Olen toiminut vuodesta 2016 vaihtelevalla intensiteetillä erilaisissa yhteiskunnallisissa järjestöissä ja liikkeissä, keskittyen viime vuosina etenkin Palestiina-solidaarisuustoimintaan. Lukioajoista asti olen myös perehtynyt reggae- ja rastakulttuurin moninaisiin ilmiöihin. Tässä tekstissäni haluan esitellä erään näitä maailmoja kiinnostavalla tavalla yhteen nivoneen ihmisen, jonka elämässä runsas ja suorastaan rönsyilevä luovuus yhdistyy moniulotteiseen yhteiskunnalliseen toimintaan. Tätä kautta päädyn pohtimaan myös inspiroivien yksilöiden ja kollektiivisten liikkeiden keskinäistä suhdetta, sekä innostavuutta yhteiskunnallisten liikkeiden olennaisena välineenä.
Benjamin Zephaniahia (15.4.1958-7.12.2023) on vaikeaa kuvailla yhdellä lauseella, ellei tyydy kuvaamaan häntä monipuoliseksi. Mielikuvan brittiläisen rastamuusikon ja kansalaisaktivistin toiminnan vaikutuksesta ja laajuudesta saa esimerkiksi Greg Hallin (2023) Zephaniah’sta kirjoittamasta muistokirjoituksesta. Hall kuvaa Zephaniahin tuotantoa, joka kattaa runouden ja musiikin lisäksi myös proosaa ja näyttelemistä. Elämänsä aikana Zephaniah julkaisi kymmeniä kirjoja ja useita levyjä tehden usein yhteistyötä tunnettujen artistien kanssa. Suurelle yleisölle hän on saattanut tulla tutuksi etenkin roolistaan Peaky Blinders -sarjassa, osallistumisestaan useisiin keskusteluohjelmiin tai kieltäytyessään poliittisista syistä vastaanottamasta Brittiläisen imperiumin ritarikunnan OBE-tunnustusta. Zephaniah osallistui laajasti yhteiskunnallisiin liikkeisiin niin taloudellisena tukijana kuin suoraan toimintaankin, eikä epäröinyt ottaa osaa julkiseen keskusteluun hankalistakin yhteiskunnallisista aiheista.
Kasvaessaan 1950- ja 60-lukujen vaihteessa Zephaniah oli kosketuksissa Birminghamin rastayhteisön kanssa ja rastojen tuolloin vahvasti esillä pitämät mustien vapautuksen ja dekolonialisaation teemat kulkivatkin mukana hänen tuotannossaan (ks. Zephaniah 2001). Samalla hän oli kiinnittynyt Birminghamin muuhunkin paikallisyhteisöön, mistä kielii esimerkiksi Zephaniahin vahva sosiaalinen läsnäolo naapurustossa. Yksi tapa pitää suhteita yllä oli urheiluharrastus, joka piti sisällään esimerkiksi katujalkapallon pelaamista ja paikallisen joukkueen kannattamista. Muun muassa näissä yhteyksissä Zephaniahia rakensi ymmärrystään eri ihmisryhmien kokemista ongelmista.
Etenkin julkisena puhujana ja runoilijana Zephaniahin ulosannissa yhdistyivät innostavat ja humoristisetkin sävyt tinkimättömään yhteiskunnalliseen otteeseen. Zephaniahille runojen suullinen esittäminen oli ensisijaista suhteessa kirjalliseen tuotantoon, ja hänen käyttämänsä kieli oli suunnattu myös runoja lukemattomalle yleisölle. Zephaniahin tuotanto onkin epäilemättä puhutellut monenlaisia ihmisiä, joille runous tai hänen käsittelemänsä teemat eivät muuten olisi tulleet tutuksi, mukaan luettuna lapset, joille Zephaniahin myös kirjoitti runoja (ks. Saguisag, Rosen, & Zephaniah 1995; Zephaniah 1995).
Zephaniahin ilmaisu on vahvasti sidoksissa dub-runouteen taiteenlajina. Dub-runoudessa musiikin ja runouden raja on monella tapaa häilyvä: joskus runoutta esitetään yhdessä musiikin kanssa, mutta toisaalta runous jo itsessään sisältää riimejä ja rytmejä, jotka voivat Zephaniahin mukaan ikään kuin toimia musiikkina tai saada kuulijan kuvittelemaan musiikkia runon taustalle. Dub-runous kytkeytyy mustan esittävän runouden jatkumoon ja hyödyntää usein luovalla tavalla jamaikalaista patois-kieltä (Sathyadas 2017). Jo itsessäänkin yhteiskunnalliseen reggae-musiikkiin verrattuna dub-runouden yhteiskunnallisuus kytkeytyy usein vahvemmin ajankohtaiseen ja konkreettiseen poliittiseen tilanteeseen, mistä esimerkkinä mainittakoon Zephaniahin lisäksi Linton Kwesi Johnson ja varhain Jamaikalla vaikuttanut dub-runouden pioneeri Oku Onuora.
