Teksti: Janne Vanhanen 6.1.2015
Kuvat: Matti Hagelberg, Läskimooses
Suomen sarjakuvataiteilijoista Matti Hagelberg (1964) on kenties kiinnostavimmalla tavalla pureutunut oman välineensä ytimeen. Hagelberg ei arastele sarjakuvan tuomista esiin taidemuotona, joka on monille syvästi juurtunut nuoruusvuosina luettuihin seikkailusarjoihin ja jonka nykytilaa luonnehtii usein nostalgian sävyttämä konservatismi. Hänen kirjansa Kova länsi (2008) piirsi rujon kuvan lännensarjakuvien aikamiespoikayleisöstä. Siinä Hagelberg esitti piinallisen vivahteikkaasti tunteenpurkauksia ja järkyttyneitä reaktioita, joita fiktiivistä Calamity Kid -lännensarjaa uudistanut piirtäjä herätti kuvitellussa yleisössään. Rivien välistä Hagelberg tuntui huokaavan, että tässä lapsekkaan omistushaluisen fanikulttuurin suossa myös niin sanottu taidesarjakuvakin seisoo. Tekijältä vaaditaan suosikkiaiheen ja -tyylin toistamista kerrasta toiseen.
Edellä mainittu johtui mieleen siksi, että Hagelbergin uusin suurprojekti, sarjakuvalehti Läskimooses (2012–), sekä hämmentää että tuntuu tutulta. Läskimooses vie lukijansa siihen vintintuoksuisten Mustanaamioiden, Tarzanien ja kansakoulun kuvataulujen maailmaan, josta Kova länsikin ammensi. Ainakin 40–50-osaiseksi suunniteltu Läskimooses ilmestyy tilattavana lehtenä, jota sarjakuvien (tai kuvasarjojen) ohella ryydittävät loppusivujen kerhopalsta, pikku tehtävät ja lukijakilpailut – kaikki vanhoille mustanaamiokerholaisille tuttuja juttuja… Vuosi vuodelta rakentuvan kokonaisuuden tähänastiset julkaisut luettuaan tuntuu kuin olisi ahminut kerralla jonkin 1970-luvun antikvariaatin sarjakuva-, seikkailukertomus- ja rajatietohyllyjen opukset. Viidakkoseikkailut apinoineen, tieteistarinat ja mytologiat sekä kansanomaiset käsitykset evoluutiosta yhdistyvät lehden sivuilla erikoiseksi formalistisen kuvasommittelun ja tajunnanvirtamaisen kerronnan yhdistelmäksi.
Läskimooseksen numerosta toiseen etenevien tarinoiden mosaiikista hahmottuu suureksi kertomukseksi omalaatuinen näkymä aurinkokuntamme historiaan, jossa tunnettujen planeettojen lisäksi on vaikuttanut muitakin voimia: kristallinen Ohto-planeetta arvoituksellisine ja viisaine olentoineen, nopeasti edistynyt mutta hybrikseensä sortunut Fu-maailma (jonka nimi on vain viivanvedon päässä EU:sta) ja molemmat tuhonnut salaperäinen musta planeetta Läskimooses, joka edustaa kaiken kukistavaa negatiivista energiaa.
Läskimooses tuo kieleltään ja kerronnaltaan mieleen toistoon ja tarinoiden muunnelmiin perustuvat eepokset, esimerkiksi Raamatun Mooseksen kirjan ja Kalevalan – ja sisällöltään esimerkiksi maailmankaikkeuden rakennetta mielikuvituksellisesti selittelevän Urantia-kirjan ja erilaiset ufo-omakustanteet. Kirjavaa alkumyyttien kokoelmaa voi verrata vaikkapa ranskalaisen Camille Henrot’n Grosse fatigue -videoteokseen (2013). Henrot’n ylitsepursuavan määrän tieteellistä ja mytologista aineistoa sisältävä video käsittelee ihmisen tarvetta luoda kokonaiskuva ja -selitys asuttamastaan maailmasta, mutta eri lähteistä haalittu tarina- ja kuvatulva osoittaa kaivatun kokonaisuuden saavuttamisen mahdottomaksi. Arvoitusten avain tuntuu olevan juuri käden ulottuvilla, mutta lipsahtaa otteesta yhä uudelleen. Silti halu kaiken selittävään suureen kertomukseen säilyy.
Kuten todelliseen eepokseen kuuluu, Läskimooseksen ykkösnumero alkaa maailmankaikkeuden synnyllä. Alussa on piste, jonka laajenemista useampiin ulottuvuuksiin kuvitetaan kaleidoskooppisen geometrisesti. Sitten lukija haastetaan liikuttamaan alkupistettä ajatuksen voimalla, mutta homma ei tunnu etenevän mihinkään – kunnes sivun käännettyään säpsähtää alkuräjähdykseen. Ja katso, teoksen maailma syntyy lukijalle!
Maailmankaikkeuden alkupistettä kuvittaa monen sivun ajan pelkkä piste – Hagelbergin rohkea pelkistys ja mieltymys geometrisen kulmikkaaseen sommitteluun saavat lukemaan Läskimooseksen yksittäisiä kuvia ja niiden rinnastuksia myös kuvataiteena. Tämän lähestymistavan huipennus on täysin sanaton erikoisnumero 19B. Saumattomasti etenevä tarinankerronta ei ole pääroolissa, vaan kosmisen kehitystarinan katkelmista toiseen siirrytään tiuhaan, ja aika ajoin väliin kiilaa hieman Kovan lännen hahmoja muistuttava pullea höpöttelijä. Hahmo katkaisee myyttiseen tyyliin etenevät maailmanselitykset varsin arkisilla kommenteilla ja kadunmiehen pohdinnoilla.
