Rinnastus – Selma Haron kanssa kulttuuritila Tuo Tuossa

Vietin helmi- ja maaliskuun vaihteessa kolme viikkoa viehättävässä Tuo Tuo -taiteilijaresidenssissä Joutsassa. Tällaisissa irtiotoista omasta arjesta mielenkiintoista on, miten intensiivisesti tapaan kohdata toiset – toiset taiteilijat ja muut tapaamani ihmiset – kun kohtaamiselle on varattu aikaa. Tuo Tuossa samaan aikaan kanssani työskenteli kuvataiteilija Selma Haro, ja olen onnellinen tapaamisestamme. Kenties tutustumisen tapahtuessa näin äkillisesti ja intensiivisesti, haen aktiivisesti yhtäläisyyksiä itseni ja toisen välillä, oman taiteellisen ilmaisuni ja vieraamman. Tätä kirjoitusta varten pyysin Selmaa pohtimaan ilmiötä kanssani samalla residenssijaksoamme muistellen.

Rauha (yksinäisyys)

Athanasía: Sattuneista syistä viimeisen parin vuoden aikana olen viettänyt erityisen paljon aikaa kotona, perheeni kanssa. Pidän perheestäni; jos on pakko olla kotona, niin näiden kanssa mieluiten. Olen kuitenkin myös yksinäisyyttä vaaliva introvertti, ja kaipaan usein rauhaa ja hiljaisuutta arjen melun vastapainoksi. Siispä päätin spontaanisti järjestää itselleni aikaa taiteilijaresidenssissä ja Tuo Tuossa vapautui juuri sopivasti paikka peruutuksen takia. Ajattelin viettää aikaa metsässä kävellen, avannossa uiden ja itsekseni kirjoja lukien. Ehkä myös taidetta luoden, mutta se tuntui sivuseikalta. Kotona herään viimeistään seitsemältä ja työskentelen neljään, jolloin lapset tulevat kotiin koulusta ja päiväkodista. Tuo Tuossa kehitin itselleni uudenlaisen rytmin: hitaan aamupalan jälkeen lähdin joka päivä ensimmäisenä ulos, kävelin pari tuntia (useimmiten Valkealammen ympäri), joskus joogasin ja kuuntelin musiikkia. Iltapäivällä olin viimein valmis muuhunkin kuin itseni kuuntelemiseen ja työskentelinkin usein iltakymmeneen asti. Useina iltoina pihalla lämpeni sauna ja saunan pukuhuoneessa soi rauhallinen jazz. Kävellessäni huoneestani saunalle, katselin lumoutuneena tähtiä ja niiden heijastuksia hangessa.

Selma: Sairastuin selittämättömästi joulukuussa 2020 ja olin lähes vuoteenomana melkein kaksi kuukautta. Sairastumisen syy ei koskaan selvinnyt, mutta tuolloin minulla oli paljon aikaa ajatella; pohdiskelin sairastumisen mahdollisia syitä ja sitä mitä elämääni kaipasin, ja olin kaivannut jo monta vuotta: yksinoloa. Olin laittanut omat tarpeeni liian pitkään syrjään, sillä halusin olla lähellä perhettäni ja pelkäsin ulkopuolisuuden kokemuksia. Sairastumisen myötä vihdoin ymmärsin, että yksinolon tarve on elintärkeää ja sen puute saattoi hyvinkin vaikuttaa sairastumiseeni. Tuolloin satuin näkemään ilmoituksen TuoTuon residenssihausta, ja tunsin hyvin voimakkaan kutsun hakea juuri sinne. Hakemukseeni kirjoitin suunnilleen näin: olen vuoroviikkovanhempi ja kaipaan aikaa yksin, aikaa joka ei joka kerta keskeydy yhden viikon jälkeen, tarvitsen sitä taiteelliseen työhön, mutta vielä enemmän siihen, että muistaisin taas kunnolla kuka olen.

