Jöötin pronssivalimolla – eli kirjoitus työhuoneen merkityksestä ja kuvanveiston käsityötaidolle omistautumisesta

Pidän kuvataiteilijoiden työhuoneista: niihin kuuluvasta olemisesta ja elämisestä materiaalien kanssa, prosesseista ja keskeneräisyydestä, kaikesta valmiiden teosten taakse piiloon jäävästä. Jyrki Siukonen kuvaa taiteilijan työhuonetta tapahtumisen tilana, jossa muotoutuvat ja muotonsa saavat teokset ovat erilaisen puheen keskellä kuin näyttelytiloissa. Julkinen taiteen esittämisen tilanne on luonteeltaan harkittua, toisin kuin työhuoneen hioutumattomat, vielä avoimet mahdollisuudet. Tämä teksti sijoittuu arkisesti työhuoneelle. Se kuvaa pronssiin keskittyneiden veistäjien yhteisöä, työhuoneen merkitystä ja taidevalua. Yksinkertaisesti tiivistettynä taidevalulla tarkoitetaan prosessia, jossa taiteilijan tekemä muoto, eli teosaihio tai malli, siirretään erilaisten työmenetelmien avulla samaan tai toiseen materiaaliin lopulliseksi veistokseksi.

Näkymä Jöötin valimolta. Kuva: Mikko Ellmén.

Kävelen hiekkatietä eteenpäin. Ennen matkalla näki peuroja, ne tuijottivat hiljaa metsän siimeksestä toisin kuin lähellä asustavat ketut, joiden poikaset leikkivät välittämättä ohikulkevista ihmisistä. Nyt metsän toinen puoli on vaihtunut kerrostaloihin. Muutos on tuonut mukanaan toisenlaista elämää, aiemmin aidattuna ollut entinen varuskunnan kasarmialue on nyt avoimempi. Muutamien kilometrien päässä keskustasta sijaitseva paikka on yhä melko idyllinen, kallioinen metsä on kaunis ympäristö sekä taiteilijoille että uusille asukkaille. Kuvanveistäjien yhdistyksen pronssivalimon, Jöötti ry:n talo tulee tien loppupäässä vastaan. Sen takana on Fimbulin taiteilijatalo, joka sai nimensä Talvitielle lumisateessa tehdystä muutosta. Taiteilijat ovat työskennelleet Pääskyvuorella yli kymmenen vuotta.

Jöötin pronssivalimo on kuitenkin ollut olemassa jo parikymmentä vuotta ennen tänne siirtymistään. Valimon tekee erityiseksi se, että se on Jööttiin kuuluvien taiteilijoiden työtila ja metallivaluun erikoistuneiden kuvanveistäjien yhteisö. Suomessa ei ole toista vastaavaa – yksittäisten taiteilijoiden valupajoja on kyllä olemassa, samoin paikkoja joissa voi teettää työn ammattivalureilla.

Jöötin perusti aikanaan neljä kuvanveistäjää, Sinikka Mäki-Lertola, Erik Mäkinen, Maarit Nissilä ja Hasan Fuat Sari. Turun lähistöllä ei sijainnut kaupallista valimoa, toisaalta he halusivat nimenomaan oman työtilan, jossa taloudelliset riskit olisivat siedettävämpiä ja puitteet kokonaan taiteilijoiden määrittämät. Omassa valimossa itse tekemällä taiteilija saa tarkistaa näkemystään työn jokaisessa vaiheessa, jolloin luova prosessi voi jatkua myös läpi teknisen toteutuksen. Yhdistyksen tärkeimpiä tavoitteita on ylläpitää pronssinvalutaitoa. Pronssivalu tehdään valimolla alusta loppuun taiteilijoiden toimesta: käsityöläisyys, materiaalin tuntemus, perinteiden kunnioitus ja taitojen kehittäminen ovat asioita, joita Jöötissä pyritään vaalimaan.

Vuosien mittaan mukaan tuli enemmän taiteilijoita ja valimon toiminta vakiintui osaksi Turun taidekenttää. Voi hyvin sanoa, että turkulaista kuvanveistoa leimaa Jöötin vaikutus pronssivalun osaamisessa ja opettamisessa. Muistan, että muuttaessani kaupunkiin huomioni kiinnittyi nimenomaan paikallisten taiteilijoiden tekemiin pronssiveistoksiin. Samana vuonna Aboa Vetus & Ars Nova museossa oli myös Jöötin laaja 20-vuotisjuhlanäyttely. Sen näkeminen laajensi ymmärrystäni siitä, miten moninaisesti pronssi voi olla osa nykykuvanveistoa. Valimolla työskentelyn rinnalla näyttelyt ovat aina olleet osa Jöötin toimintaa, viimeisin veistäjien yhteisnäyttely pidettiin kolme vuotta sitten Turun linnassa.

