Örebrossa järjestettävä OpenArt-biennaali osoittaa, että julkisen taiteen ei välttämättä tarvitse olla paineen sanelema prosenttimalli, vaan festivaali- tai biennaalimuotoinen taide voi myös olla väline vahvan paikallisen identiteetin ja kulttuurin luomiseen.
Örebrossa haisee kanankakka. Kaupungille on vaikea löytää suomalaista vertailukohtaa, mutta viikonloppuna pillurallia ajavat amerikanraudat herättävät pohdintaa, voisiko kaupunkia verrata Suomen Seinäjoeksi.
Örebro on Ruotsin kymmenen suurimman kunnan joukossa. Keskellä kaupunkia on 1800-luvulla ”romanttiseen” tyyliin uudistettu linna. Örebron halki virtaava Svartån lisää mannermaista tuntua, ja sen ympärille sijoittuvat teokset herättävät välittömän kiinnostuksen tutustua OpenArt-biennaalin.
OpenArtia on järjestetty vuodesta 2008 lähtien, ja biennaalina se on keskittynyt julkisen taiteen esittämiseen. Alun perin biennaali oli tarkoitus järjestää festivaalinomaisesti vuosittain, mutta se ”muuttui” vuonna 2009 järjestetyn toisen kerran jälkeen biennaaliksi. Alusta lähtien biennaalin periaatteena on ollut esittää julkista taidetta ilmaiseksi ja pyrkiä edistämään taiteen saavutettavuutta kaikille. Örebron kunnan kulttuurin ja vapaa-ajan osasto on ollut vahvasti mukana OpenArtin perustamisesta lähtien, samoin esimerkiksi Ruotsin kirkko. Biennaalin yhteistyökumppanien joukko on vahvasti paikallinen ja ruotsalainen. Kirkon lisäksi kumppaneina on liuta paikallisia yrittäjiä, ja isoja ruotsalaisia korporaatioita edustavat Swedbankin ja Handelsbankenin lisäksi Scandic ja Bonnier.
OpenArtin lähtökohtana on taiteen esittäminen epäkonventionaalisin tavoin ja julkisen taiteen tarjoaminen demokraattisesti, julkisessa tilassa laajemmille yleisöille. Tähän liittyy myös avoimuus, sillä kaikki biennaalia koskeva on ilmaista. OpenArt pyrkii olemaan demokraattinen alusta, jolla ihmiset kykenevät iästä ja sosioekonomisesta tausta huolimatta kokemaan nykytaidetta ja tuomaan yksilön, kaupungin ja taiteen yhteen. Biennaali pyrkii huomioimaan vanhemmat ja nuoremmat yleisöt saavutettavuuden lisäksi myös ohjelmasisällöillään.
OpenArtin vahvuus on, että se esittää julkisen taiteen käsitteen liikkuvuuden. Julkinen taide voi saada tuotannoltaan sekä tilallisina interventioinaan erilaisia muotoja. Vaikka biennaalin arvot ovat paperilla selkeät ja tavoitteet osallistavuuden suhteen kunnianhimoiset, tuntuu julkiselta taiteelta puuttuvan biennaalissa julkisuuden näkökulmasta keskeinen piirre, puhe tai argumentaatio sen suhteen, miten julkinen taide on yhteydessä jokapäiväiseen elämään.
Biennaali on vahvasti paikallinen, mutta minulle kävijänä Örebro kaupunkina tai siellä elettävä arki jäävät vieraiksi.
Missä on paikan tuntu?
OpenArtin varsinainen näyttelyalue ei ole pinta-alaltaan kovinkaan laaja. Biennaali on levittäytynyt Örebron ydinkeskustaan, Örebron linnan lähiympäristöön sekä sen keskeisille kauppakaduille. Örebro Konsthall sekä Pyhän Nikolain kirkko ovat keskeisiä maamerkkejä liikkuessa eri teosten välillä biennaalin kaupunkitilaan levittäytymällä alueella. Ne ovat myös ainoita tiloja, joissa teoksia esitellään myös sisätiloissa.
Konsthallissa sijaitsevasta ”In the power of our unexpressed or unrecognized feelings” -näyttelystä on vastannut taidehalli itse. Audre Lorden lainauksesta nimensä ottanut näyttely esittelee kolmen ruotsalaisen taiteilijan Alex Rosan, Conny Karlsson Lundgrenin ja A. Karlsson Rixonin töitä. Näyttely tutkii luonnon merkitystä ympäristön ei-binaareiksi tunnustautuville ruumille, identiteeteille ja taiteelliselle luovuudelle.
