Black Lives Matter. Kuluvana kesänä slogan on levinnyt sosiaalisessa mediassa ja mielenosoituksissa. Antirasistisen kampanjan oikeutus on päivänselvä.
Keskusteluun ovat osallistuneet myös taideopiskelijat. He vaativat antirasistisia strategioita osaksi opetussuunnitelmaa. Adressissa vaatimus ulotetaan läpi koko opetuksen, opiskelijavalinnoista sekä opetustilojen turvallisuudesta ja saavutettavuudesta aina kulttuurisen omimisen ja eurosentrismin purkamisen sekä vähemmistökulttuurien historian ja intersektionaalisen feminismin opettamiseen asti.
Aloite on saanut kentän sisällä myös kritiikkiä. On kyselty, vääristyykö taideopetus rajatun ideologisen sisällön iskostukseksi, jos antirasismi upotetaan tällä tavoin osaksi opetussuunnitelmaa.
Some-retoriikkaa ja länsimaista ajattelua perkaavalle taidefilosofille tämä herättää kysymyksiä.
Onko oikeastaan kyseessä ”ideologia” tai ”poliittisuus” vai kenties jotain sellaista, joka olemuksellisesti kuuluu nykytaiteille? Voiko ”sisältöä” erottaa neutraaliksi mielletystä muodosta tällä tavoin? Eikö tällainen vetoaminen opetuksen periaatteelliseen ei-ideologisuuteen ja periaatteiden tasoon, irralleen eletystä todellisuudesta, ole juuri länsimaiselle ajattelulle tyypillistä? Mitä oikein on taide nyt, tässä sosiaalisessa todellisuudessa, jota elämme?
**
Mistä antirasismi on ylipäätään saanut tämän leiman jotenkin rajoittuneena tai peräti sokeana ja vääristävänä ideologiana? Tasa-arvon edistäminen on ilmiselvästi oikeusvaltioon, ihmisoikeuksiin, länsimaiseen arvoperintöön ja isänmaamme perustuslakiin sisäänkirjoitettu projekti. Oikeistopopulistit ovat kuitenkin pyrkineet häivyttämään tämän ja vakuuttamaan, että kyse olisi umpimielisestä vihervasemmistolaisesta ideologiasta. Yllättävän monet ovat nielleet tämän kakistelematta ja alkaneet pitää ihmisoikeuksien puolustamista toisena kahdesta ”ääripäästä”, ”vihervasemmistolaisuutena” ja niin edelleen.
Tämä tulee ilmi kenties juuri nyt, kun suomalaiset oikeistopopulistit ovat pinteessä. Parhaillaan he yrittävät keksiä relevanttia sanottavaa melko hyvin hoidetussa koronakriisissä ja osoittaa näin oman merkityksellisyytensä.
Koronakriisi paljastaakin, että tämän kokonaiskuvan taustalla lymyää kysymys historian luonteesta.
Radikaali oikeistopopulismi on aina ollut hieman poloista ja jälkeenjäänyttä oman historiallisen merkittävyyden todistelua fiktioimalla sellainen kansojen tai ryhmien taistelu, joka on tuttu peleistä ja populaarihistoriasta. Ilmeisenä esimerkkinä ovat väestönvaihtoteoriat. Niiden ideana, ”sipulivalheen” ytimenä, on tuo käsite itse, eivätkä sitä kuorruttavat hämärät salaliittospekulaatiot. Jo käsite sinänsä antaa olettaa ”väestöjen” erillisyyden, moneuden ja vastakkainasettelun. Mielikuva vetoaa historian tapahtumien hahmottamiskonventioon. Siten se on vastaavinaan ammottavaan kysymykseen kunkin oman ainutkertaisen elämän merkityksellisyydestä tässä historian hetkessä.
Vastaavaa tapahtuu uusoikeiston sloganissa ”all lives matter”, joka on ilmeistä BLM-liikkeen häirintää. Se teeskentelee olevansa relevantti muistutus BLM-liikkeelle siitä, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille. BLM-liike ei tietenkään uhkaa tätä periaatetta, vaan pyrkii selvästi tuon periaatteen toteuttamiseen tässä eletyssä todellisuudessa, jossa rodullistetuilla ei käytännössä ole samoja oikeuksia tai osallisuutta päätöksentekoon.