Tänään valimolla on avoimet ovet. Kuvanveistäjä Anna Ellmén esittelee tiloja kävijöille. Häneltä kysytään mitä yhdistyksen nimi tarkoittaa. Anna nostaa nähtäväksi keskeneräisen veistoksensa ja osoittaa eläimen päästä kohoavaa kaatosuppilon, eli valuslangilla jöötin, jättämää suppilon muotoista mötikkää. Sula pronssi juoksee valukanaviin jöötin läpi ja täyttää veistosmuotin.

Anna Ellménin keskeneräinen veistos, jossa on vielä kiinni valussa syntynyt jöötti. Kuva: Outimaija Hakala.

Jööttiläiset ovat saaneet suunnitella valimon kasarmin vanhaan keittiörakennukseen alusta alkaen, sen takia tilat ovat veistäjille optimaaliset. Paikan remontoiminen varta vasten pronssivalimoksi näkyy esimerkiksi tilojen jakamisessa loogisesti työvaiheiden etenemisen mukaan mallien valmistamisesta teosten viimeistelyyn. Valimo luokitellaan tulityötilaksi, mikä tuo omat vaatimuksensa tilan rakentamiselle ja siellä työskentelylle. Siksi palo- ja työturvallisuuden huomioon ottaminen korostuu valimon tiloissa. Niitä suunniteltaessa yhdistyksen voimavarana on ollut kuvanveistäjien työterveyteen ja työsuojeluun perehtynyt ja aiheesta kirjoittanut jööttiläinen, lääkäri Veikko Karskela.

Käyttötarkoitustaan varten rakennetut tilat ovat yleensä hyvin toimivia, mikä helpottaa niissä työskentelyä. Usein taiteilijoiden työhuoneet kuitenkin muotoutuvat vallitsevien olosuhteiden mukaan paikkoihin, joita ei ole suunniteltu ensisijaisesti taiteen tekemiseen. Erinomaisissa tiloissa työskentelevät jööttiläisetkin aloittivat pronssivalujen tekemisen aikanaan vaatimattomammissa oloissa. Pitkäjänteinen työskentely ja aktiivinen yhteisö ovat voimavara, jonka avulla valimo on kehittynyt nykyiseen muotoonsa. Osaltaan taiteilijoiden työolosuhteiden parantamisessa ja työn mahdollistamisessa merkityksellistä on kaupunkien suhtautuminen paikalliseen kulttuuriin. Tuetaanko taiteilijoita esimerkiksi tarjoamalla yhteisöjen käyttöön epäkaupalliseen toimintaan soveltuvia tiloja? Pysyvyys ei ole itsestäänselvää taiteelliseen työskentelyyn tai taiteen esittämiseen keskittyvien tilojen kohdalla. Taiteilijat saavat usein käyttöönsä väliaikaisia tiloja, joista siirtyvät pois alueiden tai remontoitavien rakennusten muuttuessa kalliimmiksi. Pääskyvuorellakin työtilojen säilyttämisestä on käyty keskustelua, molemmat taiteilijatalot ovat kuitenkin nykyään vakiinnuttaneet paikkansa alueella.

Jöötin tilat mahdollistavat monipuolisesti pronssin ja metallin työstämisen, mutta usein talossa harjoitetaan cire perdueta eli häviävän vahan menetelmää. Vahasta tehdyn mallin ympärille rakennetaan muotti, jonka sisältä vaha palaa pois kun muotti poltetaan. Se on välttämätöntä, että valumuotit kestävät myöhemmin 1250 asteisen pronssin kaadon. Muotteja täynnä oleva uuni naksuttaa hiljaa Jöötin nurkassa, poltto kestää keskimäärin viisitoista tuntia. Useita työvaiheita käsittävä tekniikka vaatii tekijältään aikaa ja kärsivällisyyttä kaikissa vaiheissaan. Valmiit muotit asetetaan hiekka-altaisiin ja veistokset valetaan lopulliseen materiaaliin, minkä jälkeen ne vielä viimeistellään. Pronssivalun juuret yltävät kuvanveiston historian taa, aina metallien käyttöön ottamisesta alkaneeseen kulttuuriseen muutokseen asti. Varsinaisen taidevalun harjoittamisellakin on pitkä perinne, cire perdue -tekniikan keksijöinä pidetään Kreikassa 500-luvulla eaa eläneitä kuvanveistäjiä Theodorosta ja Rhoikosta.

