Pirkko Holmberg 4.10.2012
,+2012,+öljy,+alkydi,+akryyli,+guassi+ja+akvarelli+levylle+ja+paperille,+180+x+90+cm.jpg)
Henri Hagman: Maalaus (hommage Leif Färdingille), 2012Henri Hagmanin (Hommage Leif Färdingille) ja muita maalauksia Galleria Titanikissa, Turku 20.9.-14.10.2012
Mahdotonta Sanoa – Ilona Kivijärvi, Päivi Pussila ja Sonja Siltala Vanhan Raatihuoneen galleriassa, Turku 21.9.-21.10.2012
Merja Heino: Hidasta muutosta. Galleria Brinkkalan Outolinnussa, Vanha Suurtori, Turku 24.9.-14.10.2012
Abstrakti maalaustaide on edelleen sallittua mutta kuinka hyvin sitä ymmärretään? Taiteilijoiden keskuudessa kuuluneet hymähtelyt pelkästä esteettisestä pintakoreilusta saivat Henri Hagmanin laittamaan joksikin aikaa siveltimen syrjään ja kirjoittamaan pamfletin Taiteen tarkoitus (ks. Ville Laaksosen arvio Mustekalassa). Siinä estetismisyytöksiä ammutaan kovilla ja poliittinenkin taide vedetään mukaan taiteen yleiseen projektiin aistimellisen ajattelun herättämiseksi ihmiskunnassa. Teemu Mäen tapainen vasemmistoateisti ei ehkä olisi mielissään kuullessaan Hagmanilta omankin työnsä merkityksen olevan herättää ihmisiä kontemplatiivisuuteen, viime kädessä kohottaa heitä henkisyyteen, jossa hengen ja ruumiin välillä ei enää ole vastakohtaa. Itseensä sulkeutuvan meditaation sijasta taide tarjoutuu henkistämisen välineeksi, joka poistaa rajat ihmisen ja maailman väliltä.
Henri Hagman: Maalaus, 2012Hagman lainaa Schillerin ja Marcusen tapaisia ajattelijoita julistaessaan taiteen tehtäväksi ihmisen vapauttamisen välineellisen järjen vallasta. Hänen julistuksensa tuntuu aiheelliselta; herää kysymys, olemmeko tässä suhteessa edistyneet vai pikemminkin taantuneet. Pelkkiin aistittavin ominaisuuksiin (väriin, muotoon, pintaan, rytmiin, kompositioon jne.) keskittynyt taide on turhaa samankaltaisen ajattelun mielestä, jolle myös kulttuuriin ja sivistykseen panostaminen, ylipäätään kaikki fyysiset perustarpeet ylittävä on turhaa leikkiä, johon meillä ei olisi oikein varaa. Näin unohdetaan olennainen, se, että oikeastaan vasta kulttuuri tekee ihmiselämästä merkityksellistä ja arvokasta – ja pelkkiin perustarpeisiin panostetaan enemmän kuin oikeasti tarpeen näin saattaen meidät maailmanlaajuiseen velkakierteeseen.
Hagmanin näyttely Titanikissa onnistuu osoittamaan myös käytännössä, että abstraktin taiteen keinovaroja ei ole käytetty tyhjiin. Hippiliikkeen unelmat maailmanlaajuisesta tietoisuuden kohoamisesta ovat vahvasti läsnä, myös kukkaiskansan runoilijan, itsemurhaan päätyneen Leif Färdingin muistoa kunnioitettaessa. Sri Yantra -sarjan maalausten kirkkaat värit asettuvat kaledoskoopin muodostelmaan herättäen spontaanin kysymyksen: voiko näin tosiaan maalata? Oivaltavia muotokokeiluja ovat myös kolmionmuotoiset akvarellipohjalle tehdyt maalaukset sarjasta Mahdollinen havainto itsestä. Ne muuttavat katseen totuttuja kulkeutumissuuntia kuvassa ajaen näin katsojan mielentilaa tiettyyn suuntaan, uudenlaiseen tapahtumiseen.
Suurikokoisissa maalauksissa (Hommage Leif Färdingille), ja takahuoneen sinisävyisessä Maalauksessa uudet ulottuvuudet löytyvät kuvatilaan uppoamalla. Pintaan kiinnitetyt tai maalauspohjana käytetyt akvarellit avaavat siellä täällä maalauksiin uusia aukkoja ja ovia, jotka keskeyttävät herkemmällä värikielellänsä akryylin ja öljyn rivakamman menon.