Residenssi alkoi noin vuosi sen jälkeen, kun olin jotakuinkin tervehtynyt ja parin totuttelupäivän jälkeen koin sellaista riemua keskeytymättömästä yksinolosta, että sitä on vaikea kuvailla sanoin. En luonut residenssissä selkeänä toistuvaa rutiinia, koska tuntui etten tarvinnut sitä; olin ihmeellisessä intuitiivisessa tilassa, jossa kuulin kehoni ja mieleni viestit selkeinä ja minulla oli tilaisuus ja mahdollisuus toteuttaa niitä. Aamuni alkoivat kuitenkin useimmiten aikaisella heräämisellä ja kupillisella teetä ulkona pakkasessa, päivää tervehtien ja tunnustellen. Kävin monilla pitkillä hiihtoretkillä umpihangessa, ihailin lumen kimallusta auringon paistaessa ja tanssin galleriasalissa.

Itsetutkiskelu (päiväkirja)

Athanasía: Saapuessani Tuo Tuohon, olin varautunut siihen, ettei työskentely välttämättä sujuisi. Olin ajatuksissani hieman solmussa, tai ehkä käännekohdassa. Olin hylännyt erään projektin, jota olin pyöritellyt mielessäni pitkään, todennut sen epäkiinnostavaksi. Koin kiinnostuvani kaikesta sillä hetkellä epärelevantista, enkä osannut tehdä valintoja. Mihin tarttua, kun keskeneräiset projektit eivät enää innosta? Annoin itselleni luvan keskittyä itseeni ja kehitellä ainoastaan niitä inspiroivimpia ajatuksia, dediksistä ja lupauksista viis. Kas, kävikin niin, että kun sallin itselleni rauhan ja paineettoman olemisen, löysin vanhoista aiheista kiinnostavia näkökulmia.  

Selma: Olin melko varma, että residenssissä työskenteleminen olisi hedelmällistä, enkä ollut väärässä. Olin pitkään tuntenut jonkun uudenlaisen sisällön haluavan tulla minusta ulos, mutta arjen keskellä sille ei ollut tilaa. Residenssissä saatoin todella pysähtyä ja antaa kaikkien suojakerrosteni pala palalta valua pois. Kerrosten alta löytyi luottamus itseeni ja maailmaan, lumous, ihmeellisyys ja taikuus. Aloin taas kirjoittamaan runoja ja toteuttamaan omia rituaalejani, ja olin harva se päivä kyyneleet silmissä läsnäolosta ja kiitollisuudesta.

Olin hyvin tyytyväinen, että residenssiaikani ajoittui helmikuulle. Kesällä olisin ollut liian levoton tekemään luovaa työtä, minun olisi täytynyt vain vaeltaa ympäröivissä metsissä ja nähdä ja kokea KAIKKI, mutta talven hiljaisuuden keskellä sisälläni olevat asiat pääsivät virtaamaan ulos.

Kohtaaminen

Athanasía: En ollut Tuo Tuossa kuitenkaan yksin. Ihanat Kaitlyn Hamilton ja Joni Judén toivottivat minut tervetulleeksi ja olivat helposti lähestyttäviä. Oli onni työskennellä paikassa, jossa saa neuvoja, kun niitä tarvitsee, ja kiireetöntä yhdessäoloa, kun on sen hetki. Tuo Tuossa työskentelee yleensä samanaikaisesti kolme taiteilijaa, mutta helmikuussa residenssissä oli lisäkseni ainoastaan Selma. Kuvataiteilija Selma Haron maalauksissa kirkkaat värit kätkevät sisäänsä tunteita, onnea ja pelkoja. Todelliset ja kuvitteelliset metsäpolut, myrskyn uhka sekä järven pinnalle heijastuvat pilvet suodattuvat taiteilijan kokemusten kautta paperille tai kankaalle. Luonnon ilmiöt esittäytyvät yhtä aikaa mahtipontisina ja herkkinä, lähes merkityksettöminä. Merkitys löytyy taiteilijan (vai kenties katsojan?) kokemuksen ja tulkinnan kautta. Työskentelen itsekin näin; oma uintiharrastukseni ja järvet, joissa uin viime vuoden aikana, palasivat työpöydälleni, kun tulkitsin viimevuotisia kokemuksia muistojeni kautta. Kun muisto luonnon kauneudesta puristaa rintakehääni, onko tunne onnellinen vai synkkä?  

