20.1.2010 Martta Heikkilä
Flash!, Sara Hildénin museo 12.9.2009–17.1.2010
Nicolas Schöffer: Suuri prisma, 1968. Sara Hildénin säätiön kokoelmat Kuulennot, ufo-talot, futurismi ja hopeanväriset saappaat. Sara Hildénin taidemuseon Flash! – valoa ja liikettä näyttää, mitä meillä oli ennen videotaidetta ja liikkuvan taidekuvan aikaa. Se käsitteellistää modernin maailman aavistukset ennen digitaalisuuden nousua. Näyttely keskittyy kineettisten teosten ja op-taiteen kultakauteen 1960-luvun loppupuoleen. Kiinnostavasti näiden vaikutus ulottuu myös näytteillä oleviin nykyaikaisiin installaatioihin, joihin nostalginen pop-aikakauden väreily tuntuu tarttuvan.
Vaikka valo ja liike ovat Flash!:in teema, kaikki teokset eivät käy sähköllä. Näyttelyn dramaturgian kannalta on mielenkiintoista, että kierros alkaa maalauksilla: Jussi Nivan, Jaakko Mattilan ja Anne Tompurin 2000-luvun teokset tiivistävät liike-energian liikkumattomuuden ideaan. Säteiden taittuminen prisman läpi tuo Nivan maalauksissa näkyviin jotakin energian luonteesta, joka välittyy kuperien ja koverien pintojen rytmiin ja kuvallisten vastakohtien tuottamiin efekteihin. Esimerkiksi käy teos Still Stand (Mirrored) (2007) samoin kuin Mattilan op-henkinen Kaikki tai ei mitään (2008).
Venezuelalainen Jesus Rafael Soto on näyttelyn kansainvälisesti tunnetuimpia klassisen kineettisen veistotaiteen nimiä. Hänen teoksissaan Värähtelyjä (1967) ja Sormus (1971) liike syntyy läikehtivän moiré-vaikutelman aikaan saavista limittyvistä rimoista ja niiden tasojen vuorottelusta. Saman periaatteen mukaan toimivat italialaisen Getulio Alvianin perspektiiviharhoja aiheuttavat alumiiniveistokset. Ne aktivoivat katsojan ja pakottavat tämän ottamaan position. Näin suhde teokseen luo liikkeen ja tilan tunnun.
Mutta sitten käännetään katkaisijaa. Eino Ruutsalon 1970-luvun veistokset Kiekkoratoja, Corona ja Teräskehät muodostuvat epäkeskoina hiljaa pyörivistä kiekoista ja liikkuvista laatikoista. Ne luovat ympärilleen varjoja hieman Man Rayn 1920-luvun rayogrammien tapaan. Samalla Ruutsalon teokset viittaavat kuvallisesti 1960-luvun konstruktivismiin.
Katsojan orientaation yhtäaikainen rakentaminen ja purkaminen näyttää olevan kineettisen ja optisen taiteen ydintä. Teokset syntyvät siten visuaalisen Shiva-jumalan tavoin – ne yhtäaikaisesti luovat ja tuhoavat yritykset ottaa näkymät haltuun. Näin toimivat esimerkiksi Julio Le Parcin 1960-luvun veistokset ja Hans-Christian Bergin jopa fyysistä huimausta aiheuttava Visual Vortex – Microcosmos (2006). Peilit, teräs ja geometriset muodot puolestaan ovat Eero Hiirosen, Max Billin ja Victor Vasarelyn teosten perusaineksia.
Flash!-näyttelyn avainteoksia on runsaan kokonaisuuden joukossa mielestäni kaksi. Toinen näistä on Sara Hildénin museon omiin kokoelmiin kuuluva ranskalaistuneen Nicolas Schöfferin Suuri prisma (1968), joka monille symboloi koko museota. Nyt kunnostetussa installaatiossa loputtomat prismat, väriä vaihtavat valot ja niiden heijastukset saavat tuntemaan pyörrytystä, kun katsoo alas teoksen syvyyksiin. Jättiläiskaleidoskoopin pohjattomissa särmissä kohtaa oman kuvansa lukemattomina peilikuvina.
Toinen keskusteoksista on Olafur Eliassonin The Invented Panorama House (2004), joka muistuttaa varhaisen elokuvan zoetrooppia, taikalyhdyn kaltaista lieriönmuotoista laitetta. Halkaisijaltaan monimetrinen teos pyörii ympäri hiljakseen, ja värilliset kuviot ilmestyvät maagisesti valoa hehkuvan karusellimaisen kehän pintaan. Teos saa pohtimaan esimerkiksi sen omaa suhdetta videoheijastuksiin: Eliassonin panoraamassa kuvien läsnäolon vaikutelma on toisenlainen, ehkä jollakin tapaa välittömämpi.
Eliasson avaa näkymät moderneille valon ja liikkeen tutkielmille, vaikkapa Petri Eskelisen Päivänsäteelle (2007) tai Laskeumalle (2006). Tai sitten museon alakerrassa Ilmari Grytan magneettien liike-energiaa hyödyntävälle Fortunalle (2007) tai jopa Tony Ourslerin teokselle Nix (2006), jossa videoheijastus saa elottoman möykyn elämään. Näissä taiteilijat ovat mielestäni – ehkä ajan hengen mukaisesti – luopuneet illuusioista, kokijan tietoisesta harhauttamisesta, aistien sekoittamisesta ja siitä koituvasta ilosta. Jäljelle jää pyrkimys pelkistää toimintaa ja tehoa tuottava liike.
Flash! väläyttää liikkeen ja levon rytmin ja samalla sen alttiuden häiriöille. Näyttelyn maskuliininen taiteilijakunta on tuottanut modernien suurkaupunkien taidetta, joka on kaukana vielä 1950-lukua hallinneesta herooista toiminnallisuutta edustaneesta abstraktista ekspressionismista. Insinööritaitojen ja sähköopin pikkupiirteisten laskelmien, jos kohta myös hitsaus- ja valutaitojen avulla, op-teokset ja kineettinen taide loivat silmää harhauttavat temppuja. Se perustui avaruuden valloitushaaveita tuottavaan tekniikkaan, jonka kääntöpuolena moni alkoi nähdä myös ufoja. Hopeanhohtoiset teräspinnat minimoivat kädenjäljen, ne abstrahoivat energiavirrat aineettomuudeksi.
Olafur Eliasson: The Inverted Panorama House, 2004. Courtesy of Neugerriemschneider Berlin and Tanya Bonakdar Gallery NY.