Muutaman ensimmäisen lehden ajan lukija on siinä uskossa, että nimetön hahmo puhuttelee häntä ja toimii näin jonkinlaisena vieraannuttavana elementtinä. Käy kuitenkin ilmi, että jutustelu kohdistuukin maailmojen syntyä selostavaan kertojanääneen. Pienistä vihjeistä saamme hiljalleen selville, että kertoja on ilmeisesti vuoteenomana jonkin sairauden kourissa. Tapahtumapaikkana on jäihin juuttunut Urho-jäänmurtaja ja kertoja on roikkuposkisen miehen, kenties tämän isän, hoivissa – ja armoilla: tämä kärttää jatkoa tarinalle. Ruumasta teräsoven takaa kuuluu kolinaa, siellä kolistelevat kertojan ”pikku ystävät”, ehkäpä syystä tai toisesta mukaan otetut apinat tai muut otukset? Tämä asetelma tuo eeposkatkelmiin ilkeän alavireen: profetoiko kertoja todella maailmankaikkeuden historiaa ja tulevaisuutta vai pitääkö hän vain jutuillaan vangitsijansa kiinnostuksen yllä ja itsensä elävien kirjoissa kuin Tuhat ja yksi yötä -kertomuskokoelman Šeherazade? Vai pakeneeko kertoja piinallista tilannettaan eeppisiin satuiluihin?
Avaruustarinan ytimessä on yritys puhua siitä, mistä ei voi puhua: Läskimooses on tuntematon, arvoituksellinen voima, joka uhkaa alituisesti kaikkea olevaa ja sen kehitystä. Tästä kertomukset varoittavat: Maan asukit, ottakaa oppia Ohton ja Fu-kansan kohtalosta, Läskimooses voi nielaista maailmanne hetkenä minä hyvänsä! Kuitenkaan emme saa selitystä tähän uhkaan (ainakaan tähän mennessä Läskimoosesta) – emme tiedä minkä lainalaisuuksien mukaan musta planeetta Läskimooses toimii. Ehkä emme voikaan tietää. Läskimooses on kenties negatiivisen teologian deus absconditus, käsittein rajaamaton kaikkivoipa – kaiken loppu, omega.
Hagelberg luotaa taitavasti roskaksi tuomituissa takavuosien seikkailusarjakuvissakin piilevää teemaa, ihmisen eksistentiaalista ahdistusta eläimen ja puhtaan järjen välisessä pinteessä. Useimpien numeroiden alkusivulla on kuvakollaasi, jossa yhdistellään apinahahmoja, eksotiikkaa, modernin edistysuskon kornia mainoskuvastoa ja luonnon mykkää äärettömyyttä, tähtitaivaita ja geologisia muodostelmia. Tieteistarinoissa ihmisen nostaa pelkän luonnon piiristä ja muiden eläinten joukosta jokin maapallon ulkopuolinen voima. Tästä on väkevänä esimerkkinä Stanley Kubrickin elokuvan 2001: Avaruusseikkailu ihmisapinoille aseenkäytön opettanut salaperäinen monoliitti.
Eläimen ja ihmisen rajapintaa kartoittavat myös populaarikulttuurin Tarzan, apinain kuningas ja muut viidakkoseikkailijat. Edgar Rice Burroughsin kirjojen Tarzan ei ole mikään leppoisa Viidakon Ykä, vaan ihmisyyttä kohti taisteleva olento. Viidakon liejuisesta sekasotkusta nousee järjen merkkinä puhdas geometrinen muoto: pystyyn nostettu kivi, temppeli, pyramidi… Tätä kehitysihannetta kuvastaen (ja parodioiden?) Hagelberg perustaa piirroksensa yksinkertaisiin muotoihin, jotka tuovat mieleen muinais-Egyptin hieroglyfikirjoituksen ja kuvataiteen. Piirrosjälki on kuitenkin osin karkeaa ja suttuista kuin muistutuksena hengen kytköksestä aineeseen. Hagelberg on vaihtanut aiemmista albumeistaan tutut raapekartonkipiirrokset tussiin ja kollaasitekniikoihin – jo Läskimooseksen kunnianhimoinen mittakaava ja sen vaatima työtahti ovat otaksuttavasti vaikuttaneet ratkaisuun, mutta valitulle tyylille lienee myös taiteellisia syitä.
Paras asennoitumistapa Läskimoosekseen on unohtaa ennakko-oletukset siitä, mitä sarjakuvan tulee olla. Tämä koskee myös tekijän taituruutta: on myönnettävä, että vei aikaa tottua kuvien palikkamaisuuteen, vaikka jatkumo Hagelbergin aiempaan tuotantoon onkin selvä. Ensin huomion kiinnitti sarjakuvan metataso, jatkosarjamaisuus, kömpelö kerhopalsta ja lukijakilpailut. Hämmennyksen tilalle astui oivallus, kun kävi ilmeiseksi, että toisto on Läskimooseksen elementtejä yhdistävä tekijä: toistuvat kuva-aiheet ja samaa muotoa toistavat symbolimaiset hahmot, toistuvat tarinat ja itseään toistava kieli, jatkosarjan säännöllinen saapuminen postissa…
Toisto vaatii taustan – eron, jota vasten toisto hahmottuu. Valkoisen paperin rajattoman mahdollisuuden tai Läskimooses-planeetan loputtoman ja kaiken lopettavan mustuuden, jonka kuvallinen esitys kirjaimellisesti värjää paperin monokromaattiseksi mustepinnaksi. Näiden käsitteellisten rajojen, alfan ja omegan, välille piirtyy piste, viivoja, hahmoja, sanoja. Katso niitä. Käännä sivua. Toista tämä.
Matti Hagelberg: Läskimooses, numerot 1–20 (Kreegah Bundolo, 2012–2014)