Mnää ole raumalt kotosi. Tämän vuoksi ajatellessani Satakunnan arkkitehtuuria mieleeni tulevat ensinnä Vanhan Rauman puutalot. Rakkaan naapurikaupungin arkkitehtuuriin ja sen kaupunkikulttuuriin ylipäätään minulla ei entuudestaan ole erityisen syvällistä suhdetta. Niinpä mieleni on utelias suunnatessani tammikuisena aamuna kohti Poria, jonne Archinfo, Porin kaupunki, Taike sekä Satakunnan Museo ovat järjestäneet arkkitehtuuriaiheisen teemapäivän.
Liityn pääasiassa Helsingistä matkanneen seurueen mukaan suoraan Porissa, tarkemmin sanottuna yliopistokeskuksen luona. Koska minulla ei ole älylaitetta enkä tunne kaupunkia riittävästi, katson etukäteen reitin Porin matkakeskuksesta yliopistokeskukselle. Vaikka reitti ei vaikuta erityisen vaikealta, laadin itselleni pienen paperikartan eksymisen tai muun ennakoimattoman tilanteen varalta. Poriin saavuttuani taivallan ripeään tahtiin kirpeässä pakkasessa kaupungin keskustan läpi ja Kokemäenjoen yli. Ennen ensimmäistäkään ohjelmanumeroa olen jo virittynyt Poriin monitasoisesti: olen katsonut karttaa, toisintanut keskustan kaavaa omin käsin sekä aistinut kaupunkia kävellen. Tästä on hyvä jatkaa.

Teemapäivä koostui arkkitehtuuriekskursiosta sekä Satakunnan Museolla järjestetystä avoimesta keskustelutilaisuudesta. Arkkitehtuurikierroksen aiheena oli uusiokäyttö, johon saatiin hyvä katsaus kolmen eri vaiheessa olevan kohteen kautta. Ensimmäisen kohteen, Porin Leijonan, muodonmuutos on tullut päätökseensä; Itä-Porin lyhytaaltoaseman tapauksessa prosessi on alkanut ja palvelukeskus Himmelin kohdalla vasta keskustellaan siitä, mitä rakennukselle tulisi tehdä. Kierrokselle lähtiessäni uusiokäytön ja kunnostamisen teemat ovat tuoreena mielessäni, sillä viime vuoden lopulla toimittamaani Materiaali ja huolellisuus taiteen prosesseissa -teemanumeroon sisältyy kaksi juttua, jotka kytkeytyvät tähän aihepiiriin: Panu Savolaisen ja Sanna Lehtisen keskustelu hoivasta ja rakennetusta ympäristöstä sekä Ella Müllerin ja Olli Aarnin rakennusten jätteeksi muuttumista käsittelevä teos. Tätä taustaa vasten keskitynkin tässä tekstissä Porin arkkitehtuuriekskursion antiin ja sen herättämiin ajatuksiin erityisesti huolehtimisen ja hoivan tematiikan näkökulmasta.
Postitalosta Leijonaksi
Juuri mainitsemassani Jätetila-teoksessa Müller kuvailee hienosti sitä materiaalista runsautta ja työmäärää, joka rakennuksen purkamisesta ja sen korvaamisesta uudella aiheutuu:
”Seuraavan kolmen vuoden ajan kymmenet rakennustyöntekijät ahertavat työmaalla päivästä toiseen, aluksi tyhjentäen tontin ja lopulta taas täyttäen sen yli 20 000 neliöllä upouutta liike- ja toimistotilaa. Yksittäiset työtehtävät, purku, rakennustyöt, talotekniset asennukset, kalustus, maalaus, kasautuvat pökerryttäväksi työkuormaksi, josta kukaan yksittäinen ihminen ei voisi elämänsä aikana suoriutua. Kun vuokralaiset vuosien jälkeen muuttavat uuteen rakennukseen, purkutyömaan tuhosta ei ole jäljellä merkkiäkään. On kuin teini-ikäinen olisi pitänyt kotibileet, jotka riistäytyivät erittäin pahasti käsistä, mutta vanhempien palatessa kodin pinnat ovat hohtavan puhtaat ja koriste-esineet entisillä paikoillaan.”
