23.4.2010 Leena Kuumola
Arvio Denise Zieglerin Poeettisen piirteistä näyttelystä Helsingin taidehallissa 6.3.-31.3.2010 sekä väitöstutkielmasta Poeettisen piirteistä Kuvataiteilijan mimeettinen työskentelytapa
Arjen näennäisen merkityksettömät tapahtumat ovat alusta saakka olleet huomion kohteena Denise Zieglerin taiteessa. Hän kiinnittää huomionsa hylättyihin tai unohdettuihin seikkoihin ja nostaa ne tarkastelun kohteeksi. Kaikkia niitä edeltävät ihmisen teot joiden jättämille jäljille, muistoille ja merkeille hän luo uuden elämän ja merkityksen taiteen keinoin.
Ziegler on tarkkailija joka tietoisesti havainnoi kaiken aikaa ympäristöään. Hän työstää usein sarjallisia teoksia joissa sama elementti saattaa toistua lukemattomia kertoja. Toisto sisältää meditatiivista puhdistautumista vanhaan itämaiseen tapaan. Keskittyminen saavutetaan toistamalla fyysistä muotoa kunnes sen fyysisyys katoaa ja antaa sijaa asian idealle. Zieglerin pelkistyneissä töissä ovat samanaikaisesti läsnä aika ja paikka. Paikasta syntyy tarina jonka katsoja luo omista lähtökohdistaan ja viitteiden perusteella heränneistä mielikuvista. Teosten niukka muoto viittaa minimalismiin, mutta eroaa sen ankaruudesta kerroksellisella toteutuksellaan ja arkeen kiinteästi liittyvillä aiheillaan.
Taidehallissa esillä olevat teokset muodostavat yhtenäisen ilmavan kokonaisuuden, jota luonnehtii parhaiten pelkistynyt levollisuus ja äärimmäisen esteettinen toteutus. Käsitteellisistä teoksista jokainen on oma maailmansa, kuin katkelma monimuotoisesta todellisuudesta. Täällä huonekasvit ovat erilaisissa rooleissa. Ne ovat muun muassa päässeet retkelle saattajanaan lattiaan kirjoitettu lyhyt runoelma. Suuntana on yläilma, siellä ne katon rajassa roikkuvat hitaasti pyörien kuin paistatellen saavutetussa vapaudessa. Huonekasvit ovat elävien lemmikkien tapaan riippuvaisia ihmisen hoidosta ja huolenpidosta. Niissä myös kiteytyvät ne monet käsitteet joita myös ihmisen olemassaoloon liittyy: jatkuva orgaaninen muutos, katoavaisuus sekä läsnäolon ja huomion tarve. Huonekasvein jono muuttuu melkein inhimilliseksi odottaessaan nousua pylvään päälle.
Seinälle ripustettujen ikkunaluukkujen ympärille rakentuu aavemainen ja autio tori. Niiden suljettujen säleiden taakse piiloutuu tuntematon todellisuus kuin vertauskuvana siitä arvoituksellisuudesta, joka aina sisältyy kohtaamiseen toisen kanssa. Ikkunaluukkujen realistinen olemus rapattua seinää vasten luo sijaa todentuntuiselle kokemukselle läsnäolosta, joka kuitenkin jää täysin avoimeksi.
Osittain sitä määrittää samassa tilassa sijaitsevan monitorin ruudusta kaikuva jatkuva työn ääni. Työn jonka päämääränä on hallita pieniä muutoksia.
Tämänkaltainen arkipäiväinen toiminta on ominaista Zieglerin videoteoksille. Niissä nähdään usein fragmentteja arjesta, jotka irrotettuina yhteydestään saavat katsojan havahtumaan. Ziegler muuttaa pienen suureksi – kuten siirtäessään almanakankulmista repäistyjä hukkapaloja veistoksiksi. Näin hän määrittää omaa perspektiiviään ja suhtautumistaan olemiseen. Veistoksissa kuten monissa muissakin hänen töissään on keskeisenä myös ajan käsite, johon toisto sisältyy.
