Loppukevään ja alkukesän vuosittaisiin tunnuspiirteisiin lukeutuu Kuvataideakatemian Kuvan Kevät -maisterinäyttely, jossa on tällä kertaa esillä 45:n opintojaan viimeistelevän taiteilijan töitä. Näyttely huomioidaan Mustekalassa tänä vuonna kahden dialogikritiikin voimin. Ensimmäisenä näistä julkaistaan Mustekalan kirjoittajakuntaan kuuluvien Jaakko Uotin ja Frans Aution keskustelu.
Jaakko Uoti: Moikka Frans!
Frans Autio: Moi Jaakko! Mitkäs tunnelmat näyttelystä?
JU: Kävin ajan kanssa yksikseni näyttelyn läpi, mikä oli tosi tarpeellista, kun on kyse näin isosta ja monimuotoisesta kokonaisuudesta. Kun aloitin kierroksen isosta Kuva/Tila-galleriasta, niin heti kättelyssä tuli hyvä ensivaikutelma siitä, miten näyttely oli kuratoitu. Alussa kohtasin joukon hienon vähäeleisiä ja jopa minimalistisia teoksia, mikä oli minusta kuratoriaalisena eleenä aika itsevarma ja rohkea veto. Ekana näin Sofia Vuorenmaan taidegrafiikan teoksia, jotka nivoutuivat visuaalisesti intuitiivisella ja kiinnostavalla tavalla, mutta ei mitenkään liian ilmeisesti, esimerkiksi Mirella Salon ja Riikka Aihisen maalauksiin ja Anne Yli-Ikkelän veistoksiin. Toistuvana visuaalisena vihjeenä oli eri yhteyksissä ja eri tavoin toistuva piste – klassinen ja painokas visuaalinen elementti!
Monia muitakin tällaisia yhteyksiä syntyi orgaanisella tavalla niin, että eri tekijöiden teokset keskustelivat keskenään. Uskoisin, että tämä on juuri sitä kuratoinnin voimaa? Muutenkin mulla tuntui muodostuvan päässä heti joitain teemoja, joita voin ehkä sitten vähän myöhemmin tässä keskustelussa avata. Tämä on varmaan sellainen oma tapani jäsentää isoa kokonaisuutta ja etsiä punaista lankaa, vaikka tällaisessa valmistuvien näyttelyssä sellaista yhdistävää suurta teemaa ei toki ole eikä tarvitsekaan olla.
Mikä sulla oli ensivaikutelma?
FA: Mä kävin niin ikään rauhallisena hetkenä näyttelyssä, ja niin ikään pääsin syventymään teoksiin aika hyvin. Omat ensivaikutelmat syntyivät ensimmäisen kerroksen pienemmän, puulattiaisen näyttelytilan teoksista, ja suuntasin tämän jälkeen ylempiin kerroksiin ”säästäen” Kuva/Tilan viimeiseksi. Ensin huomion kiinnittivät teosten monipuolisuus ja tekniikoiden kirjo. Oli vaikea aluksi saada kiinni siitä, minkälaisen taiteen kategorioiden äärellä minkäkin teoksen kohdalla ollaan tekemisissä. Elena Benzonin Just Wandering haastoi pohtimaan katsonko nyt videotaidetta vai performanssia – kun taas Tanja Is-Selinin kokonaisuus (Teetä ja sympatiaa, Sammunut tähti, Maa oli valkea, Äänetön ja Bred dina vida vingar) sai miettimään veistotaiteen ja grafiikan välille ajateltua erontekoa.
Hieno löytö muuten tuo ”piste” tuosta Kuva/Tilan alusta. Multa se meni ohi, vaikka voinkin sanoa aistineeni alun olleen jotenkin harkittu ja harmoninen. Alkupiste voisi sopia kuvaukseksi tilanteesta?
JU: Kyllä! Ylipäätään näyttelyn kokoamisessa tuli läpi pyrkimys luoda jonkinlaista harmoniaa ja assosiaatioita, jotka auttavat teoksia tukemaan toisiaan ja luomaan hyvää yhteiseloa. Itse taideteokset ovat niin moninaisia kuin opiskelijatkin on, eikä tätä voi ohjailla, mutta juuri tästä syystä tällaisessakin näyttelyssä kuratoinnilla ja esillepanolla on paljonkin väliä. Ja se on aika saavutus, jos tällaisesta kokonaisuudesta saa jotenkin ”rauhallisen” vaikutelman!