Selma: Yksinoloa oli kuukauden aikana sopivassa suhteessa, sillä jaoin suuren residenssitalon yhteensä kolmen muun taiteilijan (Aino Ojalan, Heinä Loukimon, Athanasía Aarniosuon) sekä residenssin pitäjien Kaitlyn Hamiltonin ja Joni Judénin kanssa. Minulla oli oma huone sekä valtava työhuone, jonne saatoin halutessani vetäytyä, mutta toivoessani seuraa saatoin aina mennä keittiöön puuhastelemaan, tai kysyä lähtisikö joku kanssani kävelylle. Residenssin viimeiset puolitoista viikkoa olimme Athanasian kanssa talon ainoat residenssitaiteilijat. Tunsin hengenheimolaisuutta katsoessani monotypioita, joihin Athanasía oli vanginnut ihmeellistä valoa kesäöistä, veden välkkeestä ja myös siitä sisäisestä valosta, jonka todella uimista rakastava ihminen tuntee solahtaessaan veden syliin. Omassa työskentelyssäni etsin hetkiä, joissa arkisen maailman takaa paljastuu se lumous ja ihmeellisyys, jota elossa oleminen parhaillaan on, sekä sitä surua ja ristiriitaa siitä, kuinka vaikeaa sen löytäminen ja etenkin siitä kiinni pitäminen usein on.

Kaitlyn ja Joni ovat ihmeellisiä ihmisiä, niin taitavia kannattelemaan ja luomaan otollisia olosuhteita luovalle prosessille. Minusta tuntui, että työtäni arvostettiin ja siitä oltiin hyvin kiinnostuneita, mutta prosessilleni annettiin juuri tarpeeksi tilaa, ja juuri tarpeeksi uutta inspiraatiota kauniisti muotoiltujen kysymysten ja kirjasuositusten muodossa. Koko paikka ja kokemus tuntui olevan minulle suunnannäyttäjä, ja Kaitlyn ja Joni henkioppaitani. Putosin pehmeästi siihen rauhaan, jonka tiesin olevan minussa, mutta joka oli ollut jo vuosia kateissa.

Selma Haro työtilassaan kulttuuritila Tuo Tuossa helmikuussa 2022.

Kaipaus

Athanasía: Olen huomannut aina kaipaavani, muistelevani menneitä. Tuo Tuossa kaipaus kohdistui kesään ja antoi uusia merkityksiä keskeneräiselle teokselle. Kun vuoden 2021 aikana uin yli sadassa järvessä, ajattelin, että uintiharrastuksestani kumpuaisi lopulta kirja: dokumentaatio projektista, joka alkoi terveyttä edistävänä harrastuksena ja kehittyi sittemmin lähes pakkomielteiseksi eri järvien keräilyksi. Kun vuosi (ja projekti) olivat ohi, ei kirjan toteuttaminen enää kuitenkaan tuntunut mielekkäältä. Miksi dokumentoida jotain, joka on jo tapahtunut? En valokuvaa muistoja lomamatkoillakaan, en koe tarvetta väkisin muistaa. Muistoissa kiinnostavinta onkin, mitkä niistä jäävät mieleen ja miten ne muuttuvat vuosien varrella. Pikkuhiljaa, yrittäessäni ymmärtää, miksi melkein valmis teos ei kiinnostakaan, löysin vastauksen: haluan kertoa muistojen, kaipauksen ja ikävän tarinoita. 

