Bröyerismin paluu

Tämän vuoden lokakuussa tuli kuluneeksi 125 vuotta tanssitaiteilija Martta Bröyerin syntymästä. Tanssijan ja tanssinopettajan uran lisäksi Martta muistetaan kulttuuriperinnön vaalijana: hän säilytti sukunsa vanhat hirsitalot. Kruununhaassa sijaitsevat rakennukset toimivat nykyisin Ruiskumestarin talo -museona. Martta on ollut unohdettu nimi Suomen tanssitaiteen historiassa, mutta onneksi näin juhlavuonna hän on tehnyt näyttävän paluun sekä tanssin että helsinkiläisen kulttuuriperinnön ystävien tietoisuuteen.

Martta Bröyer on ollut tänä vuonna esillä erityisesti kahden helsinkiläisen museon sisällöissä. Martan tanssitaidetta esitellään Teatterimuseossa vielä vuoden loppuun asti esillä olevassa Syvää liikettä -näyttelyssä, joka luotaa nykytanssin kansainvälistä historiaa Suomessa. Lisäksi Marttaa on juhlittu Helsingin kaupunginmuseoon kuuluvassa Ruiskumestarin talossa, jonka viimeinen omistaja ja asukas Martta oli jo kolmannessa sukupolvessa. Talon oli ostanut Martan isoisä Alexander Wickholm vuonna 1859. Martta asui historiallisessa sukutalossaan aina vuoteen 1974 asti. Hänen toimintansa talon suojelemiseksi oli hyvin keskeisessä roolissa siinä, että meillä edelleen on tämä viimeinen yli 200-vuotta vanha hirsitalo Helsingin kantakaupungissa kertomassa puutalojen Kruununhaasta.

Kuka oli tämä värikäs tanssitaiteilija, joka piti itsepintaisesti kiinni sukutalostaan ja varmisti sen säilymisen tuleville sukupolville? Minkälaista oli Martan tanssitaide?

Kuvassa Martta Bröyer
Martta Bröyer tanssin pauloissa. (Kuva: Helsingin kaupunginmuseo)

Martta Nevalainen syntyi Kristianinkatu 12:ssa 20.10.1897. Martta oli vilkas ja eläväinen lapsi ja hänen varhaislapsuuttaan kuvastavat lukuiset kommellukset Kruununhaassa. Martta viihtyi paremmin fyysisissä ulkoleikeissä, kuin sisällä käsitöiden parissa, niin kuin tyttölapsilta siihen aikaan odotettiin. Martan äiti Augusta Nevalainen oli aina ollut hyvin sairaalloinen ja heikko eikä hän meinannut pärjätä vauhdikkaan tyttärensä kanssa. Martan isä Olof Nevalainen oli suutarimestari, joka liikkui ympäri maata, ja välillä ulkomaillakin, työn perässä. Martan porvarilliseen kasvatukseen kuuluivat silti pienestä asti erilaiset kädentaidot (käsityöt ja piirtäminen) ja pianon soitto. Martta osoitti jo hyvin varhain kiinnostusta erilaisia taiteita kohtaan. Hän haaveili lapsesta asti näyttelijän urasta.

Vuonna 1910 kolmetoistavuotias Martta muutti kasvatusäiti Hanna Blåfieldin luokse äitinsä terveyden yhä heiketessä. Augusta-äiti kuoli vain pari vuotta myöhemmin 1912 ja alaikäinen Martta jäi Hannan luokse. Hanna oli syvästi uskonnollinen vanhapiika opettaja. Hän ei hyväksynyt minkäänlaisia esittäviä taiteita. Hanna oli suorastaan kauhuissaan, kun huomasi Martassa kiinnostusta ja lahjakkuutta esittäviä taiteita kohtaan. Asian tiimoilta käytiin monia kipakoitakin keskusteluja, mutta Martta oli varma kutsumuksestaan eikä antanut periksi haaveestaan päästä näyttämölle.

Martta oli aloittanut syksyllä 1916 opinnot Porvoon naisopistossa, joka oli ylioppilastutkintoon tähtäävä koulu. Kasvatusäitinsä kauhuksi hän jätti opinnot kesken heti ensimmäisen vuoden jälkeen voidakseen keskittyä taiteellisen uran luomiseen. Hän oli suuntaamassa teatterin pariin Svenska Teaternin näyttelijäkurssille, mutta syksyllä 1917 siellä oli kursseissa välivuosi. Niinpä Martta päätti valmistautua seuraavan vuoden kurssia varten piano-opinnoilla, laulu- ja lausuntatunneilla sekä tanssiopinnoilla. Suomeenkin oli 1900-luvun alkuvuosina rantautunut uusi moderni taidetanssi. Helsingissä oli jo muutama plastisen tanssin opetusta antava tanssikoulu. Tammikuussa 1918 Martta aloitti tanssiopinnot Hertta Idmanin koulussa. Tanssi imaisi Martan mukaansa ja hän edistyi opinnoissaan nopeasti. Haave näyttelijän urasta sai jäädä ja Martta panosti kaikki energiansa tanssiin. Jouluna 1919 Martta sai oman sommitelmansa oppilasnäytökseen ja tammikuussa 1920 hän perusti jo oman tanssikoulun, Bröyer-opiston, joka toimi aina vuoteen 1962 asti.

