Charles Burns: Final Cut
224 s. Jonathan Cape 2024
Mikä tekee kauhusarjakuvasta kauhusarjakuvan? Voimme odottaa näkevämme totutunlaista kuvastoa, kuten hirviöitä, linnanraunioita, hautausmaita, synkän ja myrskyisen yön, naamioituneen murhamiehen, joka pilkkoo teinejä moottorisahalla, ehkä limaisia ulkoavaruuden mönkijöitä… Kaikki nämä elementit kuitenkin loistavat poissaolollaan Charles Burnsin Final Cutissa. Paljastamatta juonesta sen enempää, kukaan ei edes kuole. Siitä huolimatta en muista, milloin olisin viimeksi ollut näin kauhuissani sarjakuvaa lukiessani.
Amerikkalaisen taidesarjakuvan suurnimi Burns on urallaan aina viitannut kauhusarjakuviin ja -kulttuuriin. Hän aloitti uransa 80-luvulla Art Spiegelmanin toimittamassa RAW-lehdessä julkaisemalla synkkiä tarinoita, joita voisi kuvailla esikaupunkigotiikaksi. Vanhoista Tales from the Crypt -kauhusarjakuvista ja 50-luvun mainosestetiikasta ammentavat kertomukset kynsivät auki näennäisesti täydellisten nukkumalähiöiden linoleumin liukkaan pinnan paljastaen sen alta löytyvän hirviömäisen ja kauhistuttavan alitajunnan.
Burnsin varsinainen läpimurto valtavirtaan oli vuosina 1995–2005 ilmestynyt Black Hole, joka on ilmestynyt Liken julkaisemana suomeksi nimellä Musta aukko (2006). Psykoseksuaalisen kauhun läpitunkema mestariteos kertoo lukiolaisten keskuudessa leviävästä oudosta sukupuolitaudista, joka aiheuttaa kantajassaan hirvittäviä mutaatioita. Musta aukko on tarkkanäköinen muttei välttämättä hienovarainen ruumiinavaus teini-ikäisyyden, kehollisuuden ja seksuaalisuuden kollektiivisista kipupisteistä.
Final Cut jatkaa ja kehittää monia Mustan aukon teemoja. Sekin on tarina kahdesta amerikkalaisesta nuoresta, joille lapsuus on jo takana ja aikuisuus vielä edessä. Brian on oman päänsä sisällä elävä taiteilija, joka haluaa vain piirtää ja tehdä kauhuelokuvia 8mm-kameralla. Eräissä juhlissa hän tapaa punahiuksisen Laurien, johon hän ihastuu välittömästi. Yhdessä Laurien ja muutaman muun ystävänsä kanssa Brian lähtee viikonlopuksi metsään kuvaamaan. Pian elokuvanteko kuitenkin unohtuu nuorten ollessa enemmän kiinnostuneita seksistä, huumeista ja alkoholista. Brian ei kuitenkaan voi päästää irti fantasioistaan ja hänen alkaa olla yhä vaikeampaa erottaa, mikä on todellisuutta ja mikä painajaista.
Burnsin arvosteleminen kriitikolle on jossain määrin epäkiitollista työtä, koska hänen kuvansa ovat ”liian täydellisiä”. Lainatakseni Burnsin kollegaa Lynda Barryä: ”Niitä ei uskoisi tavallisella ihmiskädellä piirretyiksi.”[1] Vuosien varrella Burnsin kynä on vain terävöitynyt – jos jotain niin liiaksi. Final Cut on piirretty Burnsille ominaisella kiinteän siistillä viivalla, joka tässä vaiheessa tuntuu lähes ilmatiiviiltä, ellei peräti sisäsiistiltä. Henkilökohtaisesti lähes kaipaan Mustan aukon ja sitä edeltävien sarjakuvien ainutlaatuista visvaista ankeutta, mutta on mahdotonta kieltää, etteikö Burnsista olisi hioutunut sarjakuvakerronnan suvereeni mestari. Vaivatta Burns kuljettaa lukijansa hahmon näkökulmasta toiseen, todellisuudesta fantasiaan, elokuvateatterin pimeydestä valkoisena hohtavalle valkokankaalle, johon piirtyvät elokuvat tarjoavat Burnsille albumin herkullisimman metaforisen viitekehyksen.
