Teskti: Marko Gylén
Kauan sitten, kuluvan kuun alussa, sattui outo välikohtaus johtavassa suomalaisessa päivälehdessä. Helsingin Sanomien pääkirjoitus antoi ymmärtää, että ihmisryhmä nimeltä ”yliopistoväki” ajaa pelkästään omaa etuaan koulutusleikkauksia kritisoidessaan. Todisteeksi tästä pääkirjoitus esitti väitteen, että suomalainen yliopistoväki ei välitä tuomita Turkin hallinnon kovia toimia Turkin yliopistoväkeä kohtaan.
Seuraavana päivänä pääkirjoitussivulla julkaistiin ”vastaväite”, jossa yliopistoväen edustajat toivat esille, että Unifi julkaisi tuomitsevan lausuman jo viikkoa aiemmin. Muitakin vasta-argumentteja esiintyi ainakin sosiaalisessa mediassa: Suomen yliopistot olivat tietenkin mukana jo pääkirjoituksessa mainituissa järjestöissä, ja asiaa läheltä seuranneet ovat keskittyneet auttamaan turkkilaisia kollegoitaan.
Pääkirjoituksen väite oli siis ilmeisen väärässä ja faktojaan tarkistamaton. Argumenttimuotonakin oli oikeastaan pelkkä väkinäinen rinnastus Turkin vallankaappausyrityksen kukistamisen ja Suomen koulutusleikkausten välillä. Kirjoitus näyttäytyi myös moraalisesti kyseenalaisena toisten hädällä ratsastamisena.
Silti juuri näin kirjoitettiin. Ontuvuudet oli verhottu retorisiin sanavalintoihin ja jatkettuun kesälomavihjailuun. Niistä ilmeni kirjoituksen päätarkoitus.
Tällainen pääkirjoitus ei synny tyhjästä. Yhtä hutera mielipidekirjoitus toisesta aiheesta olisi tuskin mennyt läpi tällä tasolla. On oltava jokin tilaus tällaiselle puheelle, tai paremmin sanottuna vallitseva diskurssi tai ajattelutyyli, joka sallii puhua näin tai joka johdattaa tällaisen puheen tuottamiseen niin voimakkaasti, että kokenutkin kirjoittaja ohittaa ilmeiset ongelmat.
Miten siis tällainen kirjoitus saattoi syntyä? Vastaukseksi voi antaa helposti esimerkiksi kirjoittajan ideologisen asenteen, trollausmuodin tai klikkausjournalismin. Näkisin kuitenkin, että eri syyt kietoutuvat yhteen uudenlaiseksi perusasenteeksi julkista keskustelua kohtaan.
Kysyn tässä, askeleittain ajatusta kokeillen, mikä ”järki” Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa oikein puhui. Vaikka ideologiastakin on puhuttava, en tarkastele asiaa poliittisten argumenttien tasolla, vaan keskityn siihen, miten myytit ohjaavat julkista päätöksentekoa ja miten julkisen kielenkäytön perustava tehtävä on muuttunut. Keskustelua ei enää käydä keskustelun, yleisön vakuuttamisen, ongelmien ratkomisen tai ylipäätään ilmaisun vuoksi. Keskusteluun ei voi enää luottaa. Kieli ei enää ensisijaisesti keskustele eikä tarkoita, vaan härnää tai hypettää, eli lyhyesti sanottuna tuottaa tekstimassaa, joka kietoo ihmiset kilpailuun myös kielen käyttämisen tavoissa.
1. Kieli on yleistävien ajattelutapojen valtaa. Tunnetusti kielenkäyttö vakiinnuttaa ajattelutapoja, vallitsevia diskursseja ja myyttejä. Vallalla olevien asenteiden mukaista puhetta ei siten tarvitse perustella kovin syvällisesti. ”Syvällisyydestä” käy diskursseja uusintava naseva kiteytys tai slogan. Tällaiselle kielenkäytölle ovat tyypillisiä karkeat yleistykset ja stereotypiat. Niiden tehtävä on esiintyä lähtökohtaisina totuuksina ja karsia pois vaihtoehtoiset ajattelutavat. Vaihtoehdot puolestaan esitetäänkin absurdeiksi absolutisoituina, jotta päästään tarjoamaan omaa yhtä liioiteltua kantaa ”järkevänä” vaihtoehtona. Vaihtoehtoiset näkemykset eivät pärjää vaikuttavuudessa vaikka olisivat pätevämpiä ja kattavampia, koska ne eivät ole vallitsevien asenteiden kiteytyksiä. Ne joutuvat perustelemaan paremmuutensa seikkaperäisemmin ja tylsemmin, koska keskustelun lähtökohdat ovat toisaalla.