”All lives matter” yrittääkin siirtää kysymyksen periaatteelliselle tasolle, pois työstä, jota BLM tekee historiallisessa todellisuudessa vallitsevien stereotypisoivien valtarakenteiden purkamiseksi. Näin se ensiksikin häivyttää pois näkyvistä BLM-liikkeen pyrkimyksen ja todellisen tarpeen käytännön elämässä. Toiseksi se vihjaa, että tällä periaatteen tasolla BLM-liike unohtaa sloganistaan alkaen tuon tasa-arvon periaatteen. Kolmanneksi ”all lives matter” kehottaa asettumaan eri puolelle kuin BLM-liike. Se ei siten ainoastaan vähättele syrjintää ja aseta BLM-liikkeen legitimiteettiä kyseenalaiseksi, vaan vaihtaa legitimaation perustan tilalle puolensa valitsemisen – ja syrjäyttää näin sen periaatteen, jota se näennäisesti väittää puolustavansa.
Askelkuvio on tuttu feminismin vastustamisesta muka tasa-arvon nimissä. Molemmat ovat pelkkiä puheakteja, jotka yrittävät performatiivisesti itseään hokemalla ottaa haltuun julkista tilaa ja toiseuttaa muut.
Itse asiassa puolensa valitsemisen ajattelutapa näyttäytyy kaikkialla oikeistopopulismissa politiikan ainoana tai ylimpänä logiikkana. Se syrjäyttää yhtäläiset ihmisoikeudet, koska ne ovat sille itselleen käsittämättömästi kaikkien puolella. Se leimaa niitä puolustavat epäloogisiksi ja tyhmiksi. Valtion budjetin laadinta on sille typerryttävän helppoa. ”Muille” menevä raha supistetaan minimiin ja annetaan lisää ”meille”. Ei tarvitse miettiä kansantalouden kokonaiskiertoa, globaaleja haasteita, ostovoiman tulevaisuusluottamusta, rahan olemusta tai mitään muutakaan. Tärkeintä on puolensa valitseminen. Sillä sopii ratkaista mikä tahansa yhteiskunnallinen kysymys.
Tämä logiikka on itse asiassa se, millä valkoihoinen kolonialistinen hom(m)ososiaalisuus on aina legitimoinut etuoikeutensa. Periaatteiden tai käsitteiden tasolle nouseminen ja siten oman hallintonsa, asemansa ja ”puolensa” oikeuttaminen on perin juurin länsimaista. Kolonialismi nojaa platonistisen ideaopin, monoteismin ja luonnontieteellis-objektiivisen tarkastelun erityiseen vääntämiseen taloudellis-militaariseksi valtarakenteeksi, joka saa ja uusintaa valtansa myös taiteissa. ”Toiset” on siinä alkujaankin toiseutettu ja eksotisoitu kaoottisiksi, rahvaaksi, villeiksi, mielihalujensa orjina oleviksi tai ylipäätään ihmismassana stereotypisoitaviksi, käsitteellisesti representoitaviksi ja hallintaan otettaviksi. Samalla omakin ”kansa” on vasta rakennettu, yhtenäistetty ja glorifioitu ”valkopesulla”. Siten on saatu aikaan historian juoni, jossa länsimaiset arvot, lakiin perustuva järjestys ja valistunut sivistys oikeuttavatkin toisten sorron. Nykyisinkin, kun länsimaalainen vaatii tasapuolisuutta, objektiivisuutta tai neutraaliutta, hän tulee usein samalla huomaamattaan vahvistaneeksi tällaisen puhujaposition (ja siihen valmiiksi lukeutuvien) etuoikeutettuutta ja auktoriteettiasemaa.
Oikeistopopulismi ammentaa merkityksellisyyden tunnetta tämän länsimaisen historianarratiivin rippeistä. Oman elämän merkityksettömyydelle haetaan lohtua sisällöltään tyhjentyneistä ritarifiktioiden muodosta, sankarillisesta väkivallasta, joka periaatteita puolustaessaan saa myös mitätöidä ne omalta kohdaltaan. Sankarillinen, suora ja rohkea puolensa valitseminen. Siihen koodattu etuoikeutettuus näkyy myös siten, että yhä vielä tarjoutuu tällainen tilaisuus itsensä merkitykselliseksi fiktioimiseen muiden kustannuksella.