Kokonaisuus on tyylikäs. Karlsson Lundgrenin teokset pohjaavat göteborgilaiseen sosialistiseen Röda Bögar -järjestöön, joka taisteli homojen oikeuksien puolesta 1970-luvulla. Karlsson Lundgren käyttää materiaalina järjestön julkaisutoimintaa sekä esittää videoteoksessaan paluun Ranskaan leirintäalueelle, jolla järjestö järjesti kesäkoulutoimintaansa yli 40 vuotta sitten.
Karlsson Lundgrenin teos The Intoxicating Light of Love (The Gothenburg Affair) taas pohjaa homoseksuaalien 1920-luvulla kokemaan syrjintään ja vihapuuseen göteborgilaisessa, antisemitistisessä Vidi-lehdessä. Karlsson Lundgren on installoinut punaisen valon, joka vilkkuu tanssimusiikille ominaiseen tahtiin, 120 iskua sekunnissa.
Alex Rosan installaatio The sticks” Or did we really see stick creatures? on kuin sadunomainen maisema, jonka luovat kierrätetyt materiaalit ja tekstiilit. Näyttelytilan valot luovat kokemuksen päivästä ja yöstä. Valojen muuttuessa pimeäksi turvavaatteet kiiltävät. Rixon tutkii omaa alastonta kehoaan valokuvan keinoin eri asennoissa kollegansa Mar Fjellin kanssa, painottaen queer-identiteettiä.
Pyhän Nikolain kirkossa on myös suomalaista edustusta esillä. Johanna Väisäsen videoteos Organ River kuvaa, miten poljinurkuja on historiallisesti kuljetettu vesiteitse. Teos istuu hyvin paitsi kirkkotilaan, myös luo yhteyksiä siihen, miten luovia ratkaisuja kulttuurihistoriallisesti on edellytetty julkisten asioiden hoitoon. Kirkko herättää näin julkisena tilana itsessään julkisen tilan luonnetta koskevia kysymyksiä. Matthias Källin videoteos taustoittaa hänen Stortorgetilla sijaitsevaa, hiilinielujen vaihtoehtoisia ratkaisuja käsittelevää Carbon Capture Storage -kokonaisuutta. Ekenger & Segerfelt -duon diptyykki istuu myös hyvin kirkkotilaan.
Stortorgetin välittömässä läheisyydessä sijaitseva Raatihuone ja Engelbrekt Engelbrektinpojan patsas on verhoiltu ukrainalaisen Waldemart Klyuzkon punavalkoisella teipillä. Semioottisesti punainen väri viestii tai varoittaa uhkaavasta vaarasta, ja Klyuzko pyrkii kiertävällä teoksellaan varoittamaan demokratian uhista. Toisessa päässä Stortorgetia sijaitsevat Rebecka Bebbecn Andrerssonin suunnittelemat liput. En silti saa kiinni, mihin hengitysharjoitukseen viittaava 123-123-123-123 -teos käsitteellisesti viittaa.
Örebron linnaa vastapäätä sijaitsevassa Henry Allardin puistossa kuuluu ajoittain melua. Benoît Maubreyn Liberator koostuu erilaisista kaiuttimista, joista kuuluu satunnainen radiovirta. Maubrey nimittää teoksiaan elektroakustisiksi, ja teoksen ”lähetysvirtaan” on mahdollista myös soittaa. Teos tuntuu viehättävän erityisesti teini-ikäisiä.
Monista teoksista jää turhankin spektaakkelinkaltainen tunne. En ymmärrä vedessä lilluvaa Marie Munkin Placentaa, jonkinlaista epäeliötä, joka on ollut esille aiemmin esimerkiksi Roskildessä 2022. En ymmärrä Aaron Nachtailerin puolikasta skeittiramppia EXIT Cloudsia, johon on maalattu muraalinomaisesti taivas ja exit-ovi. Ramppia ei voi skeitata. Intialaisen Dakun jokeen vesisuihkujen avulla sateenkaaria projisoiva Hope on sinänsä sympaattinen, mutta ei herätä sen kummempia tunteita. Våghustorgetilla sijaisteva punainen vuoristomaisemaa esittävä ja suuri Peter Johanssonin Edens lustgård on myös nimenä vähän liian alleviivaava.
Haluan saada yhteyttä Örebrosta kaupunkina ja paikkana, en ulottaa tuonpuoleiseen.
