1.1l. 2009 Veli-Matti Saarinen
Päivi Takalan maalaukset herättävät eri tavoin ja yhä uudelleen kysymyksen, mitkä ovat ne ehdot joiden perusteella pidämme kuvaa kuvana, maalausta maalauksena? Mitkä ovat ylipäätään kuvan tekemisen keinot? Mitä tapahtuu, kun olemme tietoisia ko. keinoista? Muuttuuko suhtautumisemme kuvaan? Mitä ylipäätään odotimme alun perin?
Perinteiset maisemamaalaukset luovat kiinnostusta ja kunnioitusta etäisinä, äänettöminä, pysähtyneinä. On luontevaa pysähtyä ja hidastaa vauhtia niiden äärellä. Walter Benjamin puhui ainutlaatuisesta kohteesta käyttäen siitä termiä ‘aura’.
Päivi Takala rikkoo teoksessa Twice Painted maisemamaalauksiin liittyvän auraattisuuden. Hän kirjoittaa teoksestaan seuraavasti:
Maalasin Twice Painted -maalaukseen selkeästi läsnäolevan kuvan ja maalauksen tason: Maalauksessa pingoittamaton ja ryppyinen “maisemamaalaus” on ripustettuna tilaan. “Maisemamaalaus” peittää lähes koko maalauspinta-alan. Se ikään kuin roikkuu maalauksen yläreunasta, mutta “maisemamaalauksen” helma ei yllä maalauspinnan alareunaan saakka. Helma koskettaa lattiaa. Lattia paljastaa toisen tilan. Maalauksessa on kaksi tilaa, kaksi aikaa, kaksi maalattua pintaa. Maalaus on kahdesti nähty – kahdesti maalattu.
Twice Painted leikittelee figuratiivisen maalauksen houkutuskeinoilla ja samaan aikaan estää houkutukselle antautumisen asettamalla kaksi maalausta samojen kehysten sisään. Maisema muuttuu kulissiksi. Päivi Takala kirjoittaa tästä maalauksesta edelleen:
Twice Painted -teoksen maiseman lähtökohtana on valokuvaamani pusikko. Valokuvan pohjalta maalattu maisema on voimakkaasti läsnä mittakaavansa ja tarkan maalausjäljen ansiosta. Maisemassa on maalaukselle tyypillistä mystisyyttä, mikä kuitenkin osoittautuu rakennetuksi. Teoksessa olen palauttanut maalaamani “maisemamaalauksen” takaisin kuvaksi. Maalaus ei olekaan maalaus – mikä sitten?
Takalan maalauksissa näennäisen suoraviivainen esittävyys siirretään tavalla tai toisella hieman paikaltaan, pois oletetuilta saranoiltaan. Maalauksen tapa toimia maalauksena tuodaan esiin, minkä jälkeen katsoja on välttämättä tietoinen roolistaan katsojana.
Toinen esimerkki näyttelystä. Background -teoksissa Takala on maalannut valokuvausstudioissa käytettyjä taustakankaita. Takala kirjoittaa näistä maalauksista:
Vuosi sitten katselin hämmästyneenä poikani päiväkotikuvaa. Poikani oli kuvattu makean romanttisen “maalatun” maisema-aiheisen taustakankaan edessä. Poikani läsnäolo vaikutti ylimääräiseltä. Taustakangas oli jo valmis itsessään, ilman kuvattavaa henkilöä.
Etsin netistä kaikki mahdolliset taustakangasmallit. Hienoimpana taustakankaana oli tarjolla aina käsin maalattu maisema.
Taustakankaita etsiessäni päädyin muotokuvavalokuvauksen alkuaikoihin. Buffalo Billin muotokuvan taustakangas oli melko samanlainen kuin tämänhetkisten valokuvaamoiden tarjoamat mallit.
Olen maalannut “taustakankaita” ilman subjektia. Maalaus on samanaikaisesti valmis esitettäväksi, mutta kuitenkin tyhjä. Maalaus on esittävä, mutta se ei kerro mitään. Maalaus on kehys tapahtumalle tai subjektille, jonka olemassaolon mahdollisuutta ei edes ole.
Nämä esittävät maalaukset eivät siis kerro mitään. Nämä maalaukset ovat ikään kuin outoja vierailijoita meille aivan vieraasta maailmasta, joka ei rakennu narsististen sankareiden varaan – sikäli kuin kuvittelukykymme riittää antamaan muodon tällaiselle oudolle mahdollisuudelle.
Näyttely oli esillä Galleria Anhavassa 2.10.2009 – 25.10.2009