Yksi syy sille, miksi Burnsin teoksia on houkuttelevaa tulkita niiden intertekstien kautta on se, että hän ei ole ikinä piilotellut vaikutteitaan. Hän on useaan otteeseen puhunut EC-kustantamon sarjakuvien – erityisesti Al Feldsteinin ja Johnny Craigin kaltaisten tekijöiden tuotoksista – sekä Famous Monsters of Filmland -lehden jättämästä jäljestä vaikutuksille alttiille nuorelle mielelleen. Eikä lukijan tarvitse edes kuunnella Burnsin haastatteluja löytääkseen ilmiselviä viitteitä niin Tinttiin, 50-luvun romanssisarjakuviin kuin meksikolaisiin lucha libre -supersankarielokuviinkin hänen sarjakuvistaan.
Final Cut on täynnä viitteitä vanhoihin kauhu- ja hirviöelokuviin. Sarjakuvassa mainitaan nimeltä muun muassa I Was a Teenage Frankenstein (1957), Rodan – tuhoaja (1960) ja The Flesh Eater (1964), joista kaikista Burns jäljentää rakastavasti kohtauksia. Vieläkin keskeisempi viittauksen kohde on vuonna 1956 ensi-iltansa saanut tieteiskauhuklassikko Invasion of the Body Snatchers, eli Ruumiinryöstäjät, jonka Brian ja Laurie käyvät katsomassa elokuvateatterissa. Ruumiinryöstäjät inspiroi myös elokuvaa, jota Brian yrittää tehdä.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Burns hyödyntää työssään populaarikulttuurin ja maailman välistä kontrastia: vuonna 1988 ilmestynyt ”Teen Plague” -sarjakuva kertoo lapsesta, jonka lastenvahti lähettää nukkumaan kauhusarjakuvalehden kanssa kaulaillakseen poikaystävänsä kanssa. Lapsi kuulee kuitenkin oven raosta, kun nuoret puhuvat poikaystävää vaivaavasta oudosta ihottumasta, ja lapsen mielessä keskustelu sekoittuu hänen lukemaansa sarjakuvaan, joka kertoo avaruusolentojen levittämästä viruksesta.
Kontrasti halpojen kauhuelokuvien muovisten hirviöiden ja todellisuuden ja sen kauhujen välillä saattaa äkkiseltään näyttäytyä ironisen humoristisena, mutta kauhuelokuvien estetiikka tarjoaa kiehtovan metaforisen viitekehyksen, jota vasten sarjakuvien tapahtumia voi tulkita. Aivan kuten Ruumiinryöstäjät, myös Final Cut on kertomus vieraantumisesta, eikä Burns taaskaan yritä kätkeä vaikutteitaan. Hän ymmärtää, miksi kauhuelokuvat ovat niin väkeviä metaforia yhteisöllisille ja yksilöllisille ahdistuksenaiheille ja tietoisesti hyödyntää niitä sarjakuvassaan herättääkseen lukijassa samoja tunteita kuin kauhuelokuva.
Kauhukuvastosta huolimatta Final Cut ei ehkä ole kauhusarjakuva, mutta – kuten tämän arvostelun alussa totesin – se on kauhistuttava, ja suurin osa tästä tunteesta syntyy Brianin ja Laurien välisestä jännitteestä. Jos Final Cutissa on hirviö, se on Brian, joka elää liikaa omassa päässään. Vaikka hän haluaa epätoivoisesti Laurieta, hän ei osaa sanoa sitä ääneen, vaan luo mielessään yhä monimutkaisempia fantasiaskenaarioita. Laurie taas ei erityisemmin pidä Brianista, mutta hänkään ei osaa sanoa sitä ääneen. Sen sijaan hän palaa yhä uudelleen ja uudelleen tämän luokse varoitusmerkeistä huolimatta. Jännite tuo mieleen Ruuminryöstäjät lukijan odotellessa koko ajan, milloin Brianin siistin kiltin pojan ulkokuori viimein murtuu paljastaen takaansa jotakin kammottavaa ja hirviömäistä.
