Teksti: Milka Luhtaniemi & Matti Tuomela
Kansikuva: Tani Simberg
Seuraava arvio perustuu kahden katsojan sensuroimattomaan ja editoimattomaan chat-keskusteluun. Katsojat keskustelevat Hype-kollektiivin Father Fucker -esityksestä, joka esitettiin osana Baltic Circle -festivaalia. Katsojat kävivät eri esityksissä eivätkä ole tavanneet toisiaan projektin aikana. Chat-muotoisen kritiikin idea on lähtöisin Johannes Ekholmin esikoisromaanista Rakkaus niinku (2016).
***
9.11.2016 22:43 Matti Tuomela
Moi, ootko tutustunu Balticin tarjontaan? Ajattelin, että jos tahdot kirjoittaa jostain, voisi hommailla pressilippuja. Itse en viitsi akkreditoitua koska olen festarin aikana Prahassa ja paljon tapahtumia on (taas vittu) päivällä, joten en pääse niihin
9.11.2016 22:51 Matti Tuomela
Meen seuraavaks nukkumaan (kerranki ajoissa) mutta jättäisin ehkä sulle vielä hautumaan tällaisen idean, jonka sain niinku minuutti sitten: En tiedä oletko lukenut Johannes Ekholmin esikoisromaania ‘Rakkaus niinku’. Se joka tapauksessa koostuu esim chat-keskusteluista jne, joita teoksen kirjoittaja ikään kuin salaa käyttää kirjansa materiaalina. Oon jonkun verran keskustellut kirjasta ja vanhemmat ihmiset ovat sanoneet, että chat-keskusteluja on melko hidas seurata, mutta että muoto on yhtä kaikki kiinnostava. Itse koin seuraamisen — tai siis lukemisen — tosi helpoksi. Kirja jäi myös resonoimaan. Jotenkin tulin aika tietoiseksi siitä, että ainakin itse ns. tuhlaan ehkä parhaimmat havaintoni ja juttuni chat-keskusteluissa. Mun mielestä Ekholmin kirja haastaa chatin banaaliuden. Ja vielä omakohtaisesti koen, että ilmaisen itseäni ehkä jopa parhaiten nimenomaan chatissa kun ei oo mitään fyysistä affektia jne. Toisaalta riskinä on tulla väärinymmärretyksi ja usein kun kirjoittaa pitkiä viestejä, puhe ikään kuin kääntyy vain itseen: syntyy kahden ihmisen rinnakkainen monologi.
Pitkä pohjustus näistä mun taannoisista chat-ajatuksista… Mutta siis ajattelin, että vois ikään kuin co-wraittaa arvion tai esseen. Jos vaan täysin härskisti lainais tätä Ekholmin kirjan muotoa. Eli että molemmat nähtäis joku biisi ja sitten vaan käytäis vaikka muutamakin fb-chatti aiheesta ja sitten ilman mitään sensuuria litteroitais koko paska ikäänku arvioks/analyysiks. Tää toki vaatisi tosi jotenki hyvää heittäytymiskykyä, ettei sensurois itseään lennossa ja ala keskittyy liikaa kirjoitusasuihin jne… Haluisin pitää jutun ns. raffina. Mitä mieltä olet? Onko tää ihan vitun paska kela?
9.11.2016 22:55 Matti Tuomela
ja siis totta kai sitten ku juttu olis valmis, ni jutun alkuun voisi lisätä selityksen, mistä on kyse, mistä idea jne. Jonkun pohjustuksen. Ettei sentään varkaisiin ryhdytä
10.11.2016 11:43 Mi Luhtaniemi
Tuo kuulostaa aivan mahtavalta idealta, ja oon samaa miettinyt joskus aiemminkin. Mua kiinnostaa myös toi chat-arvio, oon kans kelannut, että käytän joskus parhaimmat juttuni ja kiteytykseni keskustelussa ennen kuin ehdin saada niitä kirjoitettua ylös mihinkään. Keskusteluhan jonkun toisen kanssa on paras tapa saada ajattelua kehittymään, erityisesti kiinnostaa vaik se ettei toinen ymmärrä/toinen on eri mieltä/toisen kiinnostus lopahtaa. Ton muodon avulla voi tehdä kyl tosi kiinnostavaa juttua. Eli oon messissä. Lähiaikoina meen kattoo ainakin Kansikselle ton Smedsin Just filmingin.
