Benoît Lachambren Lifeguard – Tanssi yhdessäolon arkkitehtuurina            

Ruumiini on kristinuskon, kolonialismin ja kapitalismin muovaama. Aika ajoin se läikähtää ulos itsestään ja tulee osaksi omaa eläimyyttään. Mieli lakkaa miettimästä, keho kyseenalaistamasta. Somaattiset menetelmät ovat yksi reitti tuon kokemuksen luo. Ruumiini valuu, huutaa, horjuu ja kurottautuu kohti tuntematonta. Tanssi keksii kehoni uudelleen.

Nykyesityksessä katsojien ruumiillisen läsnäolon vaikutus esitykseen on korostunut. Voisikin puhua enemmän kokijuudesta kuin katsojuudesta. Kokijoiden osallisuus esityksen syntymiseen ja vuorovaikutteisuus esiintyjän kanssa saattaa olla itsessään teoksen keskeisin elementti. Viime vuonna näin Zodiakin Valssaamolla tanssiteoksen, joka tuntui erityisellä tavalla käsittelevän läsnäoloa itseään. Teos oli osa Liikkellä marraskuussa -nykytanssifestivaalin ohjelmistoa vuonna 2018.

Kanadalaisen koreografi-tanssija Benoît Lachambren Lifeguardista on luettavissa rituaalille ominainen kynnyksen rakenne. Yleisöä otettiin sisään sykäyksittäin, kolmessa erässä. Ensimmäinen ryhmä pääsi sisään heti esityksen alkaessa klo 18. Itse tulin sisään osana toista ryhmää, joka päästettiin sisään puoli tuntia myöhemmin. Ilmiasultaan täysin nykyaikainen esitys oli ytimeltään muinaisen ritualistinen. Rituaalissa yleisö initioidaan asteittain siirtymään arjesta kohti liminaalista tilaa. Se miten kaikki katsojat eivät pääse tilaan samaan aikaan, luo esityksen dramaturgisen kynnyksen, jonka kautta tilaan astuminen itsessään merkityksellistyy.

Kun astuin sukkasillani Valssaamon pehmustetulle lattialle, aistin tunnelmaa uteliaasti. Esiintyjä Benoît Lachambre liikkui täristen ja tasapainotellen vuoroin jalkojensa sisäsyrjillä ja ulkosyrjillä. Siitä miten ihmiset olivat hajaantuneet ympäri tilaa saattoi lukea, että kyseessä on jatkuvassa muutoksessa oleva tilanne, johon voisi asettua usealla eri tavalla. Tilassa saattoi istua tai seisoa, kuljeskella ja vaihtaa paikkaa.

Muutamia yleisön jäseniä kerrallaan oli kerääntyneenä esiintyjän lähelle. He seurasivat rykelmänä Lachambren liikkeitä, välillä koskettaen tämän kehoa kevyesti eri puolilta. Kosketukset resonoivat esiintyjässä ja saivat tämän ääntelemään ja liikkumaan vaihtuvilla taajuuksilla ja tavoilla.

Lachambrea koskettavien ihmisten muodostelmat muuttivat luontevasti muotoaan heidän edetessään tilassa. Kun yksi kokija päästi irti ja asettui takaisin osaksi yleisöä, joku toinen taas astui lähemmäs ja toi oman kehonsa yhteyteen esiintyjän kehon kanssa. Tällä tavalla yleisö osallistui improvisoidun koreografian luomiseen.

 

Koreografina Lachambrea kiinnostaa esiintyjän ja yleisön välisten toimijuuksien huokoisuus ja kehon antautuminen omalle vaistonvaraisuudelleen. Esiintyjänä hän varioi ilmaisun rekisteriään taidokkaan suvereenisti. Hän hyödyntää esiintyjäntyössään somaattisista menetelmistä peräisin olevaa releasing-tekniikkaa, jossa keho purkaa tärinällä rakenteeseensa ehdollistuneita jännitteitä.

Alussa jännitin kontaktia esiintyjän kanssa. Vaikka näin muiden koskettavan häntä, minua jäyti pelko siitä että olen saattanut tajuta jotain väärin ja joudun naurunalaiseksi jos kosketan häntä. Jännittikö minua enemmän se, että vaikuttuisin vai vaikuttaisin? Pelkäsinkö esiintyjän särkyvän kosketuksesta?

Esiintyjän tullessa lähietäisyydelle aloin vaistomaisesti kurottautua koskettamaan häntä. Tuin hänen käsivarttaan omallani ja kuljin tovin hänen mukanaan. Valinnasta koskettaa esiintyjää muodostui rajanylityksen kokemus, jonka kautta luovuin järkeilevän arkiminäni hallinnantarpeesta. Initioiduin osaksi esityksen ehdottamaa tapaa olla yhdessä. Kuuntelin ihollani.

