VILLE LAAKSONEN 6.2.2012
Jyrki Siukonen: Vasara ja hiljaisuus – lyhyt johdatus työkalujen filosofiaan (Helsinki: Kuvataideakatemia, 2011)
Panen etusormieni päät vastakkain ja tuijotan niiden yhtymäkohtaa. Silmieni eteen muodostuu näkökenttään leijaileva prinssinnakki. Tiedän sormieni olevan yhä kokonaisia ja nakin vain optinen harha. Tästä aloitan kirjoittamisen.
Kuvataiteen tohtori, taiteilija Jyrki Siukosen kirjassa Vasara ja hiljaisuus – lyhyt johdatus työkalujen filosofiaan liikutaan tiukasti rajatussa taiteen erityispiirteessä: taiteen sanallistamisen vaikeudessa ja sanojen vääjäämättömässä rajallisuudessa.
Taiteellinen työskentely on itsessään ajattelemisen tapa: se ei ole vain teorian kohde, vaan kyse on ilmiöstä, jonka hahmottamiseen tietäminen ei yllä. Pyrkiessään ajattelemaan loogisesti ihminen rakentaa teorioita tiedon varaan. Kuten Jumalan olemassaolo on tiedon tavoittamattomissa, on kyse pohjimmiltaan tilanteesta, jossa ihminen valitsee uskovansa, siis tietävänsä.
”Pyhiä kirjoituksia on siten vapaus tulkita, sillä Henki puhuu sekä luonnollisesti että hengellisesti.” (Emanuel Swedenborg, Clavis Hieroglyphica, suom. Jyrki Siukonen, 2000, s. 176.)
Vasaran iskun osuminen huomiota kiinnittämättä
Siukonen muuntaa kouriintuntuvan konkreettiseksi käsin tekemisen filosofian, jonka hän toteaa olevan vaikeaa, jos ei mahdotonta. Työkalujen, kuten vasaran arkisen käyttöfunktion, sanallistaminen ei johda naulan iskeytymiseen puuhun, vaan se vaatii konkreettisen iskun: osuman. Taiteessa käsin tekeminen on tärkeää, ja tästä Siukonen luo vahvan kuvan. Hän ei puolusta käsityötä, vaan pohtii sitä erityisenä ajattelun muotona – ajattelutapana, käytäntönä ja jopa teoriana.
Vasara ja hiljaisuus johdattaa ajattelemaan käsillä.
Kirjan filosofinen selkäranka rakentuu hiljaisen tiedon (tacit knowledge) käsitteelle. Käsitteen loi alun perin filosofi Michael Polanyi, joka vastusti käsitystä siitä, että todellista tietoa edustaisi vain tieteellinen tieto:
”Me katsomme iskujemme vaikutusta naulaan ja pyrimme kannattelemaan vasaraa niin, että osuma naulaan olisi mahdollisimman tehokas. Lyödessämme vasaralla emme tunne, että varsi on iskenyt kämmentämme vasten, vaan sen pää on iskenyt naulaa. Tunteesta kämmenessäni minulla on toissijainen tietoisuus, joka on sulautunut keskittyneeseen tietoisuuteeni naulan lyömisestä.” (Michael Polanyi, Personal Knowledge, 1962, s. 55.)
Kokemuksen ja kehon tiedon kautta Siukonen lähestyy taiteen tekemistä (käsikäyttöisin) työkaluin. Hannele Koivusen Hiljainen tieto (1997) toimii hyvin rinnakkaisena lukukokemuksena, vaikka Siukonen kulkeekin puhtaasti omilla poluillaan:
”Kulttuurinen hiljaisuus: Vanha suomalainen tarina kertoo miehestä, joka asettui asumaan korpeen yksin. Elettyään mökissään vuosikausia tyytyväisenä hän kerran vaelteli metsissä ja tuli joen rantaan. Virrassa hän huomasi veistetyn lastun. Mies meni kotiin, otti kirveen ja lähti etsimään lastun vuolijaa. Pohjoiskarjalainen tarina kertoo: ’Löys jokvarresta pitkän matkan piästä torpan, tappo miehen ja löi virtaan, kun ol niin lähelle tullunna’.” (Hannele Koivunen, Hiljainen tieto, s. 130.)
Punk, Leibniz ja zen?