Kierroksen ensimmäinen kohde, vuonna 1967 valmistunut Postitalo, on säästynyt monen ikätoverinsa kohtalolta ja saanut peruskorjauksen myötä ilahduttavasti uuden elämän Porin Leijonana, jossa useampi valtion ja kaupungin toimija sekä virasto vastaisuudessa työskentelee ja palvelee kaupungin asukkaita. Yrjönkadun ja Valtakadun kulmassa sijaitseva tila on otettu uuteen käyttöön aivan hiljattain, loppuvuodesta 2023. Esittelykierroksen aikana saamme muun muassa kuulla, että rakennuksen koko talotekniikka on uusittu ja nykyaikaistettu. Müllerin sanojen pohjalta yritän kuvitella, miltä rakennuksessa on näyttänyt korjauksen aikana, mutta se on vaikeaa, sillä ympäröivät pinnat kimaltelevat ja kiinteistössä leijailevat uusien materiaalien tuoksut.
Vaikka rakennuksen sisäelimet onkin tyystin uusittu, sen kasvojenkohotuksessa on pyritty kunnioittamaan alkuperäistä ulkoasua mm. säilyttämällä ikkunanauhat. Tai näin meille esittelijöiden toimesta kerrotaan, mikä kirvoittaa huomautuksen yleisöstä: ilmeisesti ikkunoita on rukattu jo 2010-luvulla, mikä ei ole ollut kaikkien mieleen. Yleisesti ottaen sietää kuitenkin olla mielissään siitä, ettei rakennusta purettu. Porin Leijonan edustajan mukaan tässä tapauksessa uusiokäyttö osoittautui paitsi ympäristöystävälliseksi myös kustannustehokkaaksi ratkaisuksi. Kaiken kaikkiaan esittelyn aikana minulle teroittuu entistä kirkkaammin se, että itse konkreettinen korjaus- ja huoltotyö on vain osa rakennuksista välittämisestä ja huolehtimisesta – tai hoivasta, kuten tällä erää tavataan sanoa. Kokonaisuudessaan kyseessä on ollut monivuotinen prosessi, johon on kuulunut neuvotteluja monien tahojen kesken ja paljon suunnittelutyötä ennen kuin viestikapula on annettu rakennustyöntekijöille. Heidän tärkeänä tehtävänään on ollut hoitaa pitkän hoivaviestin ankkuriosuus.
Nyt vastuu rakennuksen jatkuvasta ja arkisesta huolenpidosta on sen käyttäjillä.

Luovia aaltoja
Seuraavaksi suuntaamme kohti Itä-Poria ja entistä lyhytaaltoasemaa, josta aikoinaan lähetettiin Yleisradion ulkomaille suunnattuja ohjelmia. Nykyisellään tiloissa toimii kuva- ja esitystaiteeseen keskittyvä T.E.H.D.A.S. -yhdistys, joka on tehnyt paikasta ja sen lähiympäristöstä näköisensä. Alueelle johdattavan kujatien molemmin puolin on näyttäviä veistoksia, jotka saavat vierailijan oitis tuntemaan, että nyt ollaan saapumassa erityiseen paikkaan.

Arkkitehtuurihoivan yhteydessä puhutaan usein patinansiedosta, jonka miellän laajasti koskevan ylipäätään asioiden ulkokohtaisen ikääntymisen ja kulumisen sietämistä. On hienoa, että ajatus korjaamisesta ja rakennusten uusiokäytöstä näyttää asteittain yleistyvän. Toivottavasti asiassa kuitenkin muistetaan myös patinansieto – korjaamisen ei tarvitse aina johtaa uudenkarheuteen, kunhan korjattavan asian mielekäs käyttö voi jatkua. T.E.H.D.A.S. onkin ilmeisesti itsenäisesti pitänyt huolta lyhytaaltoaseman tiloista pääasiaan keskittyen. Täällä pintojen ei tarvitse kiiltää uutuuttaan, vaan olennaista on, että taiteen tekeminen ja esittäminen sujuu.

