John Cage kirjoitti kirjassaan Silence äänen ja ihmisen suhteesta. Vapaasti suomennettuna: “Ääni ympäröi meitä. Kun yritämme siirtää huomion pois äänestä, se on häiritsevää. Kun ryhdymme kuuntelemaan, ääni muuttuu kiehtovaksi.”
Äänitaiteen etujoukoissa marssinut Cage puhui äänen ja äänitaiteen puolesta myös silloin, kun hän korosti äänen poissaoloa, hiljaisuutta. Luonnollisessa elinympäristössämme äänen täydellinen poissaolo ei ole tietysti edes mahdollista. Ääni on kaikkialla. Se on elämän peruselementti, yksi varhaisimmista aisteista, jonka ihminen kokee jo kohdussa ennen syntymäänsä.
Ääni on pääosassa MUU gallerian äänitaiteen näyttelyssä Invisible Time. Näyttely koostuu kansainvälisestä äänitaiteesta: mukana on 12 taiteilijaa 11 eri maasta. Pääasiassa teokset ovat ääniraitoja, joukossa on kuitenkin myös neljä visuaalista elementtiä sisältävää teosta. Miriam Akkermanin installaatio Info-room (Etelä-Korea), Derek Holzerin analogista elektroniikkaa (USA), Takashi Mitsuin installaatio Symphony Room Number L–33 (Japani) ja Stefan Riebelin installaatio Text Assembly for Record Players, Blank Vinyl and Time (Saksa). Loput kahdeksan taiteilijaa ovat mukana ääniteoksellaan Wall of Soundilla, joka on nimensä mukaisesti ääniseinä, kuulokkeet ja paneeli, josta voi valita kuunteluun haluamansa ääniraidan.
MUUn näyttely käsittelee ääntä hyvin monipuolisesti. Mukana on ajankohtaisia aiheita tiedon kaoottisuudesta ekokritiikkiin. Äänitaide korostuu näyttelyssä näkymättömänä aarreaittana. Lähes olemattoman pieneen tilaan sujahtava ääni avaa siihen paneutuvalle valtavia maailmoja ja suuria konsepteja.
Esimerkkinä äänitaiteen monipuolisuudesta toimivat satunaiset poiminnat ääniraitoina galleriassa esillä olevista teoksista.
Wall of Soundin teokset tuovat puhtaan äänellisen kokemuksen kautta esiin avaruuden äänimaisemaa (Jay-Dea Lopez, From The Edge of Saturn), äänen ja kielen suhdetta (Johan Landgren, More Sides Now), äänen ajallista ja tilallista elementtiä (Myriam Van Imschoot, The Economy of Speed Production) sekä hiljaisuutta (Snorkel Quintet, Las Discretas). Mukana on myös eri musiikinlajien välisten raja-aitojen järjestäminen uudelleen äänitaiteeksi niin elektronisen musiikin puolella (Jatin Vidyarthi, aM I hEre ja HuMid) kuin perinnemusiikin, rockin ja jazzin välimaastossa (Minh Pham Quang Tranin).
Ensimmäisenä galleriassa huomio kiinnittyy kuitenkin neljään visuaalisia elementtejä sisältävään teokseen.
Miriam Akkermanin Info-Room on musta huone, jonka keskellä on musta pöytätaso. Sille on asetettu MP3-soittimia. Soittimissa voi kuulla huoneen äänimaisemaa reaaliajassa sekä siihen jääneitä äänijälkiä. Akkerman on piilottanut yhden seinän taakse nauhoituslaitteen, joka on ohjelmoitu toistamaan huoneen äänimaisemaa soittimiin ensin tiheällä toistovälillä, myöhemmin harventuen. Teoksessa kuuluu myös Akkermanin Helsingissä nauhoittamia satunnaisten ohikulkijoiden lauseita, joita hän on pyytänyt lausumaan mikrofoniin yhden mitä hyvänsä informaatiota sisältävän lauseen.
Akkermanin huone konkretisoi informaation kontrollin menetystä: voidakseen olla teoksessa mukana, jopa voidakseen kokea sitä, täytyy teosta lähestyvän olla valmis luovuttamaan itsestään jotain teokselle. Heti luovuttamisen jälkeen kontrolli äänen käyttöön, ja informaation leviämiseen, menetetään. Informaation kontrollin menettämisen ongelma liitetään usein kirjoitettuun sanaan ja henkilödatan leviämiseen. Äänen tuominen osaksi kontrollin menettämisen problematiikan käsittelyä on välttämätöntä, mutta kovin harvinaista. Akkermanin teoksen oivallukset tulevat kouriintuntuvan selkeästi esiin Info-Roomissa. Teos luo siten tärkeän puheenvuoron tiedon väärinkäytön ja hallinnan menettämisen ongelmaan.