Vaikka Martta tekikin virallisen tanssijadebyyttinsä oopperan lavalla jouluna 1919, niin hän oli esittänyt oman tanssinumeron jo elokuussa 1918 muiden nuorien kanssa toteutetussa tilaisuudessa Nuijantalolla Pälkäneellä. Blåfield-suvun kautta Pälkäneestä oli muodostunut Martalle tärkeä kesänviettopaikka. Päiväkirjassaan hän julistaa juhlallisesti Nuijantalon tapahtuman olleen hänen ensimmäinen julkinen tanssiesityksensä. Esitys oli mennyt hyvin, ”vaikka maalla ei niin taidetanssia ymmärretäkään”, hän jatkoi.

Kuvassa Martta Bröyer kedolla
Martta Bröyer nauttii suvesta täysin siemauksin. (Kuva: Helsingin kaupunginmuseo)

Martan voidaan siis sanoa kuuluneen modernin taiteen pioneereihin Suomessa. Keski-Euroopassa oli syntynyt 1800-luvun lopulla uudenlainen moderni tanssitaide vastavoimaksi kurinalaiselle baletille. Tällä tanssisuuntauksella on ollut monia erilaisia nimiä: plastinen tanssi, vapaatanssi ja jopa absoluuttinen tanssi. Näitä eri muotoja on yhdistänyt tiukan säännönmukaisuuden sijaan tanssijan oman ilmaisun ja luovuuden korostaminen. Ensimmäisiin laajemman yleisön tietoisuuteen nousseisiin maailmantähtiin kuului Isadora Duncan, joka vieraili myös Suomessa esiintymässä vuonna 1908.

1910- ja 20-luvun vaihde ovat olleet hyvin kriittisiä ja merkittäviä vuosia Martan elämässä liittyen sekä hänen tulevaan tanssiuraansa että sukutalonsa vaalimiseen. Martta peri siis Kristianinkatu 12 tontin ja tontilla olevat kiinteistöt äidiltään ja ne tulivat hänen hoidettavikseen Martan tullessa täysi-ikäiseksi syksyllä 1919. Kiinteistöomaisuus ei ollut vain siunaus, vaan se vaati myös työtä. Tontilla on kahden puutalon lisäksi Martan äidin Augusta Nevalaisen rakennuttama kolmikerroksinen kivitalo, jossa oli kuusi asuntoa vuokralla.

Martan varhaislapsuus vanhassa puutalossa ei ollut ollut hirveän idyllinen, joten ei ollut mitenkään itsestään selvää, että hän haluaa ottaa kontolleen aikaa ja huomiota vaativan kiinteistöomaisuuden. Etsiessään omaa taiteellista identiteettiään ja taistellessaan kasvatusäitinsä vastustelun kanssa hän kuitenkin tiedosti vakaiden omien vuokratulojen siunauksen. Martta pystyi niiden ansiosta koko taiteilijan uransa keskittymään puhtaasti vain omaan taiteeseensa – hänen taloutensa oli turvattu. Vakaat vuokratulot mahdollistivat myös Martan pidemmätkin opintojaksot ulkomailla.

Syksyllä 1919 Martta muutti myös sukunimensä Nevalaisesta Bröyeriksi, joka ilmeisesti liittyi toiveissa olevaan taiteilijauran edistämiseen. Mukana oli hieman myös ajan henkeen kuuluvia kielipoliittisia ulottuvuuksia. Martta halusi kuulua juuri ruotsinkielisiin taiteilijapiireihin.

Alkuun moderni taidetanssi oli kaunista ja sulavaliikkeistä, vaikka se olikin irrotettu baletin kahlitsevista säännöistä. Tätä tyyliä edusti modernin tanssin ensimmäinen pioneeripolvi, Suomessa suurimpana nimenä Maggie Gripenberg. Modernin tanssin keskus oli tuolloin Saksassa ja sinne oli lähdettävä hakemaan oppia. Myös Martta kävi lukuisilla opintomatkoilla Saksassa, myöhemmin myös Ranskassa ja Sveitsissä. Ensimmäiselle opintomatkalle Hellerauhun ja Dresdeniin hän lähti keväällä 1923. Jo ensimmäisellä opintomatkallaan hän päätyi Mary Wigmanin oppilaaksi hänen kouluunsa. Wigmanista muodostui Martalle tärkeä opettaja ja mentori. Naiset pitivät yhteyttä aina Wigmanin kuolemaan asti 1973. Martta vieraili vielä 1960-luvulla Wigmanin koulussa Berliinissä.