Zephaniahin politiikasta
Zephaniahin elämäntarinassa on paljon aineksia yksilöllisen sankaritarinan rakentamiseen: nuoruudessaan hänet erotettiin koulusta ja hän päätyi myös osallistumaan rikolliseen toimintaan, joutuen lopulta vankilaan syytettynä murrosta. Tästä huolimatta Zephaniah nousi jo nuorena suuren yleisön tietouteen niin runoilijana, näyttelijänä kuin yhteiskunnallisena vaikuttajanakin. Aloittaessani kirjoittamaan tätä tekstiä en täysin ymmärtänyt Zephaniahin laajaa suosiota. Vaikka Suomessa Zephaniahin kirjoja löytyy kirjastoista, en ole kuullut hänestä paljonkaan reggae-musiikkipiireissä, saati niiden ulkopuolella.
Eräässä haastattelussa (ChatPolitics 2013) Zephaniah kertoo vankilasta vapautuessaan käymästään keskustelusta poliisin kanssa. Poliisi totesi hänen tulevan takaisin puolen vuoden aikana, mihin hän vastasi, että saattaakin tulla takaisin, mutta ensi kerralla syyt ovat poliittisia taloudellisen ahdingon ajaman rikollisuuden sijaan. Zephaniah ei näytä suosioon noustuaankaan omaksuneen hegemonista käsitystä yhteiskunnan järjestämisen tavoista. Hän toi anarkistista ajatteluaan esiin taiteessaan ja haastatteluissa. Hän muun muassa haastoi kapitalismia ja ylhäältä alas rakentuvaa tapaa hallita ihmisten elämiä. Zephaniah myös ilmaisi epäuskoaan reformismiin, jossa yhteiskuntaa muutetaan vähittäisin muutoksin ilman vallankumousta, mutta hänen mukaansa myös vallankumous voi tapahtua monella tavalla. Hän suhtautui yhteiskunnalliseen tilanteeseen vivahteikkaasti ja peräänkuulutti uusia ideoita esimerkiksi vasemmistolaisuuden dogmaattisten muotojen sijaan.
Zephaniah on nostanut tuotannossaan ja muussa toiminnassaan esiin monia yhteen kietoutuvia teemoja. Hän on puolustanut naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja on puhunut eläinoikeuksista ja ilmastonmuutoksen torjunnasta. Hänen laaja rasisminvastainen toimintansa on kattanut niin mustaan väestöön paikallistasolla kohdistuvan sorron kuin globaalin ylivallan vastustamista. Zephaniah käyttää sanaa ”musta” paljon ihonväriä laajemmassa merkityksessä, sisällyttäen siihen useita ihmisryhmiä, joita ”valkoiset valtiot” kohtelevat mustina eli toiseuttavat suhteessa valkoisuuteen (Zephaniah 2001). Nämä teemat näkyivät esimerkiksi poliisiväkivallan vastustamisena, pakolaisten tukemisena sekä palestiinalaisten oikeuksien puolustamisena. Rasismia hän käsitteli sekä henkilökohtaisiin kokemuksiinsa perustuen että laajemmin. Henkilökohtaisella tasolla hän käsitteli diasporista identiteettiään toisaalta Iso-Britannian kansalaisena ja toisaalta jamaikalaisten vanhempien lapsena, joka kohtasi arjessaan rasismia. Puhuessaan institutionaalisesta rasismista hän käsitteli rasismin historiaa niin globaalisti kuin Englannissa, mutta ei kuvannut sitä jo ratkaistuna kamppailuna. Lisäksi hän painotti tarvetta marginalisoitujen ryhmien yhteisten ongelmien tunnistamiseksi: hänen mukaansa jaettujen kokemusten ymmärtäminen voi luoda yhtenäisyyttä köyhien valkoisten ja vähemmistöyhteisöjen välille, ja saada ihmiset toimimaan yhdessä sortoa vastaan (Shukla 2018).
Innostavat yksilöt ja kollektiivinen toiminta
Ajattelen, että yksittäisten toimijoiden idolisointiin liittyy ongelmia. Kaikilla yksilöillä lienee ristiriitoja ja katvealueita ajattelussaan johtuen niin sosiaalisesta kontekstista kuin myös ajan rajallisuudesta. Julkisuuden henkilöihin voi myös liittyä riski siitä, että heitä kohdellaan yksittäisenä poikkeuksena ilman kiinnittymistä laajempiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin, jotka voisivat todella muodostua vastavoimaksi vallitsevalle järjestelmälle. Arvostellessaan Zephaniahin kirjaa Too Black, Too Strong (2001) Kwame Daves (2002) kritisoi Zephaniahia runojen vaihtelevan laadun lisäksi siitä, että hän saattaa yhteiskunnallisesta kritiikistään huolimatta vahvistaa kuvaa Iso-Britanniasta liberaalin avarakatseisena toimijana, jota hän osaltaan edustaa suhteessa muihin maihin.
