Pietari Kylmälä, Henna Tanskanen, Eero Yli-Vakkuri: Taiteen sankarit -performanssi Ateneumissa 28.4.-8.5.2011
Nuppu Koivisto 12.5.2011
Museoinstituutiosta ja Suomen kultakauden taiteesta on hiljattain käyty vilkasta keskustelua niin Mustekalassa kuin muuallakin. Ateneumin Arjen sankarit -naturalisminäyttelyn yhteydessä viime viikolla järjestetty Taiteen sankarit -performanssi pureutui juuri tällaiseen problematiikkaan nostaessaan esille taidemaailman ruohonjuuritason toimijoita. Kolmen nuoren taiteilijan – Pietari Kylmälän, Henna Tanskasen sekä Eero Yli-Vakkurin – yhteistyössä valtarakenteita ravisteltiin museovalvojien työnkuvan kautta.
Sinänsä ajatus museovalvojien rooliin nojaavasta esityksestä kuulostaa varsin hillityltä. Kenties tästä syystä sen jättämä vaikutelma oli näyttelykokemuksen yhteydessä yllättävänkin voimakas. Kohdevaloilla korostettu järjestyksenvalvoja nousi huutomerkkinä esille naturalistisen taiteen sekä juhlallisen museotilan nurkalta. Esitys henki näennäisen staattisuutensa alla piilotettua uhmaa, eräänlaista passiivista mielenosoituksellisuutta, joka herätti ainakin minussa hämmennyksen ja levottomuuden tunteita. Kuinka suhtautua tilanteeseen, jossa realistisen, esittävän ja kansallismielisen maalausrivin lopussa seisookin anonyymi museotyöläinen?
Taiteen sankarit -performanssin hätkähdyttävyys tuntui kumpuavan sen kyvystä haastaa museokokemukseen liittyviä sosiaalisia konventioita. Ateneumin kaltaiseen traditionaalisen taiteen aarreaittaan suunnataan useimmiten hiljentymään tai laajentamaan kulttuurista pääomaa taidehistoriallisten kulttiteosten äärellä – ikään kuin museo olisi jonkinlainen ajaton, pysyvä ja yli-inhimillinen pyhättö. Instituutiota pyörittävän arkipäiväisen työvoiman ajattelu latistaa helposti tällaisen harmonisen näyttelynautinnon. Normaalitilassa esimerkiksi museovalvoja pysyttelee velvollisuuksiensa piirissä, harmittomasti taka-alalla ja tavallaan ympäristöstään irrotettuna. Kun hänet nostetaan näkyvästi osaksi taidekokemusta, sumentuvat katsojien, taideteosten sekä museotyöntekijöiden väliset valtasuhteet.
Jännitteistä ja ristiriitojen kirjomaa esitystilannetta alleviivasivat näyttely-yleisön viileät reaktiot. Naturalistisen maalaustaiteen houkuttelemat kulttuurinharrastajat kun eivät välttämättä ole performanssitaiteen ominta kohderyhmää. Niinpä suurin osa sunnuntai-iltapäiväänsä viettävistä museokävijöistä ohitti esityssaarekkeet sen kummemmin niitä noteeraamatta, mikä lisäsi performanssin sekä sen ympäristön välistä kontrastia entisestään. Tunnelma muistutti absurdiudessaan jollain kiehtovalla tavalla Daniil Harmsin tai Mihail Bulgakovin sanataidetta.
Juuri tällaisille vastakkaisuuksille koko Taiteen sankarit –performanssi vaikutti pitkälti rakentuvan. Nostaessaan esille jotain niinkin arkipäiväistä ja itsestäänselvää kuin museovalvojan työn esitys pakotti kokijansa tarkkailemaan omia tiedostamattomia maneerejaan sekä suhdettaan näyttelytilanteisiin. Itsereflektion myötä teoksen näennäiset ja näkymättömät elementit sekoittuvat. Kuten Eero Yli-Vakkuri performanssista totesi, se ”on realistista – yht’aikaa sekä esittävää (emme ole oikeita museovalvojia) sekä ei-esittävää (noudatamme oikeita työaikoja ja rutiineja). Kulttuurikonservatiiveille työ esittää kamalan pulman – toiminta on rehellistä työtä mutta se on syntynyt radikaaleista lähtökohdista ja päämääriltään kriittinen ”Arjen sankarit” -näyttelyä kohtaan.”
Vaikka itse esityskokemus vaikutti Taiteen sankarit –teoksen yhteydessä kaikkein voimakkaimmin, ei performanssin muita elementtejä sovi unohtaa. Taiteilijoiden museopäivää saattoi yhden näyttelysalin osalta seurata suorana netistä, mikä mahdollisti heidän radiopuhelimitse käymiensä keskustelujen tarkemman seuraamisen. Suomen taidekentästä ja museomaailmasta filosofisempiin aiheisiin asti pyörteillyt keskustelu luonnollisesti loi koko performanssille uusia ulottuvuuksia. Omaan korvaani tarttui esimerkiksi pitkäksi aikaa kutkuttava ajatusleikki siitä, mitä tapahtuisi, jos viisikymmentä ihmistä yhtäkkiä tempaisisi ja iskisi sormensa museomaalauksiin kiinni. Tulisiko valvojien rooli viimein huomatuksi?
Performanssin monipuolisuudesta kertonee jotain sekin, että sen tiimoilta on parhaillaan tekeillä mediateos, jota taiteilijaryhmä on nyt vetäytynyt työstämään. Siitä on tekijöiden mukaan määrä tulla ”kunnianosoitus taidelaitosten usein näkymättömiksi jääville työntekijöille, jotka osallistuvat vahvasti museokokemuksen tuottamiseen”. Joka tapauksessa se tarjonnee jälleen uudenlaisen ja mielenkiintoisen näkökulman taiteen arkisankareiden uurastukseen.
Nuppu Koiviston blogi Arjen sankarit -näyttelystä