Pronssin sulatus upokkaassa. Kuva: Mikko Ellmén.

Pronssin sulaminen ja uuteen muotoon jäähtyminen on kiehtova prosessi ja muodonmuutos. Miten halutun muodon saa pronssissa onnistumaan, miten kuuma valuva aine ottaa kiinteän muotonsa? Missä kohtaa se jähmettyy ja missä kaasu purkautuu? ”Sun pitää melkein olla se pronssi, että sä ymmärrät sitä” sanoo Jöötin puheenjohtaja Jani Rättyä. Olen palannut valimolle tapaamaan häntä ja Annaa keskustellaksemme lisää pronssin kanssa työskentelystä. Molemmat omaksuivat pronssin käytön teoksissaan jo opiskeluaikana ja päätyivät luontevasti jatkamaan työskentelyään Jöötissä. Se on ollut onni Turun taideakatemian kasvateille, sillä taidekoulun jälkeen harvalla veistäjällä on käytössään hyvin varusteltu oma valimo jossa ylläpitää ja kasvattaa osaamistaan.

Kuvanveistossa voi käyttää lukuisia erilaisia materiaaleja. Millään muulla materiaalilla ei kuitenkaan saa täysin samanlaista jälkeä kuin tarkasti muovailujäljen toistavalla notkealla ja lujalla pronssilla. Pronssi valautuu luonteeltaan lämpimämmin verrattuna esimerkiksi alumiiniin, se on eläväinen ja ilmeikäs materiaali, jonka voi patinoida lähes rajattomalla väripaletilla. Pronssista tehdyissä teoksissa toistuu aina kaksi materiaalia: alkuperäisen veistosaihioon käytetty, josta otetaan muotti, sekä varsinainen valumateriaali. Miten se käy, että vahasta siirrytään pronssiin ja pronssin viimeistelyyn, lopulta valmiiseen veistokseen? Jani painottaa keskittymistä ja malttia materiaalin kanssa, ajan ja veistämisen mittaan tapahtuvaa kypsymistä sen ominaisuuksien opettelussa. Näky jostain on teoksen alku, mutta siihen käytännössä pääseminen on monimutkaisempaa ja taitoa vaativaa pronssissa ajattelua.

Toisin sanoen perinteinen kuvanveiston tekniikka edellyttää suunnitelmallisuutta ja asiaan paneutumista, omistautumista. Pronssin kanssa työskentely on myös fyysistä ja sotkuista työtä, niin kuin veistäminen ylipäätään tekniikasta riippumatta tapaa olla. Valimolla työskennellään välillä tahmaisen vahan keskellä, toisinaan ympärillä on liejua ja pölyä. Tosiasiassa työhuone on kuitenkin siisti, järjestyksen ylläpitämiseen laitetaan aikaa. Se on toisten huomioon ottamista yhteisessä tilassa, jossa veistäjät työskentelevät lähekkäin kukin omien teostensa eri vaiheiden parissa.

Annan ja Janin puheissa valimosta välittyy kuva paitsi teknisesti toimivana, myös hyvänä työyhteisönä. Kun kysyn heiltä, mitä paikka merkitsee ja mahdollistaa heille, molemmat ryhtyvät pian kuvailemaan valimon muiden kuvanveistäjien projekteja ja vuosien mittaan luomia työskentelytapoja. Tila tarjoaa rauhan kokeilla ja kypsyä tekniikan kanssa, etsiä ja löytää uutta tai omaa. Yhteisessä tilassa eri tavoilla pronssia käyttävät taiteilijat voivat myös jakaa voimansa, tietonsa ja taitonsa – syventäen ammattitaitoaan niin yhteisönä kuin yksittäisinä tekijöinäkin. Jöötin veistäjä Maarit Nissilä mainitsee kirjassaan Pronssi. Valusta ja työterveydestä kuvanveistäjille lukuisia esimerkkejä työhuoneella kertyneestä taiteellisesta tiedosta ja tavoista, joita hyödyntää pronssivaluissa. Yksi Jöötin sovellus on esimerkiksi käyttää muottien juoksu- ja kaatokanavissa luonnosta kerättäviä onttoja korsia. Béla Czitrom taas on tuonut yhteisöön vanhoja ”veistoreseptejä” kuten hevosenlannan käyttämisen keernassa, eli sisämuotissa. Lantapaakkujen kasvikuitujen palaessa pois muottiin muodostuu onteloita ja se kestää siksi paremmin valussa syntyviä kaasuja ja painetta.

