Nykyavantgarde – tuotteistettua kuvaturhaketta ja taidekrääsää suoraan sylttytehtaalta? 28.11.2012

Jonna Hyry 28.11.2012

Nykytaiteen otsikon alla tuputetaan onttoa kuvaturhaketta, jota ilman koen selviäväni mainiosti. Näyttelytilojen ylipursuva tarjonta muistuttaa visuaalisen bulkkitavaran halpamyymälöitä, joissa kuluneiden ideoiden toisinnot ja toisintojen kopiot kilpailevat kuluttajien huomiosta. Olenko lyhyen elämäni aikana ehtinyt hankkia jonkinlaisen taidemyrkytyksen näkemällä liian varhain ja liian monelta puolelta taidemaailman ihmeellisiä ulottuvuuksia? Vai enkö vain ymmärrä riittävän syvällisesti ajan kuvan ydintä jota ei tietenkään ole olemassa, mutta joka taidehistorioitsijan jos kenen tulisi pystyä vakuuttavasti konstruoimaan? Taideopiskelijana kymmenen vuotta sitten keksimäni vertaus taidemaailmasta keskenkasvuisiksi jääneiden, itsekeskeisten huurupäiden huvipuistona osoitti viiltävää tarkkanäköisyyttä. Selvää oli, että suhteeni moniin taidemaailmassa vallitseviin käytäntöihin ja ajattelutapoihin muodostuisi ristiriitaiseksi. En kuitenkaan tuolloin aavistanut, että tuskallinen totuus oli vasta alkusoittoa 2000-luvun laajemmalle taidekehitykselle.

Äskettäin huomasin, että en ole oppositiossa yksin. Leena Kuumola käsitteli kirjoituksessaan Taide-lehdessä 5/2012 taidekäsityksen pinnallistumista sekä taiteen sisällön katoamista ulkoisen muodon ja tunnistettavuuden kustannuksella ja tietämättään puki sanoiksi kokemani epämääräisen taidepahoinvoinnin. Kuumola nostaa etenkin arkipäiväisiä aiheita ja populaarikuvastoa hyödyntävän, mutta vailla kuvien sisällön kriittistä pohdintaa olevan nykytaiteen tyyppiesimerkiksi pinnallisesta taiteesta. Olen etenkin monien yhteiskuntaa ja arkielämää kommentoivien näyttelyiden jälkeen toistuvasti kokenut turtuneisuutta, tyhjyyttä ja pettymystä. Tuotteistetun oloiset teokset ovat tuntuneet ainoastaan muuntelevan jotakin muodissa olevaa ilmaisutapaa tai tematiikkaa vailla erityisen herättelevää vaikutusta. Taiteen ja elämän raja onnistutaan ylittämään, mutta kyseenalaisesti latistamalla taidetta, ei ylevöittämällä arkea. Usein arkielämän latteuksia tahattomasti ylistävän toteutuksen taustapiruksi esittäytyy taiteen korkeakoulutuksessa tuotteistamisen opit onnistuneesti sisäistänyt ihmisyksilö, nykytaiteilija, visual artist, independent visual professional.

Olen Kuumolan kanssa melko lailla samoilla linjoilla joutuessani toteamaan, että nykyisissä näyttelyissä kriittisinä kannanottoina esitetyt teokset eivät itsessään useinkaan ilmennä minkäänlaista kriittisyyttä vallitsevia oloja kohtaan, vaikka pseudoakateemiset näyttelytekstit todistelevat päinvastaista usealla kotimaisella. Tyypillisesti tuollaiset näyttelyt ovat teosten toteutustavan, tematiikan, taiteilijan ikäluokan ja koulutustaustan sekä näyttelypaikan perusteella tunnistettavissa tämän hetken kuumimmaksi nykyavantgardeksi kaikin maustein. Jos tällaiseen kuvastoon ei ole ehtinyt kyllästyä, se täyttää helposti tyhjiön harmittomana viihteenä. Taiteena esitettävältä kuitenkin odottaa syvällisempää, tiedollistakin todellisuuteen porautumista ja pitkäkestoisempia henkisiä vaikutuksia. Perinteisestikin olennaista vapaan taiteilijan ammattiosaamisessa, erotuksena visuaalisessa teollisuudessa toimiviin kuvantekijöihin on ollut taito näyttää todellisuudesta jokin yksilölliseen näkökulmaan perustuva ulottuvuus. Suuri osa nykytaiteesta mediumiin ja kuvatyyppiin katsomatta on kuitenkin hyvää vauhtia muuttumassa eräänlaiseksi tuotteistetuksi, mielihyvää tuottavaksi, helposti lähestyttäväksi käyttökuvaksi – taiteen pelikentän tarkoituksiin.