Selma: Kaipaus herättää minussa ennen kaikkea ajatuksen merkityksellisyyden kaipuusta. Merkityksellisyyden ja pyhyyden kokemusten etsiminen on vahvasti läsnä sekä omassa elämässäni että taiteessani. Tunnun jatkuvasti kaipaavan siihen paikkaan ja tunteeseen, jolloin voin vain olla, läsnä kaikille tunteilleni ja itselleni, sillä silloin usein koen hetkellisiä välähdyksiä maailman ihmeellisyydestä. Usein tuohon paikkaan pääseminen vaatii pysähtymistä ja valitettavan usein arjen keskellä se tuntuu unohtuvan, jäävän vähemmän tärkeäksi. Silloin tunnen suurta surua ja pelkoa siitä, että elämä valuu minulta ohi. Aika lipuu eteenpäin, mutta minä en ole sille läsnä. Näissä hetkissä mieleeni nousee usein lause: miksen mene sinne missä kaipaus lakkaa? Miksi en luo elämälleni olosuhteita, joissa olisin useammin ja enemmän läsnä? Taiteessani kerron tarinaa tästä etsimisen ja löytämisen polusta, sen tielle tulevista esteistä ja matkan varrelta löytämistäni aarteista.

Impressio

Athanasía: Päätin lähestyä viimevuotista projektia kaipauksen kautta, keskittyen jokaisen järven ja jokaisen kokemuksen kohdalla niihin yksityiskohtiin, mitkä voimakkaimmin nousevat esiin. Jokaisen kokemuksen kohdalla yritin hahmottaa nopeasti päällimmäisen ajatuksen ja luonnostella nopeasti paperille tunteen. Lähes impressionistisesti pyydystin katoavan hetken. “The first swim of the year is quick, intense, and necessary. In a familiar environment, the cold water aggressively restores my capacity to feel, defibrillates life back into my body.”  

Selma: Eräänä aamuna olin teekuppini kanssa kirpeässä pakkasessa ja katselin kuinka auringon ensi säteet kultasivat korkealle kohoavien puiden latvoja. Kaikki tuska tuntui sulavan. Kiirehdin sisälle taloon ja kirjoitin: Aamuisin / aurinko värjää haavat kultaisiksi / Ne minunkin / syvät ja arpeutumattomat / Aamuisin / olen usein hetken kuolematon.

Luonto

Athanasía: Miksi muistelin kesää tarpoessani lumisessa metsässä, seisoessani järven jäällä? Miksi kevääseen heräilevä luonto muistutti minua viime kesästä, kaikista aiemmista kesistä, jotka olen kokenut ja jotka ovat jättäneet minuun jälkiä? Kirjassaan Society of the Spectacle, Guy Debord kirjoittaa nomadisista kansoista, jotka hahmottavat vuosien kierron ja ajan kulun ympäristön kautta. Ympäristön olosuhteiden toisto ja vuodenaikojen syklisyys auttavat ymmärtämään paitsi ajan kulumisen, myös oman sekä yhteisen historian. Tämä kevättalven residenssi muistutti minua viime keväästä, jolloin onnettomuudesta toipuessani luulin, etten pystyisi uimaan enää koskaan sekä kevättalvesta yksitoista vuotta sitten. Silloinkin olin taideresidenssissä, mutta kaikki oli erilaista, olin itse erilainen. Sinä keväänä luonto tuntui vieraalta ja yksinäisyys ahdistavalta, hain kontakteja ihmisiin ja matkustin junalla kaupunkiin kykenemättä rauhoittumaan tunnustelemaan oloa metsässä. Tällä kertaa luonto rauhoitti ja tuntui turvalliselta. Enää en pelännyt hiljaisuutta, enkä omia ajatuksiani. 

Selma: Hiihtäminen on parhaimmillaan lentämistä, ajattelin monta kertaa sivakoidessani lähimetsissä yksin, lumen kimaltaessa puissa yläpuolellani ja kinoksissa vierelläni. Tunsin voimakasta yhteyttä metsään, jään alla uinuvaan järveen, lumeen ja yötaivaan tähtiin. Rakastuin ympäröiviin metsiin, löytämiini polkuihin ja lumen painosta kaarelle taipuneisiin nuoriin puihin, jotka olivat mielessäni taikaportteja metsän sisuksiin.

Residenssitaloa vastapäätä oli vanha kuusimetsä, tunnelmaltaan arvoituksellinen ja hyvin intensiivinen. Tein pieniä rituaalejani juuri tässä metsässä, se veti minua puoleeni magneetin lailla.