WOW täällä on julkisia teoksia
Julkisen ja paikkasidonnaisen taiteen kriittinen arviointi voi perustua ajatukseen WOW-taiteesta. WOW-taide ei ole käsitteenä mitenkään tarkkarajainen tai koherentti, mutta käytän itse sitä tässä yhteydessä ilmaisemaan suomen kielen wau-elämystä, taideteoksen attraktiivisuutta. Sille läheinen synonyymi voisi olla ”sometaide”.
On toki pysyviä julkisia taideteoksia, jotka ovat luonteeltaan tämän tyylisiä. Biennaali- ja meganäyttelyiden kontekstissa puhutaan spektaakkelinomaisesta biennaalitaiteesta, joka on myös yksi klassisimpia argumentteja kritisoida biennaaleja. Paitsi että biennaalien katsotaan yhä useammin näyttävän luonteeltaan samanlaisilta, niin suurten mittakaavan näyttelyiden tulkitaan myös tuottavan kolossimaisia teoksia, joita on helppo esittää ja ”kuluttaa”.
Se kuinka taideteos istuu Instagram-raameihin ei ole ehkä hedemällisin lähtökohta julkisen taiteen arvottamiseen. Sen sijaan julkinen taide nostaa Ruotsin tapauksessa hyvin esiin keskustelun siitä, miten voimme ymmärtää taiteen välineellisyyttä koskevaa keskustelua laajemmin. Taide on siinä mielessä läpeensä välineellisyyttä, että siltä odotetaan julkisesti tuettuna jotain vastikkeellisuutta. Tyypillisiä argumentteja keskusteluun ovat taiteen hyvinvointivaikutukset. Tietysti puhutaan myös taiteesta itsenäisenä taloudellisena alana ja/tai miten taide palvelee laajemmin taloutta sen kerrannaisvaikutusten kautta muun muassa ravintola- ja matkailualoille. Taide, niin suuret museot kuin biennaalit, ovat myös kaupunkien ja alueiden väline, jolla houkutella turisteja. Kaupungit kilpailevat paitsi houkuttelevuudellaan, niin myös taidetta esittävistä brändeistä.
Toisin kuin useilla biennaaleilla, OpenArtilla ei ole patsastelevaa tähtikuraattoria. Tämä on yksi peruste sen demokraattisen uskottavuuden kannalta. Päätökset taiteilijoista tehdään tuotannon voimin laajalla kokoonpanolla avoimella haulla ja kutsuperusteisesti. Lisäksi näyttely tarjoaa residenssimahdollisuutta.
Vaikka näyttely on vahvasti paikallinen, se ei ulotu kaupungin lähiöihin, eikä tuo ilmi Örebron luonnetta kaupunkina tai siellä piileviä sosiaalisia ongelmia. Oxhagenin ja Varbergan lähiöt ovat Ruotsin poliisin profiloimia ”ongelmalähiöitä”. Ajattelen, että biennaalikontekstissa juuri tämänkaltaisten paikkojen suhteen olisi tärkeää pyrkiä rikkomaan stigmaa sekä viedä rohkeasti taide alueille, joihin liittyy ennakkoluuloja.
Julkisen taiteen osalta tulee huomioida, että sillä ei ole koskaan ollut samanlaista asemaa kuin ”korkeataiteella”. Tälle voi olla monia syitä, joista yksi on se, miten se sijoittuu taidemarkkinoiden ja julkisten instituutioiden väliin. Sillä voi myös ajatella olevan välinearvo siinä mielessä, että se pyritään kytkemään osaksi jokapäiväistä ihmisten elämää, arkea. Täten se on myös ”välineellinen” julkinen palvelu tai sen komissoiminen on sidoksissa erinäisiin tavoitteisiin ja periaatteisiin.
Julkinen taide ottaa erilaisia muotoja
Vahvimmin paikallisuus tulee esille kenties dokumentaarisen valokuvan parissa työskentelevän Benjamin Nørskovin EPA Sverige -sarjassa. Kungsgatanille lyhtypylväisiin ripustettu valokuvasarja dokumentoi ruotsalaisen liikennelainsäädännön erityisilmiötä, EPA-traktoreita. Nämä ajoneuvot saattavat näyttää oikeilta tuunatuilta ajoneuvoilta, mutta ne ovat teknisesti traktoreita, jotka saavat kulkea enintään 30 kilometriä tunnissa.