FA: Kyllä, todellakin. Tietäen katsovani teoksia myös tämä teksti mielessäni minua vaivasi alussa juuri tähän moninaisuuteen liittyvä ongelma: miten kirjoittaa tai havainnoida jotain yleistä näin monen taiteilijan työskentelyn lopputuloksista. Ajattelin, että tavallaan reilu tapa olisi kirjoittaa kaikista erikseen – ja osin ajattelen edelleen näin.
Onnistuminen tuossa harmonisessa vaikutelmassa palautuu mun mielestä myös ehkä aiempia vuosia monipuolisempiin ripustustekniikoihin ja -tapoihin sekä niihin panostamiseen. Esimerkiksi Heidi Lahtisen metalliputkiin kiinnitetyt retropelejä ja paleotaidetta yhdistävät tuftaukset ja Ananya Tanttun salaperäinen Double Weave -installaatio olivat ripustuksen kannalta voimakkaita kokonaisuuksia, jotka vaikuttivat näyttelytilan kokonaisilmeeseen – monen muun teoksen ohella.
JU: Se eri tekemisen moninaisuuden huomioiminen ja jonkun yhteenvedon luominen on kyllä haastava asia. Itselle tuntui kierroksen aikana kuitenkin muotoutuvan eri teosten fyysisestä läheisyydestä toistensa kanssa aika orgaanisesti pieniä temaattisia tarinoita.
Mulle alkoi muodostua esimerkiksi tuossa Kuva/Tilan alussa juuri sellainen tietynlainen formalistinen tapa katsoa tietyn visuaalisen vinkin kautta, joka ei ole pinnallinen vaan itsessään hyvin merkityksellinen.
Yksi tällainen näyttelystä minulle esiin nouseva teema oli tietynlainen viipyilevä, abstrakti sensuaalisuus ja harkitut materiaalivalinnat. Tämä nousi mieleen esimerkiksi Kuva/Tilassa esillä olleista Otto Koskelon valokuvista, Viktor Sundmanin teoksesta“untitled” (idée fixe), jossa oli käytetty materiaalina keinonahkaa, metallia, tekstiä ja Tom Fordin parfyymia, sekä Jaakko Uljaksen liimalla lasille toteutetut maalaukset (jotka toki oli myös avoimen seksuaalisia, mutta silti samaan aikaan herkkiä, abstrakteja ja materiaalisesti kiinnostavia).
Mulle tuli myös monista ihmishahmoja kuvaavista teoksista mieleen toinenkin teema: ajatus siitä, että taide kuvaa aina ihmisyyttä ja läsnäoloa ja yhdessäoloa. Ehkä posthumanismista siirtymä ihmishumanismiin (vai onko se nyt ihan vaan humanismia sitten)? Tämä nousi mieleen esimerkiksi myös Aino Tillosen tilaan levittyvistä maalauksista ja Matilda Keräsen teoksista, mutta kokonaisuudessa oli useita muitakin tällaisia teoksia, joissa ihminen kuvana ja aiheena oli jotenkin selkeä.
FA: Mainioita ja kiinnostavia ajatuksia, jotka allekirjoitan! Vähän samojen ajatussuuntien jäljillä huomasin miettiväni koko näyttelyn ajan sitä, missä määrin taiteilijat olivat näissä teoksissa aktiivisia toimijoita. Aluksi sommittelin tätä ajatusta juuri tuohon mainitsemaasi ”posthumanistiseen” kehykseen, mutta se ei tosiaan tuntunut toimivalta sikäli kun aiheet olivat kuitenkin niin monin osin ihmisiin sidottuja: ”ihmishumanismi” tai jokin muu termi voisi olla paikallaan. Kaiken kaikkiaan tuntui siltä, että monissa teoksissa hyväksyttiin taiteilijan läsnäolo, ja jopa korostettiin materiaaleja ja kädenjälkeä tai kehollisuutta – mutta silti pyrittiin välttämään väitettä siitä, että itse taiteilija on se joka tätä teosta ”hallitsee” tai on sen itse kokonaan tuottanut. Hyvä esimerkki tästä oli Luumu Tursaan Lohenpyrstöliitos, jonka rakentamiseen oli osallistunut taiteilijan lisäksi hänen kirvesmies-isänsä.