Miksi banaaleimman arjen kuvaaminen oikeastaan on nykytaiteessa yhä niin keskeistä ja suosittua, vaikka nyky-yhteiskunnassa mitä kiehtovimmat, vakavimmat ja älyllisestikin haastavimmat ilmiöt ovat arkitodellisuudessa yhä useamman kaduntallaajan ulottuvilla? Onko taiteen latistumiskehitys osa jonkinlaista länsimaissa tällä hetkellä yleisesti vellovaa, kansalaisten ehkä tiedostamattomana suojareaktiona yhteiskunnan monimutkaistumiseen ja hektistymiseen valitsemaa näennäistä tyhmistymistä, johon Kuumola ilmeisesti viittaa lausahduksellaan yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla nähtävissä olevasta uuspinnallisuudesta? Kulutusyhteiskunnan kuvaston hyödyntäminen on merkittävä osa nykytaiteen lyhyttä traditiota, mutta kuten Kuumolakin painottaa, nykytaiteilijoiden käsittelyssä kuvat pikemminkin tyytyvät heijastelemaan kulutusyhteiskunnan ideaaleja ja toimintatapoja kuin herättämään jonkin tuoreen näkökulman vallitseviin oloihin. Hatara argumentti olisi ainoastaan tyytyä toteamaan, että elämme markkinadiktatuurin vaihetta, joka nakertaa jo hyvää vauhtia taiteen vapautta ja että tärkeimpänä syynä taiteen pinnallistumiseen on taidemarkkinoidemme kehitys, jonka seurauksena taiteilijat joutuvat aiempaa vahvemmin mukailemaan yksityisten taidesijoittajien makua. Taiteen valtavirran ilmiöt kertovat kuitenkin aina jotakin yhteiskunnan tilasta. On huomionarvoista, että yhteiskunnan propagandakuvaston hyödyntämisestä taiteessa on pelottavan lyhyt matka sosialistisen realismin eetokseen. Ehkäpä nykyavantgarden joitakin ilmentymiä saattaisi kuvata osuvasti termi kaupallinen realismi.

Kuumola huomauttaa etenkin viime vuosina taidemaailman keskiöön nousseiden nuorten taiteilijoiden teoksille olevan luonteenomaista populaarikuvaston hyödyntäminen sisältöjä pohtimatta. Taiteilijoiden osoittelemisen sijaan keskeisempää on jäljittää, kuka tai ketkä luovat sen taidemaailman, jonka selviytymiskamppailuun nuoret taiteilijat joutuvat kasvamaan. En jaksa uskoa, että korkeataiteen kulutuskuvastolle luovat kestävää kysyntää ainoastaan varakkaat taiteen satunnaisostajat ja keräilijät, joita olisi helppoa syyllistää taiteen sijoituskohteeksi latistavina tai muutoin nykytaiteen arvot rajoittuneesti käsittävinä. Markkinalogiikan seuraukseksi mielletty taiteen puutarhaan hiipinyt pinnallistumisen paha olisi näin myös helppo ulkoistaa jonkinlaiseksi taidemaailman laitamien lieveilmiöksi. Lähemmäksi totuutta päästään myöntämällä nykytaiteen valtavirran kuvaston suurimman tilauksen nousevan taidemaailman ytimestä – tehokkaimman toimivallan ja asiantuntemuksen tuoman suhteellisen auktoriteetin saavuttaneiden toimijoiden arvostuksista ja odotuksista. Heihin lukeutuvat ainakin näyttelyajoista, apurahoista ja taidepalkinnoista päättävät museoammattilaiset, galleristit ja taidetoimikuntien asiantuntijat sekä toisaalta taidemaailman yleisiä arvostuksia välillisemmin muokkaavat taidekouluissa opettavat taiteilijat, kriitikot sekä osa taiteen tutkijoista. Ehkäpä siis minä ja sinäkin, arvoisa lukijani.

Mistä sylttytehtaalta näitä syvällisen pohdinnan sivuuttavia nuoria taiteilijoita putkahtaa taidemaailmaan? Tyhjentäväksi vastaukseksi ei riitä, että he kuuluvat markkinasukupolveen, joka on kasvanut taivaskanavien tahdissa ja tuuteista tulvivan, turmelevan ja turruttavan mainosestetiikan vaikutuspiirissä. Eikä sekään, että he nykyajan kiireistä elämänrytmiä hengittävinä ovat liian lyhytjännitteisiä oivaltaakseen syvällisen pohdiskelun merkityksen taiteelle. Tai että facebook-aikakauden kasvatteina he jos ketkä ymmärtävät julkisuuden ja näkyvyyden olevan paras tae olemassaolosta ja menestyksestä, joten – mitä mediaseksikkäämpää, tunnistettavampaa ja kulutettavampaa krääsää taiteen nimissä nopeampaan tahtiin tuotettuna, sen paremmin on pullat uunissa. Nuo korkeintaan kehnot osatotuudet kuvaavat mielestäni taidemaailman nuoriin taiteilijoihin kohdistamien odotusten muottia, eivät niinkään heidän omia tavoitteitaan. Taidekoulutuksen tulisi pystyä vastaamaan, kriittisestikin, taidemaailmassa vallitseviin käytäntöihin ja kantaa vastuunsa nuorten varustamisesta taidemaailman haasteisiin.