Piirustuksissaan Ziegler käsittelee ennen kaikkea havaintoa. Hän on piirtänyt kuulemiaan ääniä yhtä lailla kuin avattuja kirjekuoria. Keskeistä on piirrosten keskittyminen tiettyyn ilmiöön ja sen variaatioihin, joita Ziegler väsymättä tarkastelee. Häntä kiinnostavat sattumanvaraisuus ja tahattomuus yhtyneenä arjen rutiineihin.
Denise Ziegler on saanut koulutuksensa Sveitsissä mutta asunut ja työskennellyt Suomessa jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Hänen näyttelynsä on osa Kuvataideakatemian tohtoritutkintoa. Myös itse väitöstilaisuus järjestettiin poikkeuksellisesti teosten keskellä Taidehallissa. Tämä tuntui täysin luontevalta ja perustellulta johtuen Zieglerin taiteellisen työskentelyn luonteesta. Hänen uudelleen luomiinsa tilanteisiin yhdistyi tällä tavoin myös täysin uusi ja autenttinen tilanne, joka oli konkreettisesti koettavissa ajassa ja tilassa.
***
Ziegler pohtii väitöskirjassaan Poeettisen piirteistä mimesis -käsitettä uusista lähtökohdista. Hän rakentaa pohdintansa suhteessa Aristoteleen Runousoppiin jonka kanssa hän käy jatkuvaa dialogia. Ziegler määrittää oman taiteensa ytimen tarkemmin määrittelemättömäksi eleeksi. Tätä käsitettä hän avaa erilaisin keinoin ja esimerkein. Kirjan sydämen muodostaa sarja esimerkkejä, Istanbul-luento. Siinä hän havainnollisesti kuvan ja tekstin avulla esittää ajatuksensa tarkemmin määrittelemättömän eleen olemuksesta.
Esimerkit ovat hänelle työskentelymateriaalia, tutkimuksen ja inspiraation välineitä. Niistä ilmenevät Zieglerin työskentelyn lähtökohdat, fokusointi tiettyyn tilanteeseen ja ennalta arvaamattomaan kokemukseen, joka perustuu yllättävään havaintoon ja sen syventämiseen. Hänen kiinnostava oivalluksensa on mimesiksen soveltaminen myös käsitetaiteeseen, joka ei fokusoi dialogiin tai edes konkreettisesti ihmiseen. Aristoteleen runousopissa taiteen ydin on kerronnallisuus. Tästä johtuu mimesiksen käsittäminen jäljittelyksi, jolloin sillä tarkoitetaan ihmisen toiminnan jäljittelyä. Ziegler näkee mimesiksen pikemminkin esittämisenä, jolloin sen piiriin mahtuu myös ei-juonellinen.
Ziegler hahmottaa tarkemmin määrittelemättömän eleen olennaiseksi osaksi tapahtumasidonnaista eli mimeettistä nykytaidetta, johon kuuluu kiinteästi myös intuitiivinen päämäärättömyys. Alkuperäinen tahaton tilanne taas muuttuu rekonstruoinnin myötä paradoksaalisesti tarkoituksellisesti tehdyksi. Tämä synnyttää myös ristiriitoja, miten esimerkiksi määritellä käsitetaiteessa kolme Aristoteleen keskeistä käsitettä: mimesis, hamartia ja katarsis? Mikä on käsitetaiteellisen teoksen alku ja loppu? Voiko tarkemmin määrittelemätön ele sisältää sen kaltaisia määrityksiä?
Zieglerin tutkimus on merkittävä yritys analysoida moniselitteisiä käsitteitä, joista nykytaiteen ydin ja sen merkitykset rakentuvat. Se on myös johdonmukaisuudessaan selkeästi koettavissa hänen taiteellisessa toiminnassaan.