Lähtöä edeltävänä päivänä metsää alettiin kaatamaan. Yksi toisensa jälkeen puita kaatui ja metsäkone raahasi niitä edestakaisin kuin kärsiviä ruumiita. Tuska levittäytyi talon ja sen asukkaiden ylle ja lähistön puut heiluttelivat oksistojaan hädissään. Metsän tuhoaminen tuntui koko kehossani, kuin minustakin olisi revitty pois pieniä palasia, vaikka olin tuntenut tuon metsän vain kuukauden päivät.

Aukeama Selma Haron taiteilijakirjasta ”Minulla on vain tämä yksi elämä” (2021).

Myrsky (äärettömyys)

Athanasía: Residenssi on turvapaikka. Tuo Tuossa ollessani pyrin välttämään uutisia. En halunnut, että maailman murheet, sodan uhka ja henkilökohtaisen elämäni myrskyt saavuttavat minut siellä. Tilalle tulivat uuden paikan kokemukset, kirjaimelliset ja metaforiset myrskyt. Kun lähimetsä hakattiin, Kaitlynin ja Jonin suru tarttui minuun, vaikka olin tuntenut kyseisen metsän vain hetken. Kohdatessani myrskyjä, käännyn ajatuksissani menneisyyteen. Niin yhdistyy mielessäni kaipaus ja huoli, onni jostain, mikä on ollut, suru siitä, ettei sitä enää ole, toivo tulevasta ja kiitollisuus kaikista kokemuksista, onnellisista ja haastavista. Lähimetsä yhdistyy kaikkiin metsiin, jotka olen tuntenut ja kaikkiin murheisiin, jotka olen kohdannut. Jokainen myrsky on ääretön. 

Selma: Maalasin residenssissä maalauksen merestä ja tummanpuhuvasta taivaasta ja nimesin sen intuitiivisesti ja äkillisesti: ‘Kohta on myrsky, tunnetko’. Rakastan kovaa tuulta, rankkasateita ja lumimyrskyjä, uimista suurissa aalloissa.

Elämässä en pelkää eniten tuskaa vaan harmaata oloa, sitä että mikään ei tunnu miltään.

Vaikka rakastan myrskyjä ja suuria tunteita, väsyn helposti. Myrskyt yhdistyvät mielessäni myös maailman tuhoutumiseen, pelkoon, turhautumiseen ja lamaantumiseen. Siksi tarvitsen myös harmaita päiviä; ne ovat lepoa, läsnäoloa surun tai uupumuksen kanssa, itseensä käpertymistä tai käpertymistä peiton alle, kissan ja kirjan kanssa.

Pulla (lempeys)

Athanasía: Vaan tiedättekö, mikä suojaa myrskyiltä vielä paremmin, kuin nostalgia? Lempeys. Se, kun päädyt kertomaan hetki sitten tapaamallesi henkilölle kaiken ikävän, ja saat pullaa ja halauksen. Tuo Tuossa vietin useita iltoja yhteisessä keittiössä Kaitlynin ja Selman kanssa jutellen ja leipoen. Useimmiten Selma leipoi, joskus me muutkin. Tuo Tuon keittiössä tunnelma oli lempeä ja nostalginen. Karjalanpiirakoiden rypyttämisestä pintaan nousevat muistot eivät vieneet minua Etelä-Karjalan mummolaan, vaan Ateenaan, jossa äitini kanssa joskus vuosikymmeniä sitten yritimme luoda pienen karjalaisen kuplan täysin kreikkalaiseen elämäämme. Selma jakoi omia muistojaan samalla minua neuvoen ja kehuen. Ateenan karjalanpiirakat, Ahvenanmaan pullat ja Nashvillen keikauskakut yhdistivät kolmea ihmistä, jotka sattuivat olemaan samassa paikassa samaan aikaan. Koska residenssi on kokemus, joka rakentuu avoimuuden varaan, se voimakkaasti yhdistää ihmisiä, jotka eivät muuten välttämättä edes tuntisi.  