Rakennuksen peruskunnon heikkenemiselle yhdistys ei kuitenkaan voi omin voimin tehdä paljoakaan. Onneksi kaupungin taholta on myös huomattu T.E.H.D.A.S. -porukan pitkäjänteisen taiteellisen toiminnan ansiokkuus, minkä johdosta lyhytaaltoasemaa halutaan kehittää pysyvämmin kulttuuritilaksi. Tätä silmällä pitäen Porin kaupunki tilasi vuoden 2022 lopulla lyhytaaltoasemaa koskevan ideasuunnitelman ILO arkkitehdit Oy:ltä. Toimiston perustajalla Pia Ilosella on kokemusta vastaavista hankkeista Helsingin Lasipalatsin kunnostuksen ja Kaapelitehtaan käyttötarkoituksen muutoksen myötä.
Ilonen oli myös itse läsnä teemapäivänä. Hän kiersi seurueemme mukana ja esiintyi myös päivän päättävässä avoimessa keskustelutilaisuudessa. Ilonen korosti päivän aikana sitä, miten tärkeää on kuulla rakennuksen käyttäjiä. Mainitsemaani patinansietoon liittyen oli myös ilahduttavaa kuulla Ilosen näkemyksiä siitä, miten hän mielellään jättää korjattavan tai muunnettavan rakennuksen alkuperäisestä käytöstä kertovia merkkejä näkyviin silloin, kun se on asianmukaista. Itselleni tuli tästä mieleen Münchenin tuoreehko Isarphilharmonie, joka teki minuun myönteisen vaikutuksen toissakesänä. Kyseessä on vanhan muuntajahallin yhteyteen tehty konserttisali, jonka aulatiloja ei ole sen ihmeemmin puleerattu, vaan paukut on jätetty käytön kannalta oleellisimpaan tilaan: itse saliin. Kaiken kaikkiaan ei voi kuin toivoa, että lyhytaaltoaseman kehitysprojekti etenee myötäisessä tuulessa ja sen suojissa tapahtuva taiteellinen toiminta turvataan.

Aavemainen taivas
Käsittelemäni hoivan tematiikan kannalta on osuvaa, että arkkitehtuurikierroksemme päättyy Raili ja Reima Pietilän suunnittelemaan palvelukeskus Himmeliin. Vanhainkotina toiminut rakennus seisoo tällä erää tyhjillään Vanhakoiviston kaupunginosassa ja sen tulevaisuus on epäselvä. Aiheesta on keskusteltu jo jonkin aikaa. Vuonna 2021 suunniteltiin Himmelin peruskorjausta ja muuttamista ”sote- ja gerokeskukseksi”, jossa toimisi mm. terveysasema sekä maakunnallinen geriatrisen osaamisen keskus. Sittemmin tällainen puhe on vaimentunut, ja viime vuoden keväällä väläyteltiin ajatusta Himmelin tarjoamisesta SPR:lle turvapaikanhakijoiden majoituskäyttöön. Keskustelu Himmelin uusiokäytön ympärillä jatkuu edelleen.

Vaikuttava rakennus valmistui vuosina 1988–1990 ja se muodostaa suuremman kokonaisuuden yhdessä viereisen päiväkoti Taikurihatun kanssa. Päivän kierroksella Himmeliä esittelee Arkkitehti-lehden päätoimittaja Kristo Vesikansa, joka teki rakennushistoriaselvityksen Himmelistä vuonna 2021. Vesikansa kertoo, että Pietilät saivat aikoinaan harvinaisen vapaat kädet ja runsaat resurssit Himmelin ja Taikurihatun toteuttamiseen. Pietilöiden visiona oli suunnitella kalusteita myöden sellaiset tilat, jotka edesauttavat monipuolista elämää. Lisäksi taustalla oli ajatus siitä, että nuorten ja iäkkäiden ihmisten läheisyys olisi molemminpuolisesti rikastava kokemus.
Tällaisissa kokonaisvaltaisissa visioissa on nähdäkseni usein riskinä se, että lopputulos ei palvelekaan käyttäjää suunnittelijan ajattelemalla tavalla. Lähtökohtaisesti ei välttämättä ole kiva elää jonkun toisen vision tiukoissa raameissa. Tässä suhteessa Ilosen lyhytaaltoaseman yhteydessä kuvaama lähestymistapa, jossa suunnittelija ennen ensimmäistäkään visiota kuulee ensin tulevien käyttäjien ajatuksia, tuntuu tervehenkiseltä. Hoivan – kuten sen lähisukulaisen rakkauden – lähtökohtana täytyy sanelun sijaan olla kuuntelu.