2. Oikeistolaiset diskurssit vallitsevat. Ne diskurssit ja myytit, jotka tällä hetkellä ovat vallassa, ovat eittämättä oikeistolaisia. Suoraan tai taustaoletuksina hoettuja jokamiehen yleistyksiä ja toisistaan sukeutuvia oikeistolaisia ideologioita popularisoivia myyttejä ovat mm.: ”Ensin on tehtävä rahaa yritysten kilpailukyvyn nostolla, jotta sitä voidaan jakaa mm. korkeakoulutukseen”, ”Ensin on hoidettava Suomen ja suomalaisten asiat kuntoon”, ”Julkista sektoria pitää tehostaa”, ”Suomella ei ole varaa ryhtyä maailman sosiaalitoimistoksi”, ”Velat pitää maksaa”, ”Niukkuus lisää luovuutta”, ”Julkisen budjetin menot ovat meiltä pois”, ”Yliopistoissa opetetaan paljon tuottamatonta, turhaa ja päällekkäistä ja on profiloiduttava huippualoihin”, ”Kaikilta on leikattava kilpailukyvyn ja talouskasvun vuoksi”, ”Normeja on purettava”, ”Mitä siitäkin tulisi, jos ei olisi lainkaan yrityksiä?”
Nämä myytit pyrkivät näyttäytymään järkevinä periaatteina, joilla ratkoa yhteiskunnan asioita. Muodoltaan ne ovat kuitenkin sellaisia, että eivät lainkaan kerro, missä niiden soveltamisen raja tulisi vastaan – vaikka on ilmeistä, etteivät ne voi soveltua loputtomiin. Niiden tehtävä ei olekaan toimia ratkaisujen periaatteina, vaan vaikuttaa yleisiin asenteisiin hivuttamalla ”järkevän” keskustelun keskiväliä ja lähtökohtia omaan suuntaansa.
3. Kaikki tavoittelevat omaa etua. Yksi perimmäinen myytti muiden takana on se, että kaikki ihmiset ajavat vain omaa etuaan. Samalla kuitenkin sanotaan, että on hyvää ja huonoa oman edun ajamista. Hyväksi tai ”vastuulliseksi” oman edun puolustamiseksi ei lasketa sitä, että yliopistot puolustavat autonomiaansa ja kritisoivat leikkauksia voidakseen toteuttaa tieteellis-koulutuksellisen tehtävänsä tai että pienituloiset vaativat parempia sosiaalitukia voidakseen olla kaivattua ”joustavaa” työvoimaa. Käsitystä vahvistavat mm. myytit tehottomasta tai ”suojatyöpaikkojen” julkisesta sektorista ja saamattomista työttömistä – joiden toiminnan motiivi on näin jo tulkittu ”oman edun” kaikenselittävän sapluunan läpi.
Näin taloudellinen oman edun ajaminen oikeuttaa itsensä. Ihmisyys on oman edun ajamista. Piste. Etiikka tapahtuu siten enää mystisessä ”vastuullisuudessa”, joka maalaa kuvan julkisen sektorin tuudittautujista ja menestyksellisen yksityisyrittäjyyden sankareista. Ensin mainitut eivät mieti koko kuvaa eli sen yritysmaailman etua, jonka uskotaan tekevän kaiken rahan. Jälkimmäisten taas ei tarvitse miettiä tätä, vaan he ovat vastuullisia automaattisesti.
4. Talouskilpailu omii filosofian. Perusetiikkana näkee siten korostettavan, että ilman sitä asennetta, joka löytyy ainoastaan luterilaisen työmoraalin omaavalta taloudelliselta yksityisyrittäjältä, ihminen jää saamattomaksi ja vastuuttomaksi, jopa sivistymättömäksi. Paradoksi on ilmeinen. Markkinataloudessa pärjääminen perustuu voiton maksimointiin ja kilpailuun, ei moraalisen vastuun kantamiseen. Vastuullinen moraali ja päättäväinen yritteliäisyys itsessään taas perustuvat suoraan ihmisyyteen ja yhteiselämään, eivät taloudellisena yrittäjänä kilpailemiseen.
Paradoksin häivyttämiseksi on intettävä päinvastaista, ja maalattava kuva yrittäjyysasenteesta hyveellisimpänä filosofikuninkuutena. Tarvittaessa voidaan vedota teleologis-teologis-politisoituun evoluutioteoriaan.