***
Toimiakseen taiteena ei maalauksen tarvitse millään muotoa olla juuri ei-esittävä, joskin olen vakuuttunut, että esittävissäkin maalauksissa juuri ei-esittävät elementit ovat tärkeimpiä. Ne saavat Hagmanin sanoin ”paratiisin inkarnoitumaan yksilössä, tästä lähtien koko maailma on hänelle maalaus.” Tämä palasi mieleeni lähitienoon muissa gallerioissa näkemieni maisemamaalausten äärellä.
Päivi Pussila: Maisemasta, Pieniä tutkielmia 7, 2012
Vanhan raatihuoneen gallerian kolmen taiteilijan yhteisnäyttely koostuu niin erilaisista elementeistä, että alkuun oli ihmeteltävä, miten ne toimivat yhdessä. Kuitenkin jokaisen taiteilijan osuus on omalla tavallaan palkitseva, myös Sonja Siltalan ihmisen ja maiseman suhdetta oivaltavasti lähestyvät mustavalkovalokuvat. Jonkin sisäisen langan saattoi lopulta nähdä yhdistävän niitä kaikkia. Rovaniemeläinen Ilona Kivijärvi on tuonut Turkuun iloiset huopareliefinsä ja huopapalloveistoksensa, joiden koostumus on läheltä katsoen epämääräinen; hiustukkojen tapaiset jäänteet siellä täällä häiritsevät erittelevää tunnistamista mutta voimistavat lopulta sallivaa suhtautumista aineellisuuteen. (Kivijärvi toi avajaisiin myös performanssin, jota en kuitenkaan ollut seuraamassa.)
Itselleni merkityksellisimmiksi näyttelyssä jäivät Päivi Pussilan pienet ja vähäeleiset maisemamaalaukset. Katselen verraten usein tienvarren maisemia bussin tai junan ikkunasta. Nyt sain tunteen, että joku on osannut kuvata juuri sellaista kauneutta, jota olen arvostanut syksyn hämäryyteen hiljalleen verhoutuvissa maisemissa, ruovikoissa tai metsänreunoissa. Ei niinkään tunnistettavia yksityiskohtia vaan rajapintoja, joissa väri tai tekstuuri muuttuu toiseksi hienovaraisella tavalla. 
Päivi Pussila: Tien reuna, 2012 Pieniä tapahtumia, jotka seisovat itsensä varassa kuin haikurunot. Omalla tavallaan hienoja olivat myös taivaanrantamaalaukset, joissa on periaatteessa vain vaalea ja tumma alue päällekkäin. Rajapinnasta ei erota juuri mitään, mutta pienillä eleillä kullekin meren tai järven ja taivaan välissä näkyvälle rannikolle on aikaansaatu hyvin erilainen luonne.
Merja Heinon kolme maalausta sarjasta Hiljaista muutosta ovat pakkautuneet tiukasti vierekkäin taideteollisuusputiikin ohessa olevaan pieneen galleriatilaan. Valaistus tekee niiden huolellisesti näkymättömiin työstetyille siveltimenvedoille kuitenkin paremmin oikeutta kuin Titanikin terävä valaistus Henri Hagmanin siveltimenjäljille. Jos Pussilan maalauksissa vallitsee syysiltapäivän valaistus, näissä taidokkaissa maalauksissa illan hämäryys on jo laskeutunut. Kuin koko päivän jatkunut sade olisi höyrystänyt ikkunan, johon puistikon puut näkyvät enää pehmeäreunaisena varjoteatterina.
Jos näiden maisemamaalausten katselu ei saanutkaan ympäröivää syyshyhmäistä maailmaa näyttämään silmissäni kovin erilaiselta (jollakin ne saattaisivat toimia niinkin), ne ainakin vahvistivat sen olevan maalauksen arvoinen.
(PS. Huomasin juuri maininneeni jo kaksi rovaniemeläistaiteilijaa. Hagmanin ja Kivijärven lisäksi Turussa on tällä hetkellä esillä kolmaskin, nimittäin Tuuli Mukka surrealistisine muotokuvakollaaseineen Ars Nova -museon Takkahuoneessa 5.10.2012-20.1.2013.)
Merja Heino: sarjasta Hidasta muutosta, 2012