Kalevala ja karjalainen kansanperinne innoittaa sarjakuvantekijöitä. Muun muassa Kristian Huitulan, Petri Hiltusen, Marko Raassinan ja valtionpalkitun Hanneriina Moisseisen – sekä aiemmin tänä vuonna hienon Metsänpeitto-kirjan julkaisseiden Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan joukkoon liittyy nyt Mari Ahokoivu teoksellaan Oksi. Oululaislähtöinen, nykyään Kööpenhaminassa vaikuttava Ahokoivu (s. 1984) on tehnyt yli 370-sivuista sarjakuvaansa viiden vuoden ajan.
Kypsyttely on kannattanut. Kansanperinteestä ammentaminen saattaa tukahduttaa oman ilmaisun jähmeään pölyisyyteen. Ahokoivu väistää kuopat tarjoamalla turhia selittelemättömän, syvän ja ennen kaikkea raikkaan näkemyksen. Oksi onnistuu olemaan ilmava, perinteisiin pohjaava muttei niihin liikaa tukeutuva jämerä sarjakuva. Lukeminen ei silti ole raskasta. Kunnioitettavan kokoinen nide soljuu hurmaavan vaivattomasti.
Suomen kansalliseläin, myyttinen karhu, on ollut sekä kunnioitettu että pelätty. Karhun kutsumista pyrittiin estämään puhumalla pedosta kiertoilmaisuin. Eläimeen viitattiin ”otsona”, ”kontiona” tai ”mesikämmenenä” – sekä ”oksina”, joka perimätiedon mukaan lienee karhun vanhin nimi. Sana ”karhu” on näet alun alkaen tarkoittanut metsän kuninkaan karheaa turkkia.
Oksissa karhuemo Umi saa neljä pentua. Heiveröisin pojista kulkee kahdella tassulla, ja saa muilta nimen Parka. Erilaisuutensa tiedostava mutta muiden hyväksyntää hakeva poikanen pyrkii porukkaan, muttei onnistu vakuuttamaan edes emoaan. Pesueestaan huolehtiva emä, kuten veljetkin, tuntuvat pelkäävän Parkaa näennäisestä uhostaan ja kovuudestaan huolimatta.
Karhuemo Umi on kriisissä taivaanjumala Emuun kanssa. Suomessa emuu, siis pienellä alkukirjaimella kirjoitettuna, merkitsee itäsuomalaisessa mytologiassa eläimen tai kasvin kantavanhempaa. Oksin Emuu on taivaankantta asuttava, revontulien takana piileksivä väkevä muinaisolento. Taivaanalista metsää hallitsee Emuun kanssa riidoissa oleva Mana, kahdella jalalla kulkeva karkeaturkkinen jätti, kaikkialta sikiävine varjomaisine jälkikasvuineen. Laulun saloihin Parkaa opastaa omine lakeineen operoiva sotka, kaikkivoipa kultasiipinen alkulintu.
Lähdeaineistoon ja perinteisiin nojaaminen saattaa tuottaa paperinmakuista ja turhaan auki selitettyä taidetta. Oksi ei onneksi avaa maailmaansa ja sen lakeja liikaa ja osaa siksi ylläpitää ihmeen tuntua. Kertomus on vahvasti allegorinen, mutta sen vähäiset hahmot silti lihallisia hyvine ja etenkin vähemmän hyvine luonteenpiirteineen. Kukaan ei ole kaikkivoipa, ei edes sinut synnyttänyt emo.
Kuvittajanakin meritoitunut Ahokoivu kertoo tarinansa perin kuvallisesti. Kaikesta näkee, että muoto on hallussa. Oksin paletti on varsin hillitty, mutta voi kuinka kauniisti vähäiset sävyt sivuilla elävätkään! Kirjaa hallitsevat sinervänharmaat hehkuvat verrattoman elinvoimaisina, metsämaisemiin on helppo uppoutua pitkiksikin ajoiksi. Aksentteina Ahokoivu käyttää keltaista, vihreää ja punaista. Väreihin on ladattu merkityksiä. Keltainen, esimerkiksi, loistaa sekä tulessa että sotkan lauluissa. Kirkkaimmin säkenöivät Emuun operoimat revontulet taivaankannella.
Hahmosuunnittelun – mikäli haluan tätä latteaa ja perin juurin ikävystyttävää tuotteistamiseen, rahanansaitsemiseen ja muuhun yhtä banaalin tavoitehakuiseen toimintaan liitettävää sanaa käyttää – Ahokoivu on aina osannut, tietysti nytkin. Etenkin Umi-emo on suorastaan maagisen eläväinen hahmo, joku, jonka jokaista ilmettä, elettä ja ruumiinasentoa haluaa tarkastella sekä syvää mielihyvää tuottavana että oppikirjamaisena esimerkkinä hyvästä, niin, hahmosuunnittelusta. Myös omine lakeineen toimiva sotka on verrattoman elastinen.
Niin upean eläviä kuin kirjan hahmot ovatkin, liittyy niihin myös suurin kirjaa koskeva moitteeni. Ahokoivu on aina ammentanut japanilaisesta populaarikulttuurista, mangasta ja animesta. Oksin hyytävän ihmismäiset varjot, Manan lapset, muistuttavat kosolti, kenties liikaakin, Hayao Miyazakin elokuvassa Henkien kätkemä (2001) esiintynyttä Kasvotonta. Varjomainen, valkeaan naamioon verhoutunut Kasvoton toki on lyhyehköstä eliniästään huolimatta populaarikulttuuriin sementoitu hahmotyyppi – ja turpeesta nousevassa maankatkuisessa elinvoimaisuudessaan platoninen kaiku jostain nimeämättömästä yliaikaisen kauhun tunteesta – mutta yhtä kaikki sen käyttö tuntuu hieman falskilta. Mana, niin ikään tutunoloinen ovaalinmuotoinen valkoinen naamio kasvoillaan, puolestaan muistuttaa Jeff Smithin Luupää-saagan Pääjehua.
Mutta tämä kaikki on sikäli harmitonta ja olankohautuksin ohitettavaa, sillä Oksi on niin perin juurin ponteva, turhia kumartelematon sarjakuvakirja. Eittämättä se on Mari Ahokoivun tähänastisen taiteilijanuran painavin teos. Äidit, isät, äitien tai isien jälkeläiset: lukekaa ja oppikaa.
Teksti: Tuomas Tiainen
Kuvat: Mari Ahokoivu
***
Oksi
Mari Ahokoivu
Asema Kustannus
376 s.