Selma: Kotona löydän harvoin aikaa tai energiaa leipomiseen, tai muutenkaan kovin monimutkaiseen ruuanlaittoon, mutta Tuo Tuossa sille tuntui yhtäkkiä löytyvän tilaa. Huomasin alusta lähtien minussa heräävän tarpeen leipoa ja siten osoittaa kiitollisuutta ja rakkautta niille ihmisille, joiden kanssa jaoin residenssiajan. Leipoessa ajattelin usein äitini äitiä, jonka luona kyläillessä ruuan päälle syötiin usein kolmekin jälkiruokaa ja kuinka turvallinen ja hyvä olla mummon keittiössä aina oli. Niin mummon keittiössä kuin Tuo Tuossakin leipomisen lomassa ja herkkuja syödessä tulimme jakaneeksi usein vaikeitakin asioita, jotka kohdattiin aina lempeydellä. Alun orientaatiossa ääneen sanottu toisten rajojen kuuntelu ja suostumuksen tärkeys muistui mieleeni, kun Athanasía kauniisti kysyi minulta suostumusta erään tärkeän ja raskaan asian kertomiseen. Turvallinen olo levisi kehooni.

Sentimentaalisuus

Athanasía: Viimeisenä aamuna yritin turhaan pidätellä kyyneleitä. Kävelin viimeisen kerran Valkealammen ympäri. Pakkasin tavarani, hyvästelin Kaitlynin ja Jonin. Selma oli lähtenyt jo aiemmin. Tiesin jo tuolloin, että en itkenyt juuri tämän residenssijakson loppumisen johdosta, tai edes juuri näiden hyvästien – jos uusi ystävyys on tarkoitettu kestämään, se kestää. Sähköpostia on helppo lähettää. Itkin, koska hyvästelin samalla sen version itsestäni, joka olin Tuo Tuossa: avoimen, rauhallisen, tyytyväisen, toisia rakkaudella lähestyvän ja samaistumispintaa etsivän. Siinä hetkessä päätin antaa tunteiden näkyä ja kyyneleiden valua. Kenties on sattumaa, että koin Selman taiteellisen työskentelyn olevan lähellä omaani, olisin ehkä kokenut niin muutenkin tai muualla. Epäilen kuitenkin, että yhteinen aika Tuo Tuossa on tunteen takana; hain aktiivisesti samankaltaisuuksia. Suuret tunteet ja voimakas emotionaalinen lähestymistapa on meidän molempien työskentelyssä läsnä. Samaistun Selman kykyyn nähdä kauneutta kaikkialla, myrskyjenkin keskellä, sekä hänen tapaansa lähestyä kokemuksiaan voimakkaan subjektiivisesti. 

Selma: Metsän kaataminen teki kotiinlähdöstäni dramaattisen. Pakkasin tavaroitani työhuoneesta ja aina katsoessani ikkunasta näin hädissään liikehtivät puut, ja taas uuden ruumiin kaatumisen. Itkin ja itkin – metsää ja lähtöäni.

Tunteellisuutta tai sentimentaalisuutta pidetään usein typeränä tai ei ainakaan järkevänä. Minulle tunteellisuus tekee elämästäni elämisen arvoista, se värittää kirkkaita sävyjä harmaisiinkin päiviin ja saa maailman parhaimmillaan säkenöimään ihmeellisyydestä.

Sain residenssistä mukaani paljon luovaa energiaa, pääsin siellä käsiksi omaan prosessiini juuri sellaisella intensiivisyydellä, mitä olin kaivannut. Löysin lisää luottamusta taiteelliseen työskentelyyni ja tunsin vahvasti, että minulle ja teoksilleni on paikka ja tarve maailmassa. Sain uusia ystäviä, joiden kanssa tulen varmasti olemaan tekemisissä myös residenssin jälkeen. Odotan jo paluuta Tuo Tuohon ensi kesänä, kun kaikki mikä oli talvella valkoista ja kimaltavaa loistaa ja kukkii kaikissa maailman sävyissä.

Teksti ja Kuvat: Athanasía Aarniosuo & Selma Haro

 

https://www.selmaharo.com  

https://www.tuotuoarts.com  

https://www.aarniosuo.com

Kirjallisuus

Debord, Guy, Society of the Spectacle, trans. Donald Nicholson-Smith (NYC: Zone Books, 1995), 12.