Useissa hierarkiattomuuteen pyrkivissä ja anarkistisissa ryhmissä suositaan kasvojen peittämistä ja anonyymiyttä. Tällöin ehkäistään toisaalta sitä, että yksittäisestä ihmisestä muodostuu liikkeen ulkopuolella sen ”kasvot” tai liikkeen sisällä sen auktoriteetti. Toisaalta naamioituminen suojelee ihmisiä myös ulkoisilta uhilta. Naamioitumisen olennaisuudesta huolimatta näen arvokkaana myös sen, että yksittäiset ihmiset nostavat julkisuuteen valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä ja ottavat samalla myös julkisuuteen liittyviä riskejä. Melko individualistisessa yhteiskunnallisessa kontekstissa yksilötarinoita kannattaa nostaa esiin myös kollektiivisin tarkoitusperin, koska ihmiset samaistuvat yksilöiden tarinoihin. Tällä en tietenkään tarkoita kritiikitöntä nojaamista karismaattisiin johtajahahmoihin.
Mitä Zephaniahin taiteesta ja yhteiskunnallisesta toiminnasta sitten voidaan ammentaa tämänhetkiseen kontekstiin Suomessa, jossa oikeistohallitus harjoittaa tuhoisaa leikkauspolitiikkaa ja jossa Suomi ei käytä konkreettisia painostuskeinoja esimerkiksi kansanmurhaa ja apartheid-hallintoa toteuttavaa Israelia kohtaan? Ajattelen Zephaniahin esimerkin muistuttavan siitä, että samoin kuin taide ei typisty institutionalisoituneisiin muotoihinsa, myöskään politiikka ei typisty puoluepolitiikkaan. Yhtäältä kansainvälisen kontekstin ja toisaalta paikallisyhteisöjen näkökulman avaaminen voivat auttaa näkemään asioita sekä ruohonjuuritasolla että kansallisvaltiota laajempina kokonaisuuksina. Zephaniahista voikin ottaa inspiraatiota ihmisten kohtaamiseen: omissa aktivistiryhmissä toimimisen lisäksi suhteita voidaan luoda jokapäiväisissä konteksteissa. Samalla rakennetaan laajempaa solidaarisuutta omien tavanomaisten viitekehysten ulkopuolella.
Zephaniahin yhteiskunnallisessa toiminnassa merkillepantavaa on hänen ilmaisemiensa hyvin erilaisten tunteiden rinnakkaisuus. Etenkin haastatteluissa Zephaniah on usein innostava ja jopa humoristinen. Samalla hän nostaa yhteiskunnalliset ongelmat keskustelujen keskiöön ja pitää myös niiden synnyttämää raivoa olennaisena voimana muutosten aikaansaamiseksi. Onkin kiinnostavaa pohtia, mikä rooli voisi olla ongelmia ja vastakkainasetteluja peittelemättömällä innostavalla puheella, joka kannustaa kuvittelemaan uudenlaisia vaihtoehtoja nykytilalle.
Omassa ajattelussani ja havaintojeni mukaan myös ympärilläni kytee hitaasti muutos passiiviseksi jäävästä huolen ilmaisemisesta, maailmantilan yleisestä kommentoimisesta ja paikoin moralistisistakin näkökulmista kohti vahvempaa toimijuutta: miten voimme rakentaa entistä voimakkaampia solidaarisia liikkeitä, jotka kykenevät synnyttämään todellista yhteiskunnallista muutosvoimaa?
Teksti: Juuso Aumala
Teksti on osa Mustekalan Aktivismi ja taide -juttusarjaa. Sarjan on toimittanut Sini Mononen ja sarjan leiman on suunnitellut Suvi Suitiala. Juttusarja toteutetaan Jenny ja Antti Wihurin rahaston tuella.
Lähteet
Shukla, Anu (2018 ). ‘Reforming has done nothing. That’s why I’m an anarchist.’ An interview with Benjamin Zephaniah. Red Pepper media. https://www.redpepper.org.uk/culture-media/stage-screen/reforming-has-done-nothing-thats-why-im-an-anarchist/
ChatPolitics. 23.8.2013. Benjamin Zephaniah on prison, politics, and the idea of remarrying. https://www.youtube.com/watch?v=_po6wrUGt1M&t=596s
Dawes, Kwame (2002). Benjamin Zephaniah. Too Black, Too Strong. World Literature Today, 76(2), 159+. https://link.gale.com/apps/doc/A90307416/AONE?u=anon~7810e887&sid=googleScholar&xid=4f01b551
Hall, Greg (2023). Benjamin Zephaniah 1958-2023. Freedom News UK. https://freedomnews.org.uk/2023/12/12/benjamin-zephaniah-1958-2023/#
Saguisag, Lara., Rosen, Michael & Zephaniah, Benjamin (2007). Performance, politics, and poetry for children: interviews with Michael Rosen and Benjamin Zephaniah. Children’s Literature Association Quarterly, 32(1), 3-28.
Sathyadas, Susan (2017). Benjamin Zephaniah: contemporary voice of resistance in Black Britain. International Journal of English and Literature, 7(4), 83-90.
Zephaniah, Benjamin (1995). Talking turkeys. Penguin UK.
Zephaniah, Benjamin (2001). Too Black, Too Strong. Hexham: Bloodaxe