Avajaisviikonloppuna nähty Filip Kijowskin marssin ja marssirumpujen muodossa kulkenut A walk for future -esitys myös onnistui jollain muotoa viittaamaan Örebron paikalliseen ja laajemmin koko Euroopan sateenkaarivähemmistöjen historiaan. Teos onnistui saamaan eri ikäisiä ja taustaisia ihmisiä kunnioittamaan vuonna 1971 Vanja Södergrenin alulle panemaa marssia homoseksuaalisen rakkauden puolesta, ensimmäistä kertaa Euroopassa.
Örebron juna-aseman lähistöllä sijaitsevalla Järntorgetilla esillä on erinäisiä värikkäitä muotoja. Kyseessä on ranskalaisen Line Bourdoiseaun teos Sculptures, eräänlainen modulaarinen veistos. Se kutsuu ihmisiä kokeilemaan muotojen eri järjestystä osana Järntorgetia.
Thomas Nordströmin Örebron linnan viereen jokeen installoitu Herring Hearing on esimerkki niin sanotuista kiertävistä paikkasidonnaisista teoksista. Pienistä sillien muotoisista, viestioksista valoilla koostuva teos ottaa kantaa Itämeren ylikalastukseen. Teos on ollut esillä aikaisimmin EU-konferenssissa Grisslehamnissa 2023.
Hanna Stansvikin realistiset Typical Girls -veistokset tuovat hieman mieleen Joel Slotten maalausten hahmot. Stansvik on maalannut myös suuren, ulos Nygatanille sijoitetun, Typical Girls-sarjan veistosten tematiikkaan kytkeytyvän maalauksen.
Rebecka Bebben Anderssonin parkkihalliin sijoitettu Jag har känt på friheten -installaatio paikkaa osittain tarvetta kokea ympäristönsä kanssa dialogia käyviä paikkasidonnaisia teoksia. Puulavasteiden muodostama maisema herättää parkkihallissa hämmennystä.
Valokuva on Nørskovin ohella edustettuna muutenkin julkisessa tilassa. Hamada Elkept on dokumentoinut Gazan rappeutunutta kansainvälistä lentokenttää teoksessaan Gaza International Airport. Nic Wilsonin Nikolainkirkon seinille liimatut julisteet ovat kunnianosoitus rei’ille monimerkityksessään.
The Worship of Holes täydentyi temaattisesti Wilsonin Hannah Godfreyn kanssa Nikolaikyrkanissa esittämässä esityksessä Vessel. Esitys osoitti, että OpenArtissa on myös tilaa agonistisille teoksille. Teos ei ollut kuitenkaan luonteeltaan poleeminen, vaan haastoi kristillisen teologian ja filosofian perinnettä täydellisen jumalan ajatuksesta. Esitys tunnustautui Wilsonin ja Godfreyn henkilöhistorioihin perustuen kirkon ympäristössä rohkean ateistisena, mutta silti kristinuskoa kontekstissaan etäisyydestä jollain tavoin kunnioittavana, tuoden silti sen väkivaltaisen ja ristiriitaisen luonteen esille. Välillä esityksessä syötiin myös suklaapupua.
Vaikka teosten joukossa on hienoja tilallisia interventioita, käsitteellisiä innovaatioita sekä taituruutta, teosten joukosta ei ole yksiselitteisen helppoa sanoa, mitkä niistä voisivat istua pysyvästi kaupunkitilaan. OpenArtin myötä Örebron kaupunki on ostanut joitain teoksia pysyviksi ja myös nämä olivat listattuna OpenArtin näyttelyluetteloon. Suomalaisista taiteilijoista pysyvästi on esillä esimerkkisi Pekka Kauhasen, Katja Tukiaisen ja pitkään Suomessa vaikuttaneen virolaistaustaisen Villu Jaanisoon teoksia.
Tämä malli ei tietenkään ole biennaalikontekstissa uniikki ja sen tunnetuin esimerkki on Münsterissä Saksassa kymmenen vuoden välein järjestettävän Skulptur Projekte Münsterin tapa alusta asti jättää teoksia pysyvästi kaupunkiin. Suomessa myös esimerkiksi Helsinki Biennaalin yhtyminen HAM:n julkisen taiteen osastoon on innovatiivisesti tuonut Vallisaaressa nähtyjä teoksia myöhemmin muualle sijoitetuiksi. Biennaalit ovat pyrkineen uudistamaan kaupunkia myös esimerkiksi arkkitehtuurisina ja kaupunkisuunnittelullisina elementteinä, kuten Manifesta on tehnyt esimerkiksi Palermossa ja Pristiinissa lähivuosina. Pelkkä taiteen esittäminen ei riitä, vaan sosiaalinen vastuu on myös pyrkimystä jättää kaupunkien ihmisten elämään jälki kehittämällä kaupunkitilaa.
