Teksti: Saara Hacklin
Oxford Dictionaries valitsi vuoden 2016 sanaksi käsitteen post-truth. Viime vuoteen verrattuna sanaa on käytetty 2000 % enemmän. Mitä post-truth tarkoittaa? Sanakirjamääritelmän mukaan se kuvaa olosuhteita, joissa objektiiviset faktat muokkaavat yleistä mielipidettä vähemmän kuin tunteisiin ja henkilökohtaisiin uskomuksiin liittyvät seikat. Fiilis ja mutu ovat siis syrjäyttäneet totuuden.
Kirjailija Emmi Itäranta kirjoitti Helsingin Sanomien kirjailijapuheenvuorossaan 30.12.2016 tästä totuuden jälkeisestä ajasta ja pohti sanojen valtaa. Hänen kritiikkinsä osui tapaan, jolla käsitettä käytetään:
”Vaarallisimmillaan ‘totuudenjälkeinen’ muuttuu orwellilaiseksi uuskieleksi, joka normalisoi, neutraloi ja passivoi. Se myy meille lamaannuttavan uskomuksen maailmasta, jossa ainoastaan epäily on käypää valuuttaa, ja siksi mitään ei ole tehtävissä.”
Itäranta huomauttaa, että käsitteenä totuudenjälkeinen, post-truth, antaa kuvan siitä, että aikaisemmin olisimme eläneet totuuden aikaa. Kuten kaikkien ”post”-käsitteiden kohdalla, katse kääntyy menneeseen. Tänä totuudenjälkeisenä aikana ja vaihtoehtoisten faktojen pyörityksessä herää kysymys, oliko edeltävä aikakausi totuuden aikaa. Ei tietenkään.
Yksi edeltävää aikakautta kuvaavista – ja sittemmin jo ”vanhentuneeksi” leimatuista – käsitteistä on tietysti postmoderni. Sitä on perinteisesti kuvattu muun muassa luopumisella ”suurista kertomuksista”. Visuaalisena ja kielellisenä ilmiönä postmoderniin yhdistyy ennakkoluuloton leikittely. Postmoderni vapautti yhdistelemään ja kokeilemaan, mutta varmasti myös pelotti joitakin: sen lähestymistapa saattoi vaikuttaa kyyniseltä ja hallitsemattomalta.
Etuliitteenä post on hämmentävä. Latinan post tarkoittaa jälkeen, takana, taakse. Se ei kuitenkaan takaa, että post-etuliitteen lisäämällä jokin ilmiö tai aikakausi olisi jätetty taakse. Itse asiassa se voi tarkoittaa aivan päinvastaista. Postmodernissa ”post” korosti katkosta ja eroa moderniin, mutta ironiasta ja leikittelystä huolimatta postmoderni ja sen tapa hahmottaa aikaa on edelleen suhteessa modernin logiikkaan. Vastaavasti esimerkiksi postinternet-käsitteessä post ei suinkaan tarkoita, että internet olisi jätetty taakse – päinvastoin, se leimaa koko aikakauttamme.
Post voi siis sysätä loitommas tai sulkea sisäänsä, muttei koskaan pääse irti paristaan. Epäilemättä myös ”post-truth” kipuilee suhteessa totuuteen. Oudointa käsitteessä on kuitenkin yhden totuuden yhtäkkinen paluu näyttämölle. Kaiken hälyn keskellä olisi lohduttavaa, jos voisimme tavoittaa yhden totuuden. Toisaalta, koska tuota totuutta on mahdotonta saavuttaa, ympäröivässä hälyssä mikä tahansa ”vaihtoehtoinen” fakta päihittää toisen. Näin tositapahtuma tai se, miten asia koettiin, ovat jo kyllin lähellä toisiaan.
Itärannan Helsingin Sanomiin kirjoittama kirjailijapuheenvuoro herätti myös kommentoijat. Jotkut nälvivät Itärantaa siitä, että hän kirjailijana puhuu totuudesta ja sanojen vallasta. Sillä kirjailijathan käyttävät sanoja omiin fiktiivisiin tarkoitusperiinsä. Kritiikin taustalla lienee – Platonin inspiroimana – ajatus siitä, että taiteilija kykenee vain matkimaan heikkoja kaikuja ideamaailmasta ja on siksi epäilyttävä hahmo.
Totuuden ja taiteen suhde on käynyt läpi erilaisia vaiheita. Ehkä Itärannan kriitikot kokevat ahdistavana ajatuksen siitä, että sepite voisi todempaa kuin tosi. Jostain kertoo myös se, että tänä aikana taide tuntuu olevan aivan erityisen vaarallista, kun se flirttailee avoimesti todellisuuden kanssa. Rajoja koettelevaksi on eri yhteyksissä koettu muun muassa vanhan naisen alaston vartalo kadulla ja pääministerin vaimon sanat teatterilavalla. Ja onhan se pelottavaa, jos joku asia on totta. Tai ainakin melkein. Paperi T räppää Sanat-kappaleessa: ”Nää biisit ei oo susta vaik vähän oiski”.
Lähteet
Emmi Itäranta: On vaarallista puhua totuudenjälkeisestä ajasta