Oireellisena voikin nähdä, että oikeistopopulismin tähtäimessä ovat myös tuulivoimalat. Itseään suggeroiva Don Kiihote -ritari säntäilee niitä päin peitsi tanassa kaikkien tuntemassa postmodernissa tarinassa.
Don Quijote -puisto, 2006, Holguin, Kuuba
(kuva: Wikimedia Commons / Maxim Nedashkovskiy)
Jos vihollista ei ole, se täytyy keksiä. Tämä tapahtuu niin, että oikeusvaltion, ihmisoikeuksien ja inhimillisyyden periaatteet ja niiden puolustus yksinkertaisesti nimetään ja lokeroidaan ”vihervasemmistolaiseksi” ääri-ideologiaksi. Ihmisoikeuksien paremmin toteutumisen väitetään olevan ”pois” autoilevilta, lihaa syöviltä ja valkoihoisilta heteromiehiltä ja koko keskustelu nähdään heidän ”syyllistämisenään”. Näin valitaan nähdä, koska keskustelunkin alistaminen tälle puolensa valitsemisen logiikalle tuntuu antavan omalle elämälle merkityksen.
Tähän puuhasteluun uppoutunut ei huomaa, että todellisuus, muu maailma ja ihmisoikeuksien täydellistymisen projekti ovat jo siirtyneet eri vaiheeseen. Argumentaatioon ja historiankulkuun osallistuminen onnistuu paremmin juuri tasa-arvoisella osallistumisella, ei yläpuolelle asettumalla.
**
”Totuuden jälkeinen aika” on ilmaus, jolla on kuvattu oikeistopopulismin some-retoriikan valtaa. Aikakauden tai poliittisen kulttuurin nimenä se on kuitenkin ontuva, varsinkin, jos sillä ymmärretään pelkästään poliitikkojen käyttämän retoriikan epätotuudellisuutta.
Kenties se yrittääkin sanoa, että tietty yleisö haluaa tietoisesti epätotuutta.
Yleisö haluaa historiallisen merkityksellisyyden tai hätkähdyttävän paljastuksen tunteen, vaikka sitten liioittelun, vitsin, pöyristyttävien johtopäätösten, vihjailun tai silkan valheen muodossa. Se haluaa elämälleen merkityksen sankarillisesta puolensa valitsemisesta, jonka se samalla tietää olevan pelkkää naamioitunutta öykkäröintiä ja nyrkin pöytään lyömistä etuoikeutetusta keskustelupositiosta.
Tämä yleisö haluaa tulla huijatuksi. Se ei halua totuutta, vaan historiallisen merkittävyyden, sankaruuden, kun suuret tarinat ovat kuolleet. Se haluaa vaihtaa sen todeksi. Tähän haluun vastaavat salaliittoteoriat, etniset vastakkainasettelut, ilmastoskeptismi ja misogynia tai pikemminkin niiden jatkuva uudelleen generointi. Itsekritiikin torjumisen ja oman sanoman nihilistisen tyhjyyden jäljet tulevat yhä ilmeisemmiksi ja siksi ne on kiireesti peitettävä kaikella mahdollisella. Ei ihme, että Greta Thunberg joutuu silmittömän raivon kohteeksi. Todellinen vihollinen on kuitenkin oman itsen merkityksettömyys.
Siksi myös covid-pandemia on ammottava todellisuus, johon oikeistopopulismi törmää. Se ei pysty rakentamaan vaihtoehtotodellisuuttaan, jossa kaikki on ”historiallista” stereotypiaroolipeliä. Globaali virus ei katso etnistä ryhmää, joten kaikkia on suojeltava. Puolensa valitsemisen logiikka paljastuu pelkäksi hölmöydeksi, kun oikeusvaltio oikeasti ratkoo, miten ihmisoikeudet sovitetaan poikkeusoloihin.
Mustien elämä merkitsee. Kaikkien elämä merkitsee. Samat sanat tarkoittavat nykyisessä keskustelussa aivan eri asioita. Ensimmäinen on oikeutettu vaatimus yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien toteuttamiseksi. Toinen, riittävän pitkälle ajateltuna, vain itkupotkuisesti raivoaa etuoikeutetun aseman ja kolonialistisen historianarratiivin paljastumista epäoikeutetuiksi ja omalle elämälle merkitystä suomattomiksi.
**
Antirasismin vaatimus ei siis ole ”ideologiaa” tai ”sisältöä”, vaan syvällä niissä periaatteissa, joihin yhteiskuntamme toiminta nojaa, ja siten myös nykytaiteen perusteissa.