Wigmanilta Martta sai paljon vaikutteita omaan tanssi-ilmaisuunsa. Hän omaksui ajatuksen tanssista ilman musiikkia, vain erilaisten lyömäsoitinten säestyksellä. Wigmanin vaikutusta on myös siirtyminen etnografisiin ja uskonnollisiin aiheisiin. Wigman edusti modernissa tanssissa ns. toista pioneerisukupolvea, joka ei enää vaatinut tanssin liikkeiltä sulavuutta. Liikekielessä oli kovuutta, karkeutta ja kulmikkuutta. Keho saattoi vääntyä rumiinkin asentoihin. Tämä näkyi myös Martan tanssissa, jota on kuvailtu myös groteskiksi.

Wigmanin opintojen innoittamana Martta kehitti omaa tanssityyliään ja ilmaisuaan. Martan aiempi kiinnostus lausuntaan ja sanataiteeseen yhdistyi hänen liikekieleensä ja syntyi bröyerismi – tanssia runonlausunnan säestyksellä. Ensimmäisen kerran tätä Martan ns. omaa taidemuotoa nähtiin Kino Palatsin lavalla 3.4.1927. Martta ammensi juuri bröyerismissä paljon etnografisista aineksista ja käytti teoksissaan runoja mm. Kalevalasta ja Kantelettaresta. Bröyerismi sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton eivätkä kritiikit ja arviot erityisesti parantuneet Martan tanssiuran aikana. Siitä huolimatta Martta itsepintaisesti harjoitti bröyerismiä ja opetti sitä myös omassa tanssikoulussaan aina 60-luvun alkuun asti. Välillä hyvin karuistakin kritiikeistä huolimatta Martta palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1959.

Martan oma aktiiviura ajoittuu 20- ja 30-lukuihin. Toisen maailmansodan jälkeen hän saattoi esiintyä vielä satunnaisesti, mutta keskittyi enemmän opetustoimintaan Bröyer-opistossa. Opettaminen olikin Martalle hyvin tärkeää ja hän oli pedagogisessa ajattelussaan paljon aikaansa edellä. Hän kannusti oppilaitaan rohkeasti omaan ilmaisuun. Martta toimi aktiivisesti myös Tanssitaiteen liitossa ja vaikutti alansa kehitykseen.

Kuva tanssiesityksestä Runo - Näky - Huumaus
Marika Hyvärinen (vas.) ja Tiia Hämäläinen (oik.) esittämässä teosta ”Runo – Näky – Huumaus” Ruiskumestarin talolla kesällä 2022. (Kuva: Jaakko Simola)

Tämä erikoinen ja melkein unohdettu tanssimuoto, bröyerismi, koki myös renessanssin tänä vuonna Martan juhlavuoden kunniaksi. Elokuussa 2022 Ruiskumestarin talolla kantaesitettiin tanssitaiteilija Tiia Hämäläisen ja äänitaiteilija Marika Hyvärisen teos ”Runo – Näky – Huumaus”, joka toi bröyerismin 2020-luvulle. Teoksen ei ole tarkoitus jäljitellä Martan tanssia vaan antaa Martan luomat metodit nykytaiteilijoiden käsiin. Tanssia, lausuntaa ja äänitaidetta yhdistävä teos kommunikoi Martan käyttämien tekstien ja nykyrunouden välillä. Jokaisessa teoksen kolmesta osasta on mukana yksi alun perin bröyerismissä käytetty runo ja sen parina nykyruno.

Martan 1900-luvun alkupuolella kokemasta arvostelusta poiketen ”Runo – Näky – Huumaus” -teos sai todella lämpimän ja positiivisen vastaanoton. Teos herätti paljon huomiota ja mielenkiintoa, myös sellaisilta kulttuurinystäviltä, jotka eivät tanssitaidetta aktiivisesti seuraa. Yleisöpalaute oli erittäin positiivista ja esitysten jälkeen virisi paljon keskustelua bröyerismistä sekä laajemmin liikkeen ja sanataiteen yhdistämisestä. Jokaisen esityksen jälkeen tuli toiveita, että tällaista pitäisi tehdä enemmän. Bröyerismi palaa vielä kerran lavalle tämän teoksen muodossa Teatterimuseossa ke 16.11. klo 18.

Toivottavasti tämä olisi alku laajemmalle bröyerismin paluulle. Tekijöiden ja yleisön innostus kertoo, että meidän aikamme olisi kypsempi vastaanottamaan bröyerismin. Itse näkisin, että Martalla on ollut vahva visio ja mielikuva siitä ilmaisullisesta tyylistä, jota hän halusi kehittää ja luoda, mutta häneltä puuttuivat oikeat työkalut ja tekniikka sen toteuttamiseen. 2020-luvun taidemaailma on vihdoin valmis bröyerismille!

Teksti: Anne Rysti
ArkistoKuvat: Helsingin kaupunginmuseo
teoskuvat: Jaakko Simola