Akateemisia filosofeja ja asiantuntijoita on tämän filosofian valmistuttua turha kuunnella. Yliopistoväkihän ajaa vain omaa etuaan. Sitä paitsi, filosofiahan on tarpeetonta humanistista höpötystä. ”Tee se itse” on riittävä filosofian muoto ja sisältö. Menestyjien sankaritarinat ja omantunnonrauhoitteluteoriat muodostavat itseoikeutetusti tämän yksilö- ja yhteiskuntafilosofian ytimen, koska kilpailussa hävinneiden elämäkerrat seuloutuvat pois näkyvistä, tilastotapauksiksi ohenevien turvaverkkojen läpi. Niinpä ”on kaikille selvää”, että itseään niskasta kiinni ottaminen riittää menestykseen ja hyvinvointiyhteiskunta vain passivoi siirtämällä vastuuta pois yksilöltä. Tätä on hoettava luusereiden kalloihin.
5. Talouskilpailu on uusi yhteiskuntakeskustelun rakenne. Mikä tässä tilanteessa on uutta? Ei ole enää vain niin, että mainitut diskurssit tuottavat ”järkevää” ajattelutapaa retoriikalla, toiseuttavilla taustaoletuksilla tai käsitevalinnoilla. Eikä ole niinkään, että olisimme siirtyneet “totuuden jälkeiseen” aikaan, ikään kuin kyseessä olisi vain epätotuuksien kasvanut vaikutusvalta. Tällöin asiat yhä ratkaistaisiin viime kädessä argumentaatiolla, joita vallitsevat ajattelurakenteet voisivat sitten manipuloida muunnellulla totuudella.
Uutta on keskustelun olemuksen tai tapahtumarakenteen muutos. Ratkaiseva valta perustuu yksinkertaisesti riittävään volyymiin huomiokilpailussa. Vallitsevat diskursiiviset rakenteet generoivat itseään. Niiden tarvitsee vain tehtailla niin paljon ”setämiesten” taloustokaisuja, soinismeja ja sivistysvähättelyjä, että vastapuoli ei millään ehdi oikomaan tai dekonstruoimaan niitä, vaan kietoutuu mukaan näennäiskeskusteluun ja siten tuhlaa voimiaan ja hukkaa äänensä retoriikkavyöryn alle.
Väärä väite, ontuva rinnastus, moraalisesti kyseenalainen ”ratsastus” tai retorinen kömpelyys eivät ole ongelma. Tällaisten virheiden salliminen nopeuttaa tekstitehtailua. Virheet kerryttävät huomiota teksteille ja jättävät korjaamisvastuun lukijalle tai vastapuolelle tai ”tekstituotteen” kuluttajalle. Vasta-argumentit kääntyvät itseään vastaan, koska eivät voi muuta kuin todistaa vastakkainasettelun ja kilpailun hallitsevuuden ja näyttäytyä pelkästään omaa etua ajavina. Ketä enää kiinnostaa edes tuo Helsingin Sanomien pääkirjoitus, saati sen saama vastine? Kaikkihan tietävät jo, että akateeminen sivistyneistö ajaa vain omaa etuaan. Pääkirjoitus lausui vain perimmäisen ”totuuden” ja siksi ei haittaa, että fakta oli väärin ja rinnastus heikko.
6. Totuustehtailu voittaa. Yhteiskuntapuheen massamarkkinat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Totuuksia, tulkintoja ja epätotuuksia tuotetaan melko halvalla, paljon ja nopeasti. Tällainen bulkkitavara ei kenties kestä lähempää tarkastelua tai pitkää kulutusta, mutta saavuttaa määräävän markkina-aseman yhteiskunnallisen keskustelun perustarpeen tyydyttämisessä. Jatkossa kalliit elinkeinoelinten reettorit jäänevätkin tarpeettomiksi, koska oikeistolaista retoriikkaahan osaa jokainen tuottaa.
Oikeistolaisen puheen on siis vain tarvinnut tehdä sitä, mitä se aina jo teki. Sen on vain pitänyt muuttua sisällöstä enemmän muodoksi, ryhtyä sanoista tekoihin tai puheakteihin, sekä omia akateeminen sosiaalisen konstruktionismin diskurssikritiikki omaksi kilpailustrategiakseen. Myyttituotteita syydetään markkinoille, jotta ne voidaan vallata. Samalla puhetehdas todistaa sanomansa: yhteiskunnassa vallitsee kaiken läpitunkeva kilpailu. Akateeminen analysointi jää saivartelevaksi kakkoseksi tai näyttäytyy vain oman edun ajamisena ”meidän verorahoillamme”. Kriittinen argumentointi, keskusteluun heittäytyminen tai oppimiselle avoimuus on so last season.