Suomalaisessa kulttuurissa koskettamiseen latautuu valtavasti merkitystä, se on tapakulttuurissa varattu vain tiettyihin tilanteisiin. Itsekin huomasin mystifioivani kosketusta esityksen alussa. Pohdin ovatko esiintyjää koskettavat ihmiset käyneet jollain valmentavalla workshopilla, heidän läsnäolossaan oli jotain niin herkkää ja luottavaista. Aloin kuitenkin tajuta ettei kyse ollut ennalta harjoitukseen vihkiytymisestä. Tilassa oli jatkuvasti käynnissä haavoittuvien, toisilleen altistuvien kehojen välisiä neuvotteluja, jotka muovasivat esityksen ainutkertaista rakennetta. Teos käsitteli sitä, miten tulemme osaksi jatkuvasti muuntuvia tilallis-ajallis-ruumiillisia kudelmia.

Myös ne katsojat jotka eivät koskettaneet esiintyjää iholle asti, vaikuttivat yhdessäolon arkkitehtuurin muodostumiseen. Kokemus siitä missä kohtaa minä lopun ja joku toinen alkaa ei ole ihon rajapintaan sidottu. Tajuntamme minuudesta laajenee ihon ulkopuolella olevaan tilaan ja asuttaa värähtelevää kenttää ympärillämme.

Kun kosken toista ihmistä, tulen samalla itse kosketetuksi. Tuntoaisti on kaikista aisteista ensimmäinen. Sen myötä meille kehittyy kokemus syvyydestä, siitä miten olemme tilassa ja asutamme ruumista. Lifeguard tutki sitä aistimuksellista tilaa, joka on aina potentiaalisesti purkautumassa tai muodostumassa välillemme kohdatessamme. Empatiaan perustuvan tuntoisuuden tuominen osaksi esitystä herätteli tietoisuutta ruumiin syväsyntyisestä kyvystä resonoida ja tulla suhteisiin muiden kanssa.

 

Kolmas ja viimeinen ryhmä päästettiin sisään tilaan klo 18.45. Heidän katseensa pyyhkivät tutkivasti ympäri tilaa yrittäen muodostaa käsitystä omalakisen sosiaalisen tilanteen aakkosista.

Voitte koskettaa minua, jos tahdotte, Lachambre kehotti. Ehkä hän oli sanonut sen aiemminkin, mutta se oli mennyt minulta ohi. Kutsu koskettaa oli välittynyt ilman sanojakin.

Tilassa oli nyt yli 60 katsojaa. Se tuntui yhtäkkiä täpötäydeltä. Tunsin että me ensimmäisessä ja toisessa aallossa sisään tulleet kannoimme nyt jaetun kokemuksen kautta kerrytettyä hiljaista tietoa. Se tuntui yhtäkkiä valtavan merkitykselliseltä. Koin olevani osaltani vastuussa uusista ihmisistä tilassa ja siitä miten he tulevat vuorostaan osaksi tätä vaistonvaraista tilapäistä yhteisöä.

Seuravaavaksi oli vuorossa Lifeguardin poliittisin osuus. Lachambre piti puheenvuoron ruumiillisen praktiikkansa kulttuurisesta kontekstista, joka kytkeytyy pohjoisamerikkalaisen kolonialismin historiaan. Hän kertoi tulevansa Kanadan ranskankieliseltä alueelta, joka on lähellä Mohawk-kansan maita. Yksi yleisön jäsenistä sai luettavakseen nimiluettelon Mohawk-kansaan kuuluvista ihmisistä, jotka kamppailevat ylläpitääkseen maitaan ja kulttuuriaan sortavan hallinnon alaisena. Tapa jolla uusliberalistinen yhteiskuntakoneisto paraikaa sortaa näitä elämän uusintamiseen ja ympäristösuhteen tasapainoon kykeneviä kulttuureja tuntuu ruumiissa tuhoisilla tavoilla. Se murtaa ruumiin yhteyttä maahan, veteen ja sen sisäsyntyiseen kykyyn toimia omalla luontaisella rytmillään.

 

Esityksen viimeinen osa oli animistinen ja seremoniallinen. Vaistonvarainen tanssi, joka oli vallannut Lachambren kehon, alkoi virrata osaksi esiintyjän ja arkisten esineiden välisiä suhteita. Lachambre imi ihoaan ja vaatteitaan hurisevalla imurilla, äänteli sen kanssa ja antoi imurin suun hörpätä sisään hengitystään. Koneen ja ihmisen välistä intiimiä duettoa seurasi leikki tanssijan, siivousmopin ja yleisön välillä. Lachambre ja leveäpäinen moppi viilettivät läheltä varpaitamme ja muokkasivat ryhmittäytymistämme tilaan. Lachambre sulloi mopin selkäpuolelta housuihinsa ja heilutti sitä ruumiillaan niin, että sen siniset hapsut hipoivat päitämme. Mopin henkiin herättäminen kirvoitti hämmennyksen ja ihastuksen sekaisia hymyjä yleisössä.