Tämä antirasistisuus piilee nähdäkseni kuitenkin nykytaiteen itsensä rakenteessa.
Ehkä taide on nimittäin sitä, että esittäminen tai keskustelu ikään kuin perustavat itsensä uudelleen yksittäisessä teoksessa. Sitä, että esitys palaa siihen, miten se ylipäätään konstituoituu ja pidättää yleisön tenhoutumaan johonkin sellaiseen kuin esitys. Sitä, että koko teoksen keston ajan on käynnissä sen alkaminen, että on ylipäätään olemassa esityksiä ja yleisöjä tai keskusteluja ja niihin osallistujia. Sikäli kuin ”mimesis” tarkoittaa matkimista, se tarkoittaa juuri tätä: sanomisen ja toiminnan konstituoimista esitykseksi, jolla on yleisö. Esityksen äärellä ja keskustelussa pidätytään erilleen arjen toimintaympäristöstä avautumaan sen mielekkyyden juonille.
Tältä kannalta esittäminen, keskustelu, teos ja kieli ovat sitä, että pysähdytään kysymään jotakin yhteistä mielekkyyttä – sitä, mikä olisi oikein, tarpeen, toimivaa, hyvää, oikeudenmukaista.
Kieli ja esitys ovat sen äärelle pidättymistä, että joka hetki kohdataan eettinen haaste. Kieli ei selvästikään ole alkuperältään todellisuusrepresentaatiota, vaan vastaus mielekkyyden ammottavuudelle, vastaus toisten sanattomalle vaatimukselle oikeuttaa ja perustella oma toimintansa kussakin hetkessä. Tämän vuoksi kielellä on myös valtaa, tai se on aina oikeuden- ja vallankäyntiä.
Yksittäinen nimisanakaan ei ole vain jonkin olion representaatio, vaan jo ennen sitä olion hahmottumista ylipäätään tuollaiseksi olevaksi, johon suhtaudutaan jo jotenkin juuri tuona olevana, noine olemismahdollisuuksineen ja tarkoituksellisuuksineen. Nimisana sanoo, että tuollaista olevaa on ylipäätään olemassa eettisesti ratkottavassa liikkumatilassa, ennemmin kuin ei ollenkaan ole.
Kun alan puhua, puhun jo toisille, yhteisessä mielekkyyden ja toiminnan oikeutettuuden liikkumatilassa. Kielen olemassaolossa olen jo olettanut periaatteellisen tasa-arvon ja argumentaation. Kieli ja kaikki esittäminen on jo alun perin motivoitu tässä ulottuvuudessa. Toiset on siis oletettu kielessä jo, paitsi abstraktina kieliyhteisönä tai kieleen osallistumiseen kykenevinä, kielen olemismielekkyytenä sinänsä. Kieli on yhdessä ratkomista mielekkyyden ja oikeudenmukaisuuden ammottavassa haasteessa. Joka kerta ja hetki, kun avaan suuni, astun jaetun inhimillisyyden oikeutuksen estradille oikeuttamaan ratkaisuni toisille. Silloin on kuin kreikkalaisten Dike-jumalatar puhuisi ensimmäisenä sanomatta mitään, ja kaikki inhimillinen puhe olisi vastaamista hänelle.
Jos siis teoksen oleminen on jatkuvaa paluuta esittämisen konstituutioon, se on menemistä tähän eettiseen toisille avautumisen rakenteeseen asti. Taiteessa, ainakin sellaisessa, jona nykytaiteet ymmärtävät itsensä länsimaisesta perinnöstä kriittisesti sukeutuneina, on näin ollen jo oletettu toisten ihmisarvo.
Siten antirasistiset strategiat eivät millään muotoa ole jotain ulkoa tulevaa vääristävää ideologiaa, vaan taiteen rakentumista nykymaailmassa ja sen lähtökohdissa siksi, mitä se jo oli.
Siten ei ole myöskään ihme, että nykytaide saa oikeistopopulisteilta vastareaktiokseen ”postmodernia” nykytaidetta pilkkaavaa some-pöyristymistä, toiseuttavia ennakkoluuloja, ontuvia argumentteja sekä raivokasta oman historiallisen merkittävyyden todistelua, epäkeskustelua.
Teksti: Marko Gylén
Kuva: Wikimedia Commons