Kuvanveiston tekniikat ovat pääpiirteissään yksinkertaisia, mutta niiden hallinta edellyttää harjoittelua ja materiaalien tuntemusta: taiteellista tietoa ja taitoa, joka kasvaa ajan myötä työhuoneella ja hioutuu kokemuksen kautta. Taiteen tekemisen käytännöt ovat usein yksittäisten tekijöiden ammatillista pääomaa ja hiljaista tietoa, jonka esiintulo tai siirtyminen toisille ei ole itsestäänselvää enimmäkseen itsenäisesti toimivien kuvataiteilijoiden kesken. Taiteelliseen työskentelyyn liittyvän tiedon jakaminen, avun ja tuen saaminen tai keskeneräisistä teoksista keskusteleminen ovatkin yhteistyöhuoneiden parhaita puolia. Pronssin kohdalla kollegat ja yhteistyö ovat ylipäätään edellytys tekniikkaan kuuluvien työvaiheiden, kuten muottien polton ja valujen, vaatiessa useamman henkilön mukana olon.

Béla Czitrom patinoi veistostaan. Kuva: Mikko Ellmén.

Alussa mainitsemani Siukosen mukaan taiteilijan työhuoneen tärkein ja hyödyllisin ominaisuus on sen ”likaisuus”: ajatuksellisen siisteyden sijaan vallitseva vapaus, joka mahdollistaa työkalujen ja materiaalien liikkua vapaasti määritellyn ja määrittelemättömän rajalla. Hänen kuvaamansa työhuoneella tapahtuva, taiteilijan materiaalinsa ja työvälineidensä kanssa käymä sanaton dialogi kuuluu oletettavasti lähes kaikkien kuvataiteilijoiden työhön. Anna ja Jani muotoilevat asian omilla tavoillaan, mutta korostavat yhtälailla työhuoneen, siellä olevien työkalujen ja materiaalin kanssa olemisen tärkeyttä sekä niiden kanssa käytävän keskustelun pitkäjänteisyyttä osana taiteen tekemistä. Mitä oma valimo merkitsee heille? Kaikkea, kuuluu kiteytynyt vastaus. Ilman paikkaa ja sen luomia mahdollisuuksia pääasiassa pronssiveistoksiin keskittyvien taiteilijoiden teokset olisivatkin varmasti toisenlaisia. Talossa on tehty satoja valuja, ilman paikkaa moni teos olisi saattanut jäädä kokonaan syntymättä.

Jöötin kaltaiset työhuoneyhteisöt ovat tärkeitä monella tapaa. Ne kannattelevat yksittäisten taiteilijoiden työtä ja ylläpitävät erityisten tekniikoiden säilymistä ja edelleen muotoutumista. Samalla ne osaltaan määrittävät millaisia mahdollisuuksia taiteilijoille on työskennellä, millaisia teoksia tehdään ja tuodaan esille näyttelyihin – ja lopulta sitä, millaisia jälkiä taiteilijoiden työstä tallentuu kulttuurihistoriaan.

Teksti: Outimaija Hakala
Kuvat: Mikko Ellmén ja Outimaija Hakala
Kirjalliset lähteet

Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena (2006) Antiikin käsikirja. Helsinki: Otava.

Holkeri, Eeva (2010) toim. Hehku. Jöötti ry 20 vuotta. Näyttelyjulkaisu. Turku: Aboa Vetus & Ars Nova ja Jöötti ry.

Nissilä, Maarit & Karskela, Veikko (2010) Pronssi. Valusta ja työterveydestä kuvanveistäjälle. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide.

Siukonen Jyrki (2011) Vasara ja hiljaisuus. Lyhyt johdatus työkalujen filosofiaan. Helsinki: Kuvataideakatemia.