintaa”. https://yle.fi/a/3-5848782 (julkaistu 22.8.2008, viitattu 1.10.2026)
Viitteet
[1] Arkio 2015, 185–186.
[2] Mt., 186.
[3] Mt., 185.
[4] Jaukkuri arvosteli vuonna 2007 aloittanutta museonjohtaja Berndt Arellia näyttelytoiminnan suunnittelusta ja esimerkiksi päätöksestä esittää Julian Schnabelin näyttely ”kaksi vuosikymmentä liian myöhään” (YLE 2008).
[5] Karttunen 2015; Elfving 2017, 11.
[6] Elfving 2017, 11–12.
[7] Jaukkuri 2025, 5.
[8] Ajanjakso on kieltämättä epämääräinen, mutta tämänkaltaisena ajanjaksona voi pitää hyvin ajanjaksoa Berliinin muurin murtumisesta vuonna 1989 vuosituhannen vaiheen tälle puolen.
[9] Ekroth & Muukkonen 2021.
[10] Jaukkuri 2001, 88.
[11] Häkökangas 2019.
[12] Jaukkuri 2025, 5.
[13] Mt., 7.
[14] Mp.
[15] Mt., 27.
[16] Mt., 67.
[17] Mt., 31.
[18] Teksti on Gottbergin Taidehallissa vuonna 2019 pidetyn Kolmas tekijä -näyttelyn näyttelyluetteloon, jossa Taidehallin veistossalissa oli esillä Gottbergin ja Kåhren ”maalausinstallaatio” Samaan aikaan toisaalla (2019). Gottberg ja Kåhre ovat tehneet yhteistyötä kuitenkin jo vuodesta 2009 lähtien. Ks. myös. mt., 51–52.
[19] Mt., 7.
[20] Mt., 8.
[21] Mp.
[22] Mt., 9.
[23] Mp.
[24] Häkökangas 2019.
[25] Bauman 2000, 209.
[26] Pohjoismaisen taidekeskuksen eräänlainen seuraaja NIFCA järjesti vuonna 1997 Lofooteilla seminaarin, johon Bauman oli kutsuttu. Bauman oli kuunnellut päivän ajan esitelmiä hänelle tuntemattomasta kuraattorin toimesta, nähnyt seuraavana yönä painajaista kuraattorin työstä ja todennut omassa puheenvuorossaan seuraavana päivänä: ”Jumalan kiitos, etten ole kuraattori.”(Jaukkuri 2025, 9.)
[27] Foucault 1995, 249–250.
[28] Bauman 2006, 210.
[29] Jaukkuri 2025, 113.
[30] Mt., 114.
[31] Mt., 114–115.
[32] Mt., 123–127
[33] Mt., 117.
[34] Ekroth & Muukkonen 2021.
[35] Mt., 5–6, 41.
[36] Nykyään näitä on 41.
[37] Jaukkuri 2025, 6–7.
[38] Mt., 7.
[39] Mt., 48.
[40] Mt., 44–45.
[41] Mt., 46.
[42] Mt., 47, 49.
[43] Mt., 44.