Ilmeisesti Himmelin ja Taikurihatun tapauksessa kävi kuitenkin onnellisesti. Sankarisuunnittelijoiden hybriksen sijaan Porin kaupunki sai hienoa arkkitehtuuria, joka on ollut ilmeisen merkityksellistä monelle. Vesikansa kertoo tapauksesta, jossa eräs ohikulkija oli kuullut Vesikansan ja hänen kollegansa juttelevan Pietilöiden rakennuskokonaisuudesta. Ohikulkija pysäytti heidät ja ilmoitti olevansa ylpeä entinen taikurihattulainen! Kuulemani mukaan Himmelissä asuneet ikäihmisetkin viihtyivät erittäin hyvin Pietilöiden suunnittelemissa tiloissa, mitä en ihmettele. Rakennuksesta löytyy paljon harrastustiloja ja sen tilasuunnittelu on aisteja mukavasti herättelevää. Paikka vaikuttaa olevan merkityksellinen myös sen toteutuksessa mukana olleille: teemapäivän päättävän keskustelutilaisuuden yleisöosuudessa kuulemme koskettavan puheenvuoron entiseltä rakennusmestarilta, joka kertoo miten hienoa rakennuksen parissa oli työskennellä, ja kuinka huoli Himmelin tulevaisuudesta on vienyt häneltä peräti yöunia.


Vaikka Himmeli on selvästi erityinen rakennus, niin Vesikansan mukaan se on toistaiseksi jäänyt arkkitehtuuritutkimuksessa Pietilöiden muiden hankkeiden varjoon. Vesikansa kertoo lisäksi, että Pietilöiden suunnittelemien rakennusten ohella kokonaisuuden kannalta merkittävässä roolissa oli myös maisema-arkkitehti Maj-Lis Rosenbröijerin pihasuunnitelma, josta ei tosin valitettavasti ole enää paljoa jäljellä. Illan päättävän keskustelutilaisuuden aikana Vesikansa esittääkin toiveen, että myös alkuperäinen pihasuunnitelma muistettaisiin, kun Himmeliä joskus kunnostetaan.
Himmelin vaikuttavissa tiloissa kulkiessani mieleeni tulee jälleen edellisessä teemanumerossamme ilmestynyt Jätetila-teos, jossa Ella Müller sanoo:
” Rakennetussa ympäristössä jätteeksi muuttumisen prosessi on tuskallisen hidas ja työläs. Riisuttuna käytön luomasta merkityksestään, rakennuksesta tulee eräänlainen epätila, valtava objekti, joka on päätymässä jätteeksi mutta kiusallisesti edelleen pystyssä.”
Himmeli ei ole päätymässä jätteeksi, sillä teemapäivän aikana käy selväksi päättäjienkin heränneen rakennuksen merkittävyyteen. Keskustelutilaisuudessa tulee niin ikään moneen otteeseen esille, että Himmelistä välitetään laajalti. Alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan riisuttuna entinen palvelukeskus kuitenkin tuntuu juuri jonkinlaiselta epätilalta. Aavemaisesti se muistuttaa yhtäältä siitä touhukkaasta elämästä, jolle rakennus vielä jonkin aikaa sitten tarjosi puitteet, ja toisaalta siitä epävarmasta tulevaisuudesta, mikä Himmeliä odottaa. Rakennus on onneksi edelleen pystyssä, mutta samalla tilanne vaikuttaa olevan eittämättä jollain tapaa kiusallinen: mitä tälle paikalle oikein tulisi tehdä?


Lopuksi
Kuten edellä on tullut jo muutamaan otteeseen esiin, päivä päättyi Satakunnan Museolla järjestettyyn ”Pori eilen, nyt ja huomenna – elävä rakennusperintö ja paikallisen arkkitehtuurin mahdollisuudet” -keskustelutilaisuuteen. Koska tilaisuus on kokonaisuudessaan katsottavissa tallenteena, en käy sen tarkemmin kertaamaan tilaisuuden antia tässä. Hoiva-aihepiirin kannalta on kuitenkin hyvä nostaa vielä esille muutama kommentti tilaisuuden paneelikeskusteluosuudesta.
