Pirkko Holmberg 9.8.2012
Emma Rönnholm & Salla Vapaavuori: Puoliksi kadonneet
Astun sisään ja suuni loksahtaa auki. En ole koskaan kokenut mitään tällaista, tuskin on Titanik-galleriakaan. Olen tullut harmaan rusehtavaan huoneeseen, joka on kalustettu vanhanmallisilla huonekaluilla ja muistuttaa ränsistynyttä rintamamiestaloa – paitsi että kaikki on päällystetty näkkileivällä. Sisääntuloon ei ole muuta mahdollisuutta kuin astua näkkileipälattialle, ja se kestää askeleen. Emma Rönnholmin ja Salla Vapaavuoren teoksessa Puoliksi kadonneet menneeksi ja kadonneeksi luultu ottaa meistä niskalenkkiotteen, eroosiota ja unohdusta vastaan taistellaan vinolla huumorilla. Sana ”vaneri” saa aivan uuden merkityksen.
Emma Rönnholm: Let’s face the music and danceNe, jotka tanssivat ovat hulluja niiden mielestä, jotka eivät kuule musiikkia – taide on varmaankin tylsää niiden mielestä, jotka eivät ole käyneet tässä näyttelyssä. Seuraavassa huoneessa kulman takana on Emma Rönnholmin teos Let’s face the music and dance. Putkiradiosta alkaa soida vanha suomalainen foxtrotti ja seinällä olevat vanhat valokuvat heräävät eloon, heiluttavat pahvisia käsiään ja jalat alkavat vipattaa niin sotamiehillä, sairaanhoitajilla kuin perhe- ja virkakuvissakin. Hulvatonta! Mutta elääkö mennyt, vai onko kyse vain robotisoiduista ruumiista? Se kyllä tuntuu kovin elävältä. Tätä tulee miettineeksi myös Rönnholmin teoksen Säilymä (2011) kohdalla, jossa vesivirtaukset hulmuttavat akvaarioon laitettuja punaisia hiuksia.
Pimennetyissä takahuoneissa tunnelma on täysin toinen, robotit ovat lakanneet tanssimasta ja poissaolo tulee ilmeisemmäksi. Vapaavuoren Aivofilmissä (2012) valotykki kiertää huonetta ja heijastaa seinälle muovikalvojen herättämiä hajonneita muotoja, etäisesti diagrammia muistuttavia. Absent-teoksessa pöydälle on jäänyt näkkileipähuoneen suunnitelmia ja työpiirustuksia, jotka hukkuvat päälle heijastettuun animaatioon. Näyttelyn eteen on nähty harvinaisen paljon vaivaa. Varsinkin etuhuoneen kolme teosta kyseenalaistavat onnistuneesti gallerianäyttelyn konventioita, kun taas takahuoneen teokset paljolti seuraavat niitä etäännyttäessään ja pakottaessaan hiljentymään. Joka tapauksessa kokonaisuus on aivan erinomainen.
Tonja Goldblatt: sarjasta Kaikki me unohdummeAivan kuin sattumalta myös Tonja Goldblattin näyttely Galleria Å:ssa käsittelee menneisyyttä ja muistoja, sitä mikä pyyhkiytyy pois ja mikä jää jäljelle ajan väistämättömässä kulussa. Jäljelle jäävät dokumentit, kirjeet ja valokuvat, jotka muuttavat merkitystä, joihin liittyneet tunteet muuttuvat tai poistuvat. Herkkiin valokuvakehyksiin laitettuihin kukan terälehtiin kirjoituskoneella kirjoitetut sanat ”en kadu mitään / en kadu mitään / itsellenikö minä tässä valehtelen” tuovat ilmi unohtamisen kahtalaisen puolen. Unohtaminen lievittää ja vie ulottumattomiin niin parhaat hetket kuin ikävät kokemuksetkin.
Voi myös itse valita, mihin katseensa menneisyydessä suuntaa, ja usein valinnan tekee myös tiedostamatta. Alakerta on hämärän vallassa ja teoksia katsellaan taskulamppu kädessä, mikä paitsi konkretisoi huomion suuntaamisen, myös tuo esiin lasikaiverrusten seinään jättämät varjot. Harjaantunut piirtäjän kädenjälki tulee esiin vain teoksessa Pine, 2012, jossa mänty on sekä piirrettynä että lasiin kaiverrettuna. Muuten teokset toimivat varsin käsitteellisellä ja pienimuotoisen tunnelmallisella tasolla. Katkelmat yksipuolisesti ihastuneen pojan vuonna 1999 lähettämästä kirjeestä (A letter, ten years ago, 2010) ovat menettäneet suurta dramatiikkaansa, vaikka lauseet ovat sinänsä edelleen tosia. Lasiin kaiverretut, keksittyjen kaupunkien kartat (Places, 2012) tuovat esiin kaikkien kaupunkien pohjimmaisen samankaltaisuuden.
Usein kritisoidaan nykyajan elämyshakuisuutta, ja osittain huoli on varmasti aiheellinen. Mitä muuta esimerkiksi Kupittaanpuiston vallannut Colourscape (17.7.-5.8.2012) oli kuin elämysten tarjoamista ihmisille? Kuljettiin kaapuihin sonnustautuneina pyöreissä, muovisissa tunneleissa väristä toiseen kuunnellen kokeellisen musiikin äänimaailmoja, kunnes silmiä ja korvia alkoi lopulta särkeä. Voimakkailla kokemuksilla houkutellaan yleisöä ja täytetään aikaa. Joskus arjesta kohoavat, poikkeukselliset tapahtumat ovat kuitenkin tuiki tarpeellisia voimistaessaan elämisen tunnetta, mutta tähän ei välttämättä tarvita suureellisia muotoja. Arkeen turtuneet ihmiset, jotka luulevat nähneensä jo kaiken, on hyvä aika ajoin yllättää esimerkiksi Rönnholmin ja Vapaavuoren näyttelyn tapaisilla asioilla.
Emilia Rönnholm & Salla Vapaavuori: Poissaoloja, Titanik-galleria, Turku 26.7.-19.8.2012
Tonja Goldblatt: We will all be forgotten, Galleria Å, Turku 20.7.-12.8.2012
Colourscape. Kuva Susse Määttänen