7. Talous on kieltä. Keskustelevan kielen toimintarakenne ja tehtävä voivat joutua talouselämän kolonialisoimiksi, koska talous on itse olemuksellisesti kieltä. Kurssinousut ja -laskut perustuvat enenevässä määrin siihen, miten sijoittajat odottavat sijoittajien massan reagoivan uutisiin. Siksi on hyvä hallita uutisoinnin kehyksiä. Ei ole oikeastaan enää sijoituskuplia, sillä rahoitusmarkkinat ovat jo performatiivisesti itsensä viittaavia ja itsensä toteuttavia (Marazzi 2006). Ennemminkin vallitsee kauhun tasapaino muita vastaan pelaamisen ja kriisiin syöksymisen välillä.
Talouden kielellisyydessä ei sinänsä ole mitään uutta, sillä raha luodaan performatiivisella luottamuksen ja luoton lausumisella, tuottavuusodotuksineen. Myös mainonta ja kulutustarpeiden luominen ovat jo pitkään olleet oleellinen osa taloutta. Aineettomat informaatiotuotteet ja sosiaalisen elämän kaupallistuminen ovat olleet kasvussa jo jonkin aikaa.
Talous ja kieli ovat toisiinsa kietoutuneita massa- tai yhteisökäyttäytymisen rationaliteetteja. Yhteiskunnan on nyt vakuutettava kilpailukykyään jopa kielensä rakennemuutoksella. Rahoitusmarkkinoiden suhteellisen kasvun ja nopeutumisen myötä on vain luonnollista, että kietoutuminen on syventynyt tällä tavoin. Samaan aikaan on auennut uusi kolonialisoitava manner, uudet luonnonvarat ja tekstituotteiden tai ajatteluelämysten markkinat: Internet.
8. Kilpajuoksu käydään sosiaalisessa mediassa. Internet mahdollisti periaatteessa laajan faktapohjaisen argumentoinnin, mutta siitä on tullut ennemminkin instant-mielipiteiden verkkopeli. Asiat ratkotaan tviiteillä ja sarkasmilla. Liian perehtyneet kommentit ja blogit seuloutuvat näkyvistä. Myytit jäävät elämään Google-hakutulosten kärkisijoille, kommentoiva kritiikki ei.
Ei ole paljon aikaa lukea, kirjoittaa tai ajatella. Mielipidetulvaa onkin helpointa jäsentää sulkeutumalla samalla lailla ajattelevien foorumeille ja ”kupliin”, so. ryhmäidentiteettinsä ja maailmankuvansa aina parhain päin selittäviin nyrkkipajoihin. Suhdetta muihin heimoihin hallitsee se stereotypisointi ja toisten elämän paremmin tietäminen, joka on opittu keltaisesta lehdistöstä. ”Omaa” identiteettiä puolustetaan raivokkaasti tavalla, joka näyttäytyi ehkä ensi kertaa lastenkasvatuksen nettikeskusteluissa 2000-vuosikymmeluvun alkupuolella. Muodostuu idiolekteja, jotka eivät aukea lauman ulkopuolisille ja jotka vahvistavat itseään ja jopa hylkäävät valtakielen kieliopin. Todellisuustarkistus jätetään tekemättä, koska luotettavaa lähdettä ei enää ole. Se riittää, että ymmärtää omat tai ryhmänsä motiivit ja perustelut – toisethan ajattelevat kuitenkin stereotyyppisen laumasieluisesti. Argumentin pätevyyttä ei tarvitse enää todistaa, vaan vain se, että itse, tämä sosiaalisen median henkilöhahmo, on todellakin vakuuttunut ajattelustaan. Siten se, että tämä hahmo voi todellakin ajatella niin kuin ajattelee, todistetaan juuri itsekritiikittömällä hypyllä johtopäätöksiin.
9. Sivistystä vihataan. Viha on siinä, että oma kanta näyttäytyy perusteltuna. Viha on siinä, että argumentoinnin syrjäyttää kilpailu.