Mitä nuorempana opiskelija onnistuu pääsemään taidekoulutukseen, sen todennäköisemmin hän luontaisesta omaehtoisuudestaan ja luovuudestaan huolimatta altistuu sokeasti opinahjossaan viljeltäville vaikutteille, koska tilaa kriittiselle ajattelulle ja avoimelle keskustelulle ei koulussa haluta jättää. Teknisten valmiuksien ja nykytaiteen moninaisuuden omaksumisen ohella keskeistä taidekoulutuksessa on eteenpäin välittyvä hiljainen tieto.

Kuvan alueella kieli on kuitenkin edelleen valtaa.

Yksi syy taiteilijan liikkumavaran kapeuteen taidemaailmassa mielestäni on, ettei taidekouluissa välttämättä tueta soveltuvalla tavalla taideteoreettisen keskustelun oppimista, vaan tämä jää pitkälti opiskelijan oman lahjakkuuden ja kiinnostuksen varaan. Niin sanottu taideteoreettinen kieli, jota taiteen tutkimuksen ja taiteellisen tutkimuksen kanssa tekemisissä olevat hyödyntävät, on kuitenkin väline, jonka hallitsemisesta on taiteilijalle monella tapaa etua. Kuumola tähdentää taidekoulutuksen painottuvan nykyisin taiteen teorioihin, minkä mahdollisena seurauksena hän näkee teoksille annettujen tulkintojen etääntymisen teosten konkreettisesta ilmenemisestä.

Taidekoulutuksen teoriapainotteisuutta ei kuitenkaan sinänsä tarvitse nähdä huonona kehityksenä, vaan pikemminkin tulisi kiinnittää huomiota tapoihin, joilla teoria pyritään integroimaan opiskelijoiden työskentelyyn. Taidekoulussa opiskelijat omaksuvat kielen ja asenteet suoraan opettajinaan toimivilta ammattitaiteilijoilta. Pahimmillaan opiskelijoiden turhan kriittiset näkemykset nujerretaan perustelematta. Tällöin unohdetaan, että kyky itsenäiseen ajatteluun on merkittävä osa merkittäväksi taiteilijaksi kasvamista. Tieteen yliopistokoulutuksessa luotettavia tutkimuksia ja teosvarantoa ei taidekoulutuksessa juuri ole virallisesti käytettävissä opiskelijan näkemysten teroittamiseksi rakentavasti opettajan kanssa. Nykyiset taidekoulut ovat taidemaailman sisäänajopaikkoja, joissa tuotetaan epäkriittisiä ja nykyavantgarden tuotteiden valmistusreseptit oikeaoppisesti hallitsevia sisällöntuottajia suoltamaan sitä mille kuvitellaan olevan kysyntää. Tavallaan tämäntyyppinen taidekoulutus tietenkin on perusteltua tämänhetkisen taidemaailman ideaaliseksi toimijaksi sijoittumista ajatellen.

On kuitenkin kyseenalaista, että nykyinen taidekoulutus ei välttämättä aseta etusijalle todellisuuden syvällistä tarkastelua, vaan opiskelijan ja tämän taiteen hiomisen mahdollisimman soveltuvaksi taidemaailman vääristyneisiin käytäntöihin. Taiteilijaksi, taiteen kannalta ehkä kaikkein keskeisimmäksi toimijaksi muotoutuu olento, joka on oppinut keinottelemaan taidemaailman pelikentällä kuin rotta labyrintissä ja tuskin tuntee muuta elämää kovin syvällisesti. Kuten Kuumolakin toteaa, merkittävin taide kuitenkin usein syntyy laaja-alaisesta kuvataiteen ulkopuolelle ulottuvasta kiinnostuksesta erilaisiin ajatuksiin ja niiden historiaan. Yksi nykyavantgarden monimuotoisuutta rapauttavia erityispiirteitä on, että kriittisin aines hakeutuu usein kentän reunamille. Usein tällaiset toimijat haluavat laajentaa näkemyksiään hankkimalla kattavan kokemuksen muiltakin yhteiskunnan alueilta, mikä ottaa tietysti aikansa. Jos tällainen taiteen syvällisen tuntemuksen ohella riittävän muun alueen tuntemuksen omaava kriittinen toimija onnistuu tekemään läpimurtonsa taiteilijana, lopputulos on monessa suhteessa merkityksellinen. Onkin käsittämätöntä, että nykyisen taidekentän moninaisuudesta huolimatta määrätynlainen kriittisyys ja vastavirtaan kulkeminen edellyttävät yksilöltä erityistä kamppailua. Ydinkysymykseksi kaiken taustalle kuitenkin jää, miksi taidemaailman vallankäyttäjät haluavat äänestää halpatuotetun kuvakrääsän puolesta todellisen, tasokkaan avantgarden kustannuksella.

PS. Taidekoulutuksen tilaa käsittelevät huomiot perustuvat paljolti kirjoittajan omiin kokemuksiin taideopiskelijana. On mahdollista ja ehdottoman toivottavaa, että maassamme toimii myös taidekouluja, joissa mainitunlaiset epäkohdat eivät ole todellisuutta.