Niin ikään ajankohtainen, vaivihkaa nostalgian kanssa flirttaileva, on Stefan Riebelin Text Assembly for Record Players, Blank Vinyl and Time. Teos koostuu kahdeksasta vinyylisoittimesta, niillä pyörivistä tyhjistä vinyylilevyistä sekä jokaiseen levysoittimeen kytketystä kaiuttimesta. Yksinkertaisuudessaan idea on tämä: tyhjiin vinyylilevyihin piirtyy soittimen neulasta kulumisurat, jotka syvenevät teoksen edetessä. Neulan levyihin piirtymisestä syntyvä ääni kuuluu kaiuttimista. Tyhjyyden kohinaan sekoittuu lattialta levyihin joutuneet roskat ja pöly, jotka rahisevat teoksen osana. Ajan mittaan urat syvenevät ja kohinaääni voimistuu.
Riebelin teos kommentoi määräävän äänen poissaoloa. Musiikin puuttuessa kuulemme häiriöäänet, jotka ovat yhtä aikaa nostalgisia, arkisia ja tuttuja. Riebelin valinta käyttää hiljaisuuden tutkimuksessa vinyylilevysoittimia voi vaikuttaa ensi katsomalta helpolta ratkaisulta.
Kuitenkin teoksen konsepti toteutuu soitinten kautta moniulotteisesti.
Nostalgian ja arkisuuden kokemus ei olisi mahdollinen esimerkiksi itse rakennetuilla soittimilla esitettynä. Vinyylisoittimet mahdollistavat tuttujen assosiaatioiden syntymisen lisäksi myös teoksen jatkumisen kokijan omassa kokemusmaailmassa. Visuaalinen ärsyke pyörivästä vinyylilevystä ehdollistaa musiikin kuuntelulle. Itse huomasin ”kuuntelevani” musiikkikappaleita silloin kun en keskittynyt Riebelin soittimiin. Tapahtui päinvastoin kuin Cage väitti: kun en keskittynyt Riebelin ääniin, kuulokuvani muuttui toiseksi, musiikiksi jota olen tottunut kuuntelemaan vinyylilevyiltä. Illuusio särkyi havahtuessani määräävän äänen, musiikin poissaoloon.
Kuuntelukokemuksia voi täydentää itse tehtyjen soitinten ja löytötavaroiden tarjoamalla leikillä Derek Holzerin analogisen elektroniikan parissa. Holzer on rakentanut sikarilaatikoista, leluista, jousista, kävyistä, mikrofoneista – kaikesta löytämästään – soittimia, jotka ujeltavat käyttäjänsä käsissä kuin sähkökitarat.
Soittimia voi opetella helposti soittamaan itse. Holzerin kertoman mukaan näyttelyn avajaisissa virtuoosimaisuutta soitinten parissa osoitti viisivuotias näyttelyvieras, joka löysi ennakkoluulottomalla otteellaan pian soitinten jujun ja sai ne laulamaan monissa sävyissä. Teoksista saakin parhaan kokemuksen irti, jos niitä lähestyy avoimen kokeilevalla mielellä.
Samankaltaista lapsuuden muistoa voi herätellä henkiin myös Mitsuin teoksen äärellä. Se syntyy sadevesirännejä muistuttavista putkista, joiden suuaukkoihin on piilotettu kaiuttimet. Kaiuttimista kuuluu vaimeaa äänimaisemaa Muu gallerian ulkopuolelta Lönnrotinkadulta. Äänimaiseman saattoi kuulla, kun korvansa painoi putken suulle. Putket on sijoitettu niin, että ne ovat joko lattian rajassa tai keskimittaisen ihmisen pään yläpuolella. Itse en yltänyt korkeimpiin putkiin. Sen sijaan kyykin korva kiinni rännissä gallerian lattianrajassa. Teoksen leikki on vähäeleistä, kehon muistosta syntyvää. Varpaillaan seisominen ja kyyryssä istuminen liittyvät eleinä kiinteästi lapsuuteen. Mielikuvitus ja tuntemattoman maailman fantasia heräävät henkiin teoksen kokemiseen liittyvän kehollisen elementin kautta.
MUU gallerian Invisible Time kokoaa otsikollaan yhteen näyttelyn suurimman annin ja samalla sen ongelman. Äänitaiteen kokeminen on aikaa vievää puuhaa. Teokset voi kokea vain siinä ajassa jonka ne aktuaalisesti kestävät. Äänitaiteen äärellä vierähtää helposti kokonainen iltapäivä. Siksi on sääli, että näyttely on pystyssä vain kaksi viikkoa. Siihen tutustuisi mielellään parilla, kolmella käyntikerralla.
Onneksi MUU julkaisee Wall of Soundin teokset kuitenkin myöhemmin äänitteenä MUU for Ears -julkaisusarjassa. Näin valikointiin pakotettu galleriavieras voi priorisoida galleriassa huomionsa neljään installaatioon ja paneutua ääniseinän teoksiin myöhemmin kotisohvalla.
Teksti: Sini Mononen
Lähteet
Cage, John (2009) [1961] Silence: Lectures and Writings. London: Marion Boyars.