Tunnen mielessäni suurta tyydytystä, kun ajattelen 70-luvun lopulla Kollaa kestää -yhtyeessä punk-muusikkona kunnostautuneen kirjoittajan suhdetta taiteen tekemiseen: ei oikein, vaan niin, että tuntuu oikealta, asenteella. Kuvanveistäjiin keskittymällä Siukonen löytää osuvia esimerkkejä taiteilijoiden asennoitumisesta työvälineiden käyttöön Michelangelosta Rodinin ja Henry Mooren kautta Eva Hesseen. Näin Siukosen ajattelun voi helposti todeta olevan historiallisesti yleistettävissä.
Siukonen kirjoittaa suvereenisti kokemuksen syvällä rintaäänellä asiasta, jota on pohtinut pitkään. Jo Gottfried Wilhelm Leibnizin Monadologian (1714) käännöstyön yhteydessä (1995) tiedon moninaista olemusta pohtinut Siukonen pyrkii osoittamaan, että ”kun tieto on samalla kertaa sekä adekvaattia että intuitiivista, on se kaikkein täydellisintä.” (Niin & Näin 2/1999)
Seurauksena itsevarmuudesta Siukonen käyttää yhtä hyvin lähteenään Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjaa ja suorastaan herkullisesti Robert Pirsigin teosta Zen ja moottoripyörän kunnossapito (1986). Pirsigin käyttäminen lähteenä nostaa mieleeni kuvan zen-mestarista antamassa oppilaalleen viisautta runomuodossa, ilkikurisen humoristinen hymy silmäkulmassa. Kirjasta löytyy toki vastapainoa kevyemmille viittauksille ja painavaa sanottavaa esimerkiksi Martin Heideggerin ja Ludwig Wittgensteinin filosofiasta.
Olivat viittaukset sitten keveämpiä tai painavampia, osumatarkkuus on niin varmaa, että pohdin vakavasti rivienvälisen lukemisen olevan hiljaisen tiedon ala siinä missä vasarointikin. Vasara ja hiljaisuus on hillitty, ehdoton ajatelma, jonka voisi sen nimeenkin viitaten sijoittaa Friedrich Nietzschen Epäjumalten hämärä, eli, Miten vasaralla filosofoidaan (1888) ja zeniläisen meditaation päämäärän, hiljaisuuden, välille. Vasaran voi toki halutessaan tulkita myös kommunistiseksi työnteon symboliksi.
Vähemmän on enemmän?
Kuvien osuus kirjassa on huomattava. Ne synnyttävät yhdessä tekstin omakohtaisten osioiden kanssa hengittävän kokonaisuuden, jossa kirjoittajan läsnä oleminen painottuu. Kuvien rinnalla kulkevat taiteilijan työtä konkretisoivat esimerkit. Ne värittyvät kertomuksen tasoksi, josta Siukonen repäisee lukijan kuulemaan sanottavansa – hän kuitenkin muistuttaa olevansa paikalla eritoten taiteilijana, joka tietää mistä puhuu. Tässä mielessä kirja toteuttaa itseään, sillä jos en uskoisi kirjan sanomaa, en uskoisi sen sisältävän hiljaista tietoa, eikä se tällöin sanoisikaan mitään.
Taiteilijan kirjoittama, taiteilijoille suunnattu teos on kaunis ja rehellinen. Lisäksi se on malliesimerkki taiteelliseen työskentelyyn perustuvasta tutkimuksesta (practice-based research), johon Siukonen osallistuu vahvasti taiteilijana. Tässä mielessä kirjaa on helppo lähestyä kuin taideteosta, näyttelyä, taidetta. Eksaktin aihevalinnan puolesta kirja toimii perin suomalaisena taidekokemuksena, jossa ”vähemmän on enemmän”.
Ainoa asia, joka minua jää vaivaamaan, on toive siitä, että ”enemmän olisi kaikki”. Kirja on akateemisesti sivistyneen kirjoittajan niukkasanainen, vähän yli satasivuinen taidonnäyte. Luettavaa ei ole liikaa, ja ehkä juuri siksi Siukonen onnistuu sanomaan sanottavansa tyhjentävän tuntuisesti.
Ville Laaksonen on ”Tyhmä kuin maalari?” (Niin & Näin 2/1999), kuvataiteilija ja kuraattori.