Final Cutin voisi hyvinkin lukea ”incel”-apologiana; tarinana kivasta tyypistä, joka ei kuitenkaan saa tyttöä, vaikka on kaikin puolin mukava, lempeä ja huomioon ottava. Ja toki, lukijan sympatiat ovat varmasti Brianin puolella hänen psyykeensä rappeutuessa yhä enemmän sarjakuvan edetessä: onhan hän toinen tarinan kertojista, ja vieläpä se, joka saa enemmän tilaa (Burns nimenomaan visualisoi Brianin fantasiat). Burns on kuitenkin visuaalisesta antiseptisyydestään huolimatta ennen kaikkea äärettömän herkkä ihmisyyden kuvaaja. Hänen hahmonsa ovat usein kaikkea muuta kuin miellyttäviä. He tekevät virheitä, joskus jopa pahoja asioita, mutta Burns yrittää ymmärtää heitä päästämättä heitä kuitenkaan pälkähästä. Samalla kuitenkin ymmärrän, jos maskuliinisen ahdistuksen ja halun tutkiminen ei juuri tällä hetkellä tunnu lukijalle ensisijaisen tärkeältä aiheelta.
Burns kokee syvää sympatiaa mielenterveyshäiriöstä kärsivää Briania kohtaan. Keskeinen teema Final Cutissa on elokuvien ja ylipäätään taiteen merkitys itseilmaisun välineenä. Niiden kautta Brian löytää yhteyden ystäviinsä, mutta samalla ne tarjoavat hänelle pakotien todellisuudesta. Sarjakuvan sydäntä särkevimmässä jaksossa Brian yrittää luoda uudelleen kohtauksen Last Picture Show -elokuvasta (1971) voittaakseen Laurien sydämen. Elokuva ei tietenkään vastaa todellisuutta ja fantasian mureneminen vain suistaa Brianin yhä syvemmälle masennukseen. Kuten Hagai Palevsky The Comics Journalissa julkaistussa Burnsin tuotannon retrospektiivissä kirjoittaa, Burns kritisoi sarjakuvissaan usein eskapismia. Elokuvat ”symboloivat asioita, jotka eivät ole pelkästään ulottumattomissa, vaan täysin yhteensopimattomia muun maailman kanssa”,[2] mutta tämä epäsuhta ei ole Laurien syy vaan ainoastaan Brianin, joka ei pysty kurottamaan oman kuplansa ulkopuolelle. Brian on kuin yksi noista kasvainmaisista avaruusolennoista, joita hän kuvittelee leijuvan maiseman yllä, ja lukijana vain toivoin, että Laurie pääsee pakoon.
Samassa artikkelissaan Palevsky kirjoittaa, että Burnsin edellinen kirja Last Look (2014, Pantheon Books) oli vedenjakaja, joka erotti Burnsin uran aiemmat verellä ja mutaatioilla mässäilevät kauhusarjakuvat myöhemmistä, aikuisemmista sarjakuvista, jotka keskittyvät ”(enemmän tai vähemmän) realistiseen ihmissuhdedraamaan”. Final Cut jatkaa Last Lookin merkitsemällä polulla, mutta Burns ei kuitenkaan tyydy vain toistamaan vanhoja hittejään, vaikka hän pakkomielteisesti pyörittelee samoja teemoja kuin aiemmassa tuotannossaan. Final Cut tuntuu hänen uransa kypsimmältä työltä tähän asti. Vaikka Burns hyödyntää sarjakuvassa kauhusarjakuvien ja vanhojen B-luokan tieteisleffojen kuvastoa, hän ei enää piiloudu genrefiktion spektaakkelin taakse. Muutamaa upeasti kuvitettua fantasia- ja painajaisjaksoa lukuun ottamatta Burns on hiljalleen nylkenyt töistään genrekonventioiden ja -kliseiden puitteet, kunnes jäljelle on jäänyt vain tukahduttavan synkkä kertomus vieraantumisesta ja epätoivoisesta halusta löytää ihmiskontakti.
Teksti: Onni Mustonen
Viitteet
[1] Barry, Lynda: “Funny Books”. Julkaisussa The Printed Matter 1986/87 Catalog.
[2] Palevsky, Hagai: ”Shall I Project a World: The Art, Artist and Artifice of Charles Burns”. Julkaisussa The Comics Journal, 30.10.2024.