OpenArtin vahvuus paikallisen identiteetin rinnalla on se, miten laajasti se kykenee esittämään ajatuksen julkisesta taiteesta. Kun biennaali pyrkii samalla olemaan saavutettava ja demokraattinen, se voi WOW-taiteen ohella onnistua välineellistämään taiteen merkityksessä, joka saattaa palvella etenkin julkisen taiteen asemaa laajemmin. Se kykenee niputtamaan käsitteen alle mediumiin, tilanteeseen, paikkaan, muotoon ja kestoon rikkaasti sopivan ajatuksen julkisesta taiteesta.
Biennaali- tai festivaalimuotoisen julkisen taiteen vahvuudet
Örebro on Ruotsin seitsemänneksi suurin kaupunki ja siellä on noin 125 000 asukasta. Tämä vastaisi Suomessa sitä, että esimerkiksi Jyväskylä, Lahti tai Kuopio onnistuisi esittämään vastaavan laajan julkista taidetta esittelevän taidetapahtuman. Kuopiossa järjestetään esitystaiteeseen keskittynyt, mutta laajemmin itsensä paikkasidonnaisen taiteen festivaaliksi määrittelevä ANTI-festivaali. Lahdessa pidetään valokuvaa työssään hyödyntäviin ja julkaisutoimintaa töissään painottaviin nykytaiteilijoihin keskittynyt Utopias Lahti. Kumpaakaan ei voi suoraan verrata OpenArtiin, mutta nämä ovat Suomen kontekstissa esimerkkejä siitä, että paikallisesti kyetään luomaan laajempia yleisöjä kiinnostavaa näyttely- ja ohjelmatoimintaa.
OpenArt näkyy Örebrossa, ja sillä on selkeästi vahva paikallinen leima, joka tavoittaa eri ikäisiä ihmisiä. Erona moniin nykytaidebiennaaleihin, se ei pyri houkuttelemaan kansainvälisiä yleisöjä tai selittämään sijaintiansa tai asemaansa biennaalien joukossa.
Ehkä se on tässä mielessä alkuperäisten lähtökohtiensa kannalta festivaali. Julkisen taiteen, sen aseman ylläpidon ja arvostuksen voi katsoa myös ohjelmatoimintana.
Biennaali- tai festivaalimuotoisen, julkista taidetta painottavan kokonaisuuden etu voisi olla kysymysten herättäminen siitä, mitä julkinen taide voi olla. Tällöin voisi myös unohtaa hetkeksi laatukysymykset ja ajatella taiteen saavutettavuutta koskevia näkökulmia niin yleisöjen kuin taiteilijoiden näkökulmista. Jos julkisen taiteen määritelmä otetaan laajassa mielessä huomioon, voi käsitys julkisesta taiteesta laajentua muistomerkkien ja muraalien tuolle puolen. Moni nuorempi taiteilija voisi saada mahdollisuuden kokeilla työtään näyttelytilasta erottuvassa, erilaisessa julkisessa kehyksessä ja saada kokemusta ja ymmärrystä erilaisesta taiteen esittämisestä. OpenArtin taiteilijoiden joukosta vanhin taiteilija on syntynyt 1940-luvulla ja nuorimmat vuonna 1997.
Moni päättäjä tai alueellisesta museotoiminnasta vastaava taidemuseo voisi saada uusia ajatuksia ja näkökulmia siitä, mitä prosenttiperiaatteeseen perustuva julkisen taiteen komissoiminen tarkoittaa. Ennen kaikkea tällainen julkisen taiteen kokonaisuus voisi olla laboratorio, josta oppia uutta osallisuuden ja paikallisuuden näkökulmasta. Tämä ei olisi enää kunnan oma yritys astua kansainvälisyyden tielle tai tehdä käyntikortti, vaan myös tilaisuus tarjota mahdollisuus kaikille oppimiseen.
Teksti: Joonas Pulkkinen
Örebro OpenArt 2024
15.7.-8.9.2024
https://openart.se
Kirjoittaja on saanut tukea kritiikin kirjoittamiseen Suomalais-ruotsalaiselta kulttuurirahastolta.
Tekstin julkaisua Mustekalassa on tukenut Oskar Öflunds Stiftelse.