Pia Ilonen korosti keskustelussa sitä, että arkkitehdit eivät ole yksin toimivia sankareita. Ilosen mukaan kriteeri sille, että jotakin oikeasti tapahtuu, on hyvän keskusteluyhteyden vaaliminen erilaisten toimijoiden ja virastojen kanssa. Tässä tulee mielestäni hyvin esiin edellä mainitsemani rakennuksen hoivaamisen ja siitä välittämisen pitkä ketju, joka ulottaa virkahenkilötyöstä ja suunnittelusta konkreettiseen korjaustyöhön ja edelleen arkiseen ylläpitoon muun muassa siivoamisen muodossa.
Vesikansa toi puolestaan esiin sen, että arkkitehtipiireissä ajatus uusiokäytöstä on jo vakiintunut: jokainen uudisrakennus pitää perustella tarkasti etenkin, jos sen tieltä pitää purkaa vanhaa, koska korjaamisen hiilijalanjäljen tiedetään olevan pienempi. Tehtävänä onkin nyt saada tällainen asennoituminen leviämään laajemmin poliitikkojen ja rakennusliikkeiden keskuuteen. Tässä on Vesikansan mukaan vielä paljon tehtävää. Satakunnan Museossa rakennustutkijana yli 30 vuotta työskennellyt Liisa Nummelin huomauttikin, että korjausrakentamisen yleistymisestä huolimatta purkuvimma on edelleen hurjaa. Monet helmet odottavat vielä huomaamistaan ja pelastamistaan. Tästä syystä Nummelin ei halua pelkästään suitsuttaa onnistumisia vaan muistuttaa siitä, että opittavaa kyllä piisaa.
Nummelinin viesti on mielestäni tärkeä, eikä siihen tule suhtautua tunnelmaa latistavana niuhottamisena. Tilaisuuden yleisö tuntui olevan samaa mieltä, sillä Nummelinin kommentti otettiin vastaan aplodein. Kyse ei ole lannistavasta valittamisesta, vaan haasteesta tehdä enemmän ja jatkaa hyvää työtä. Porin Leijonan kaltaiset onnistuneet uusiokäyttöhankkeet toivottavasti innostavat jatkamaan samalla tiellä – tiellä, jolla lyhytaaltoasema ja Himmelikin toivon mukaan ovat.
Teksti: Alonzo Heino
Kuvat: Alonzo Heino ja Henrik Hynninen / Archinfo
Lähteitä
Ylen uutinen Porin Leijonasta (12.12.2023): https://yle.fi/a/74-20064637
Porin kaupungin uutinen Leijonasta (11.12.2023): https://www.pori.fi/uutinen/etusivun-uutiset/poriin-valmistuu-12-toimijan-yhteinen-tyoymparisto-ja-yhteinen-palvelupiste/11/12/2023/
Porin kaupungin päätös lyhytaaltoaseman ideasuunnitelman hankinnasta: https://pori.cloudnc.fi/fi-FI/Viranhaltijat/Yksikoumln_paumlaumlllikkouml_kulttuuriyksikkouml/Lyhytaaltoaseman_ideasuunnitelman_hankin(92074)
T.E.H.D.A.S ry:n verkkosivut: https://tehdasry.fi/wordpress/
Lyhytaaltoaseman verkkosivut: https://www.lyhytaaltoasema.fi/
Ylen uutinen Himmelistä (18.5.2021): https://yle.fi/a/3-11936002
Ylen uutinen Himmelistä (18.4.2023): https://yle.fi/a/74-20027216
Satakunnan Museon tallenne ”Pori eilen, nyt ja huomenna” -keskustelutilaisuudesta: https://www.youtube.com/watch?v=Bp93nw5l6E0
Ella Müllerin ja Olli Aarnin Jätetila-teos: https://mustekala.info/teemanumerot/materiaali-ja-huolellisuus-taiteen-prosesseissa/jatetila/