Mainitsemasi ”viipyilevän sensuaalisuuden” yhdistin myös tähän samaan ajatushahmotelmaan, mutta minulle se palautui myös jotenkin sellaiseen mukavuudenhaluun, passiivisuuteen ja vetäytymiseen – josta voi tietysti löytää myös tiettyjä ongelmia, jotka liittyvät esimerkiksi taiteen yhteiskunnallisen merkittävyyden vähenemiseen.
Yksi aspekti, joka pisti silmääni oli muutamissa teoksissa esiintynyt symmetrisyyden alleviivaaminen: tämä näkyi Matilda Keräsen kummallista sakraalisuutta huokuvassa Rosariossa ja Viktor Sundmanin keinonahkapaneelien lisäksi näyttelytila Majakan Anastasiia Laptevan teoksessa, johon oli asetettu pöytä symmetrisine piirroksineen. Koin, että tässä symmetrisyydessä oli jotain, mutta huomaan nyt että ajatus jäi jotenkin puolitiehen. Syntyi kuitenkin vaikutelma, että olemme jonkin uuden äärellä tässä – ehkä banaali tulkinta voisi olla, että taiteilija todistaa luomisvoimansa kopioimalla itseään?
JU: Tuon symmetrian ja tarkkuuden huomioin itsekin, ja sellaisen tarkan ja metodisen tekemisen. Monessa teoksessa oli kyse kartoittamisesta ja tallentamisesta, ja useampi taiteilija seinätekstissä tai katalogissa kertoi, että taide toimii heille tapana keskittyä ja luoda tietty mielentila. Tämä tuli esiin juurikin aiemmin mainitun Vuorenmaan ja Laptevan teoksissa, erityisesti Elmeri Terhon piirustuksissa, jotka oli toteutettu matkaa mittaavan piirtokojeen avulla. Tietty kliseinen ajatus olisi varmaan, että taide olisi jotain ”villiä vapautumista” konemaisesta rutiinista ja normatiivisuudesta, mutta näissä yhteyksissä taide olikin juuri se alue, jolla vain toistaa asioita ja rauhoittua yhdenlaisen suorittamisen ja normien luomisen kautta.
Vaikka näyttelyssä ei ollut teoksia, joissa olisi käytetty tai jotka olisivat eksplisiittisesti käsitelleet esimerkiksi tekoälyä, niin en voinut välttää assosiaatiota nykyhetken kuumentuneeseen teknologiakeskusteluun. Onko taide teknologiaa emuloivaa vai juurikin vastavoima? Analogisten systeemien ja promptien luomisen taiteessa on ehkä vähän molempia. Ainakin nämä teokset olivat vieneet aikaa ja vaivaa ja se oli tärkeä osa niiden tehoa – niitä ei oltu generoitu tyhjästä sekunneissa, niin kuin tekoäly tekisi. Tämähän on klassisempi taiteen tekemisen arvo – se että teoksessa näkyy ja tuntuu siihen käytetty vaiva ja aika.
Myös tämä ajatuskulku palaa vähän tuohon abstraktion käyttöön: tarkat ja koneellisuutta hyödyntävät teoksetkin olivat intuitiivisia ja muodoltaan abstrakteja. Ne eivät antaneet suoraan selkeitä vastauksia ja olleet konemaisen rationaalisia – monissa tekemisen impulssi oli selittämätön intuitio.
FA: Jep, kyllä. Huomasin itsekin ajattelevani tekoälyä aika ajoin näyttelyä kiertäessä. Ehkäpä yksi viitepiste tälle on myös näyttelykatalogissa esiin nostettu taiteen prosessien kuvaus, jonka voi tulkita myös yrittävän kommentoida tätä jo muutaman vuoden jatkunutta keskustelua tekoälyn uhista ja mahdollisuuksista taiteen kentillä. Pidän näyttelykatalogissa siitä, että siihen on valittu pääasiassa kuvia vielä valmistumaisillaan olevista teoksista – joka on kiinnostava ja tarpeellinen lisä teoskokonaisuuksien ymmärtämiseen. Tähän prosessiteemaan sekä tekoälyhypoteesiin liittyi myös pohdintani siitä, miten taiteen tekeminen palautuu jäljittelyyn, jälkien jättämiseen ja taiteilijan ”jälkeen” – ja sellaiseen hypoteettiseen tulevaisuusskenaarioon, että millä tavoin voimme ehkä vasta jälkikäteen havaita sen, miten ”täydellisesti jäljittelevä” teknologia mahdollisesti sai taiteen tekemisessä aikaan sen, että epätäydellisiä jälkiä sisältävää taidetta alettiin (taas) arvostaa?
