23.8.2007 Pirkko Holmberg
”Pysyköön taide alati tuoreena, mehevänä, ajattomana ja ajankohtaisena.”
Galleria Bakeliittibambin entisiin tiloihin Rikhardinkadulla on asettunut uusi asukas. Eikä se kyyristele ujona nurkissa, vaan ottaa tilan haltuunsa vanhan tekijän lailla. Turussa tähän asti toiminut Virpi Wuori-Valtaojan luotsaama Galleria Ama on laajentanut toimintaansa Helsinkiin. Ensimmäinen näyttely (4.-28.8.) keskittyy käsitetaiteeseen, ja siihen on kutsuttu sellaisia nimiä kuten Lauri Anttila, Tuomo Blomqvist, Jussi Heikkilä, Ismo Kajander ja Jyrki Siukonen, jotka ovat uransa aikana ehtineet antaa jo paljon pureskeltavaa taiteen yleisölle, tutkijoille ja opiskelijoille.
Onneksi käsitetaide ei ole enää ihan yhtä kuivaa suomalaisten uranuurtajien teoksissa kuin Joseh Kosuthin aikoina. Pakkomielteisen taiteen itsemäärittelyn sijaan löydämme huumorin mehustamaa esinerunoutta ja heränneiden ajatusten myötä liikahtaneita kokemuksia maailmasta. Ei voikaan enää sanoa, että tästä saisi yhtä hyvän kuvan netin kautta tai puhelimitse. Mieluummin kannattaa kompuroida galleriaan vaikka Taiteiden yönä.
Tuomo Blomqvistin ”Pienempi ja suurempi riippuvuus” panee mielikuvituksen laukkaamaan. Mistä hemmetistä taiteilija on saanut käsiinsä noin paljon tyhjiä Nicorette-pakkauksia, jotka hän on laittanut seinälle kahdeksi eri mittaiseksi jonoksi? Onko hän metsästellyt kaduilta ja roskiksista vai onko hänellä takanaan jo pitkä, epätoivoinen yritys päästä eroon tupakasta? Toisaalla riippuu Blomqvistin toinen ”Riippuvuus” -niminen teos, jossa George Dickien institutionaalinen taidemääritelmä saa nenilleen.
Kyseessä on kääpä, johon on kiinnittynyt ampiaispesä. Mietteet taideteoksesta artefaktina tai taidemaailman osana valahtavat pois mielestä turhina, kun galleriaan on tuotu runollisia loisia, herkkiä suomalaisia luontokappaleita. Dickie käyttää esimerkkinään rannalta löydettyä kaarnanpalaa, josta ei tule taideteosta vaikka sen maalaisi siniseksi, taideteos siitä tulee Dickien mielestä vasta sitten kun sen vie museoon. Tämä tulee mieleen konkreettisesti Jussi Heikkilän teoksesta ”Lokkeja odotellessa (Kreetan merellä)”. Sen puinen harava ja meren hiomat kauniit puunkappaleet herättävät hyvin hienovaraisesti mielikuvan tuulesta ja taivaalla lentävistä linnuista.
Lauri Anttila on tuttuun tapaansa koonnut pöydälle vitriiniin dokumentteja jonkun tietyn pohtimisen arvoisia asian ympäriltä. Teos ”Aika –Tiden” yrittää tunkeutua viime vuosisadan ja modernin olemukseen funkisarkkitehtuurin kautta. Lähtökohtana on valokuva tekijästä psykiatri-isänsä kanssa Rauhan mielisairaala-alueen edustalla. Anttila on tavoittanut kaikkiläpäisevää funkistunnelmaa valokuvissaan ruotsalaisella Södra Ängbyn asuinalueella.
Herää kysymys: miksi yritykset luoda epähumaani asuinkone ovat tänä päivänä muuttuneet muodikkaiksi retroasuinalueiksi? Siksikö, että niissä vielä on nähtävissä jokin perusteltu suhde tyylin ja ideologian välillä? Olennainen idea läheisen mutta kuitenkin niin kaukaisen moderniuden ymmärtämiseksi pakenee sittenkin. Mistä oli kyse, kun kartat haluttiin pistää uusiksi uuden ”terveemmän” rakennuskannan tieltä? Yhtenä johtolankana toimii Karin Boyen kirja Kallocain, jossa tehdään matka läpi Euroopan ja luodaan katse siihen kauhistavaan lopputulokseen, johon ennen toista maailmansotaa alkanut modernismin kehitys johtaisi.
Jyrki Siukosen työt tuntuvat sulkeutuvan itseensä tämän näyttelyn ”käsitteellisimpinä” ja kryptisimpinä. Näin käy aivan kirjaimellisesti teoksessa ”Blindscope”, kiikari, josta ei näe sisään eikä ulos. ”Teoria ja käytäntö” rinnastaa geometrisen piirroksen ja männyn oksanhaarukan. Rinnastus osoittaa miten helppoa luonnolle on suorittaa monimutkaisia geometrisia toimenpiteitä, kuten ympyrän jako seitsemään.
Ismo Kajanderin teoksessa ”Hegel ja Marx”, pieni puinen kottikärry ajaa isomman kärryn pyörää pitkin. Teos on toki hauska, mutta rohkenen silti nähdä asian toisin. Marx oli toki velkaa Hegelille, muttei heidän suhteensa ollut ehkä ihan samanlainen kuin teoksessa ehdotetaan. En ainakaan näe, millä muulla tavalla nimi voisi olla mielekäs. Marx ei ollut pikku-Hegel, vaan käytti tämän dialektiikkaa omiin tarkoituksiinsa. Ehkä Hegelin ja Marxin suhdetta olisikin kuvannut paremmin esimerkiksi palikkatesti, jonka aukot on täytetty mullalla?
Pirkko Holmberg