Kilpailukykykieli puhuu meidät. Me emme ajattele, vaan tämä kieli meissä. Eikä se edes ajattele, vaan vain motivoi kilpailemaan raivokkaasti toista vastaan, sosiaalisessa mediassa, liikenteessä, naapurustossa. Meitä ei niinkään vaivaa saamattomuus, kateus, negatiivisuuden ilmapiiri eikä edes masentava häpeä. Meitä vaivaa yhteisöllisen kielen uusi perustoimintarakenne. ”Vihapuhe” tarkoitti joskus, ei vain vihaista, solvaavaa ja uhkaavaa puhetta, vaan toiseuttavaa diskurssia, joka kylvää kilpailevaa vastakkainasettelua. Nyt tämä määritelmä on vanhentunut, sillä kieli on jo perustehtävältään tätä – silloinkin kun se ilmenee ”meidän tiimin” ”positiivisena pöhinänä”.
Kenties populistit keksivät sivistysvihamielisyyden. Tai ehkä ”perussuomalaiset” ja/tai ”maahanmuuttokriittinen kupla” on kupla toisessakin mielessä, silkalla puheella tuotettu sivistysvastainen kannatuspääoma, joka voidaan vaihtaa talouskilpailuideologian haluamiksi lainmuutoksiksi. Ehkä se on vain pyramidipeli, jossa valta kertyy huipulle ja syrjäytyminen alatasolle ja joka voidaan valjastaa mandaatiksi hyvinvointivaltion purkuun.
Tai ehkä talousoikeistolaisemme haluavat toteuttaa haavekuvansa eliittikorkeakoulutuksesta. Onhan syy siihen, että he eivät henkilökohtaisesti ole menestyneet samalla lailla kuin kansainvälisesti kadehditut huippuosaajat tai että yritykset eivät innovoi tarpeeksi, tietysti julkisen sektorin tasapäistävässä korkeakoulutuksessa ja siten yhteiskunnan vika.
Vai onko sivistysviha lopulta vihaa hiljaisuutta kohtaan?
10. Olkaa hetki hiljaa. Sivistys on hiljaisuutta. Luovuus, taide, filosofia ja koulutus ovat hiljaisuutta. Ne ovat ”skhole”, pidättymistä toiminnan partaalle ja sen huolellisesti ratkovaa pohtimista.
Tästä on peräisin syyte: ”Yliopistoväki vaikenee”. Väite on osuva, sillä akateemisuus on itsekriittistä ja vaiteliasta sanankäyttöä. Syytös ei koske kuitenkaan Turkin tapahtumien kommentointia, vaan perimmältään sitä, että yliopistoväki ei suostu lausumaan hyväksyntää leikkauspolitiikalle eikä uusia innovaatioideoita talouselämän tarpeisiin.
Talouspuheelle, jonka on tarkoitus valloittaa yhteiskuntakeskustelussa avautuva liikkumatila epäkeskustelullaan, akateeminen sivistys näyttää epäilemättä turhaan jarruttavalta ja siksi vaaralliselta. Luovuuden logiikka on eri. Tutkimus rakentaa kumuloituvaa, kriittisesti koeteltua ja yhteisesti jaettua monipuolista ajattelua ja siten luovuuden edellytyksiä. Talouspuhe taas haluaa vain nopeaa yksityistä kilpailuetua. Näennäinen hiljaisuus saa tunnetusti vaihtamaan radiokanavaakin, joten miksei myös pakottamaan ”poisvalintoihin”.
Jääkö sivistysviha vain ohimeneväksi muoti-ilmiöksi, kun paljastuu, että kansainväliset huippuosaajat ja -johtajat ovat oma-aloitteisesti opiskelleet muinaiskieliä, filosofiaa, draamaa, vaihtoehtoista talousteoriaa ja hiljaisuutta – eivätkä vain jääneet keksimään verukkeita, kuten että heidän yhteiskunnalta saamansa koulutus oli tasapäistävää. Tai kun paljastuu, että vallitsevien myyttien hokeminen ei ole kovin innovatiivista. Tai kun paljastuu, että luottamus talouteen tarvitsee sivistynyttä demokratiaa, laatujournalismia, laaja-alaisia yliopistoja ja hiljaisuudessaankin luotettavaa keskustelua.
Lähde:
Marazzi, Christian: Pääoma ja kieli. Uudesta taloudesta sotatalouteen. Alkuteos: ”Capitale & linguaggio. Dalla New Economy all’economia di guerra.” (2002). Suomentanut Riitta Kyllönen. Helsinki: Tutkijaliitto, 2006.