Jälkiin liittyen ihmettelin kuitenkin sitä, miten vähän näyttelyssä oli perinteistä maalaustaidetta, jossa jäljellä on historiallisesti ainakin ollut varsin keskeinen rooli.
JU: Joo, monessa teoksessa korostui se, miten taide voi kuvata osuvasti esimerkiksi tiettyä tunnetta olematta kuitenkaan tarkka tai lainkaan realistinen.
Tosiaan perinteistä maalausta oli suhteessa ehkä vähän, ottaen huomioon, että maalaus on varmaan se perinteikkäin ja suurin koulutussuuntaus. Laajentunutta maalausta oli kuitenkin; ehkä se kielii siitä, että koulu myös mahdollistaa kokeilut ja se näkyy myös Kuvan Keväässä? Tästä tuli mieleen esimerkkinä Paavo Kärjen bussipysäkin muodon saaneet maalausinstallaatiot.
FA: Kyllä, tulkitsen asiaa samoin, että koulu mahdollistaa maalauksen, mutta myös muiden tekniikoiden laajentamisen tilallisiksi ja monimateriaalisiksi – joka on tietysti mainio juttu!
Yksi teema mistä tuossa aiemmin mainitsit ohimennen oli tämä tallentaminen. Pohdin tallentamisen kysymystä esimerkiksi viidennestä kerroksesta löytyvän Henrik Pathiranen teossarjan äärellä. Niistä välittyi hahmotelma siitä ongelmasta, kuinka tallenteet vaativat teknologiaa – teknologialla taas on tapana tuhoutua tai joskus muuttaa tallentajan taltioima sisältö joksikin muuksi. 1.3-tuumaisilla näytöillä pyörineet generatiiviset animaatiot olivat kuin tärkeitä tallenteita asioista, joiden merkityksen olemme kollektiivisesti unohtaneet. Toinen teos jossa tallennus oli hyvin eri tavalla – mutta varsin vahvasti läsnä – oli Iida Valmén kaunis ja voimakas videoinstallaatio Becoming Water, joka päästi ammattimaisen tallenteen kautta katsojan todistamaan performanssia, jota olisi lopulta ollut livenä mahdotonta seurata ilman laitesukeltajan koulutusta.
JU: Kyllä, molemmissa teoksissa nämä eri teknologiat myös välittivät taiteilijan läsnäoloa mutta olivat myös isossa osassa koko viestiä. Medium is the message. Tämä ajatus tallentamisesta (ehkä ilmeisistä syistä) tuli läpi myös monessa valokuvaa hyödyntävässä teoksessa, jossa itse kameran tai filmin materiaalisuus oli pohdinnan kohteena tai melkein pääosassa, esimerkiksi Diana Luganskin tutkielma valokuvan olemuksesta ja Janne Punkarin hyvin abstraktit teokset, joissa oli myös hyödynnetty lo-fi-estetiikkaa, joissa välineen materiaalisuus tuli iholle ja pääosaan.
Mulle tuli tuosta tallentamisesta mieleen myös siinä Kuva/Tilan yhteydessä olleessa erillisessä huoneessa ollut Olli Valkolan videoteos, jossa oli tosi ihmeellisellä tavalla luotu videota, joka oli todella voimakas tunnelmaltaan. Kuvamateriaalista tuli mieleen ajoittain lämpökamera, kaitafilmi ja toisaalta digipokkari ja vaurioitunut tai ”glitchaava” kuvamateriaali. Se oli tosi mieleenpainuva teos ja just palautti mieleen esimerkiksi videon ja valokuvan materiaalisuuden, ja miten se materiaalin tuntu luo tarinaa ja tunnelmaa, ei vain se mitä kuvataan.
FA: Diana Luganskin teossarja jäi tuon mainitsemasi tallentamisteeman lisäksi mieleen myös siksi, että siinä tunnuttiin ottavan vakavasti se mahdollisuus, että toisaalta tallenteisiin ei voida luottaa sekä toisaalta se, että tallenteet – kuten valokuvat – voivat olla tätä kautta potentiaalisesti ”pahantahtoisia” entiteettejä. Valokuvan aikaa imevä ”vampyyrimaisuus” resonoi minussa sikäli, kun olen tutkijantyöni kautta viime vuodet yrittänyt jäljittää menneisyyden kuvista tuntitolkulla jotain, mitä epäilen kuvissa olevan, mutta jota ei kuvakulmien yksipuolisuuden tai kuvaushetken olosuhteiden vuoksi näy.