Koko esityksen ajan Lachambre vaikutti olevan samaan aikaan ainakin kahtaalla: täysin avoinna yleisön jäsenten antamille impulsseille, toisaalta omaa sisäistä kokemustaan kohti kääntynyt. Hän näytti langenneen transsinkaltaiseen tilaan, joka muistutti shamaanin työskentelyä henkien maailmassa.

Joskus tarvitsen tätä, en voi sille mitään, Lachambre selitti teipatessaan mopinvarteen paperimassasta valmistettua lintuhahmoa. Näiden tarkkaan valittujen, samalla sattumanvaraisten esineiden kanssa hän tuntui ilmaisevan omaa emotionaalista totuuttaan. Seuratessani mopinvarteen teipatun talismaanin lennätystä pitkin tilaa tunsin voimakasta liikutusta. Tunsin todistavani hengellisen ruumiin tanssia ikuisessa nykyhetkisyydessään.

Lachambren somatiikkaan pohjaava liikeajattelu kohdisti huomion välillämme hienovaraisesti väreileviin energeettisiin kenttiin ja herkisti aistimaan kehojen elävää potentiaalia. Teos paljasti jotain ainutlaatuista esiintyjän ja yleisön yhteenkehkeytymisestä ja olemuksemme perustavanlaisesta suhteellisuudesta. Haltioitunut vire viipyi kehossani useita päiviä.

 

Seuraavana viikonloppuna jaoin kokemuksia koreografeista ja tanssijoista koostuvan tuttavajoukon kanssa, jotka olivat myös olleet osana Lifeguard-yleisöä. Kokemus esityksestä vaihteli sen mukaan, missä vaiheessa esitystä kukin oli päässyt sisään. Puhuimme siitä, kuka oli koskettanut esiintyjää, kuka ei ja miten se oli vaikuttanut esityksen immersioon. Keskustelussa nousi myös esiin kysymys siitä, miten Lachambren naiivit eleet olisi otettu vastaan, jos esiintyjä ei olisi ollut keski-ikäinen valkoinen mies. Siivousvälineiden kanssa tanssiva rodullistettu nainen olisi avannut teokseen erilaiset merkityksen kentät.

Huomaan ajattelevani toisen kanadalaisen koreografin teosta, joka Lifeguardin lailla perustuu henkilökohtaiselle ja hienoviritteiselle somaattiselle praktiikalle. Mercurial George on koreografi Dana Michelin soolo, joka on vieraillut kahdesti Liikkeellä Marraskuussa -festivaaleilla*. Mercurial George toi esille sekä ruumiin pyhyyden että rodullistetun kehon kantaman stereotypioiden painon. Tanssijana Michel liikkui esineiden ja ruumiin rajapintojen sumealla vyöhykkeellä suvereenisti ja pyöritti somaattisella apparaatillaan tajuntani spiraalille. Esityksen jälkeen koin olleeni kokonaisvaltaisella hengellis-ruumiillisella matkalla. Mercurial George muutti käsitystäni siitä mikä näyttämöllä on mahdollista.

Kysymys sukupuolesta jää kuitenkin kalvamaan. Tarvitsemmeko katsojina välttämättä harmaantuneen isähahmon johdattamaan meidät kohti subliimia?

Mercurial George todistaa että näin ei ole. Ruumiin poliittisuus ja pyhyys eivät sulje toisiaan pois. Binäärissä ajatteleminen tuhoaa ajattelun itsensä. Nähdäkseni myös Lachambre käsitteli tekemisensä edellytyksiä poliittisella tasolla tuomalla esiin oman ruumiillisen praktiikkansa kulttuurisen riippuvuuden. Länsimaisten somaattisten menetelmien juuret ovat kehon, mielen ja ympäristön ykseyttä korostavissa alkuperäiskansojen parantamisen perinteissä.

* Viittaan esitykseen, jonka näin 30.10.2016 Kanuti Gildi Saalissa, Tallinnassa. Mercurial George esitettiin myös marraskuussa 4.11.2017 Kulttuurikeskus Stoassa, Helsingissä.

Elina Minn

 

 

Par B.Leux: https://www.parbleux.qc.ca/

Benoît Lachambren luotsaama ensemble, joka toimii Montrealista käsin. Dana Michel kuuluu Par B.Leux:ssa toimiviin taiteilijoihin.

Benoît Lachambre: Lifeguard Trailer
https://vimeo.com/253980432

Dana Michel: Mercurial George Trailer
https://vimeo.com/177600463