Olli Valkolan teos oli kyllä myös vaikuttava. Ikään kuin se olisi sijainnut irrallaan koko näyttelystä. Niin voimakas sen tuottama kokemuksellinen elementti oli. Kysymys siitä, mitä minä nyt katson ja miten tämä tulisi kategorisoida oli vahvasti läsnä vaikka upposinkin teoksen narratiivin täysin. Jäin pohtimaan myös sitä mahdollisuutta, että olivatko filminauhat jonkun muun kuvaamaa arkistomateriaalia – mutta tämä pitänee varmistaa taiteilijalta.
JU: Se voi olla mahdollista myös. Tuosta Valkolan teoksesta jotenkin tuli sellainen hieno ajan kulumisen ja hajoamisen tuntu, joka yhdistyi luonnon ja ajan rappeuttamaan maaseutuun ja rakennettuun ympäristöön. Yhtä kaikki – tuntui, että kaikissa linssipohjaisissa teoksissa oli läsnä vahvasti tämä tallentamisen halun kääntöpuoli tai juurikin se kaiken alulle paneva voima: tieto kaiken vääjäämättömästä katoavaisuudesta.
FA: Yhteenvetona keskustelun pohjalta mulle nousee mieleen sellaisia asiasanoja kuin harmonia, viimeistely, metodologisuus, toisteisuus, teknologia, ja tallentaminen. Toisaalta huomaan ajatuksia kootessani pohtivani vielä sitä, missä määrin näyttelyssä kuvattiin jotakin ihmisen ulkopuolista ja missä määrin sisäistä: mun mielestä kokonaisuus asettuikin kiinnostavasti monissa kohtaa tämän kahtiajaon rajapinnalle niin, ettei se tuntunut kliseiseltä tai tavoitellulta lopputulokselta, vaan johtui teosten sisällöstä, jotka antoivat tilaa sekä taiteilijoiden läsnäololle että poissaololle.
JU: Tämä ehkä liittyy vähän tuohon ihmisen sisä- ja ulkopuolisen rajaan: mulle tuli mieleen huomio siitä, että vaikka teokset olivat monesti epäsuoria ja henkilökohtaisia, ne olivat siksi myös inhimillisiä – ja siksi avautuivat tulkinnalle. Ehkä luen tätä korostuneesti tästä kulmasta, koska näyttely oli kuratoitu kävijä kivasti huomioiden ja kutsuvasti – mulla tuli sellainen olo, että katsojalle annetaan hienovaraisia vihjeitä kivalla tavalla.
Aino Tillosen maalausinstallaation kohdalla (jossa kuvataan jonkinlainen kohtaus luokkahuoneesta tai taidekoulun studiosta, ja maalauksen edessä on ikään kuin kuvasta irti leikattuja ihmisiä näyttelytilassa) sain jonkinlaisen ahaa-elämyksen siitä, miten minä katsojana olin osa teoksen maailmaa ja toisaalta teos kommentoi hyvin suorasti sen vastaanottoa ja ”taidemaailmaa” siitä, miten taiteessa onkin totta tosiaan aina kyse dialogista, ihmisten yhdessäolosta ja jaetuista merkityksistä. Olipas pateettinen ajatus ja huomio – mutta olkoon!
FA: Haha! Aika hyvä. Vaikea vetää tuosta enää yhteen mitään loppupäätelmää. Tää resonoi jollain tasolla myös sen kanssa, että koska mulla oli näyttelyssä sen verran mukavaa, ja siitä jäi kokonaisuutena hienostunut olo, huomasin vähän vaikeilevani tämän kanssa. Vaikeilin siis sitä, että onko tämä nyt hyvä, että minulle katsojana oli tehty tämä näyttely sen verran helpoksi, että vaikka olinkin kotiin suunnatessa inspiroitunut ja virkistynyt, en ollut juuri lainkaan kiihtynyt tai tuohtunut mistään?
JU: Niin, tässä ei nyt ollut kohuteoksia ja taidekoulukapinaa juurikaan mukana? Hyvä vai huono, siinäpä kysymys, mutta tälle näyttelykävijälle ainakin kiinnostava kokonaisuus ja kokemus.
Teksti: Jaakko Uoti & Frans Autio
Kuvat: Petri Summanen / Kuvataideakatemia
Kuvan Kevät 2026
15.5.–14.6.2026
Kuvataideakatemia, Helsinki