Juu Balticilla mulla on parikin tärppiä! Voin kirjoittaa oikeastaan mistä tahansa, mut kelasin torstaina 17.11 käydä kattoo ton Father Fuckerin ja lauantaina 19.11 sekä ton Noora Dadun Failin ja sen Anne-Mari Karvosen & työryhmän teoksen. Muina päivinä oon töissä. Mikä susta ois Mustekalalle relevantein teos? Mä tosiaan mielelläni kirjoittaisin vaikka kaikista tai jostakin näistä eli preferenssiä ei ole.
10.11.2016 12:06 Matti Tuomela
Hienoa! Mua kiinnostaa näin nopeella vilkaisulla ehkä eniten toi father fucker. Ajattelin kattoo jos mahtuisin enskaan. Lähen Prahaan just 17pvä. Tavallaan, jos esim se olis se biisi josta tää toteutettais, ni olis melko ookoo, ettei edes nähtäis samaa näytöstä. Ja tosiaan, kelasin just että chatti vois olla sillee tosi avoin, niin että voidaan vaan kirjottaa ns metaa. Jos tuntuu ettei toimi, kirjoitetaan sekin auki. Eli pyritään mahd lähelle sellasta vilpittömyyttä. Mut joo, tarkastelen ensi tilassa, mistä vois kirjoittaa, voisin nakittaa jonkun muunki biisin vielä. Ooks hankkinu jo liput? Jos et ni koitan vaik tänää illal päättää, ni saanet viel pressilibui
10.11.2016 12:06 Matti Tuomela
Tai saadaan
9.12.2016 7:43 Matti Tuomela
No niin. Tosiaan nyt ku palauttelen mieleeni tota Father Fuckeria, ni ekana muistan ajatelleeni että sinappikaasu. Että on ehkä yks kiinnostavimmista näyttämökuvista pitkään aikaan. Se että se esitys ikään ku tapahtuu ihmisen sisällä on just sellast friikkii settii, mist diggaan tosi paljon. However se, että taitelija reflektoi suhdettaan omaan taiteilija-isään on sit taas jtn sellasta, jolle oon yleensä lähtökohtaisesti tosi allerginen. Tää on ehkä vähän lapsellista tai tyhmän yksulotteista, mut jotenki ku mul ei oo samaistumispintaa siihen, ni koen tollasis jutuis jääväni jtnki ulkopuolelle. Siinä on joku sellane lähtökohta, mikä on mulle vieras. Ku niinku teatteriin mennessä mä haluisin jtnki hetken kokea kuuluvani siihen todellisuuteen, jota tarjotaan. Teatteri ja taidemaailma kääntyy muutenkin niin jtnki sisäänpäin ja yleensä se aiheuttaa mulle vähän sellast angstiii. En jtnki jaksa sellast omil kavereil ja sisäpiiriläpil naureskeluu. Vaik ei tossa nyt sellast ollu… Ehkä jossain Sarkolan q-teatteri-jutussa oli… Mut joo. Toisaalta on paljon hyvii biisei, jotka kertoo ihmisistä ja paikoista ja tilanteista, joihin mulla ei oo mtn henk.koht. tatsii ja silti ne onnistuu sanoo jtn tosi oleellista ja tärkeetä. Täst FF:t muistaakseni sanottiin jssn arviossa että siinä käsitellään häpeää tai jtn. En muista tarkalleen. Jäin miettii sitä. Se ei jtnki ollu ainakaan mun mielessä päälimmäisenä, vaikka ymmärrän kyl pointin. Koska olihan se käsittelytapa melko raflaava… Mut sit taas toi biisi oli jtnki lopulta tosi etääntyny siitä jostain konkretiasta, jossa joku mahd. häpeä vahvistuis. Meinaan ku siinä oli kuitenki hahmoina nää mallityypit jne. ja myös tää miljöö toimi tavallaan kahteen suuntaan: se etäännytti olemalla jtnki nii överi-intiimi. Dääm, täs oli ehkä vähän liikaa välimatkaa ja elämää ja esityksiä välissä. Sä muistaakseni sanoit tehnees jtn muistiinpanoja tuoreeltaan(?)
9.12.2016 7:54 Matti Tuomela
Nyt tarkemmin ajatellen en ookkaan ihan varma että oonko allerginen taiteilija-perhe-jutuil… Ehkä ainoastaan jos ne jtnki glorifioidaan. Tai jtn… Ja sit aloin muistelee, että perustuks nää FF:n hahmotki johki Sara Mellerin lapsuuden aikasiin oikeisiin leikkeihi tai johki?
9.12.2016 10:03 Mi Luhtaniemi
Mm joo ne oli siis joo sen jotain mielikuvitushahmoja lapsuudesta, kun sen isä oli dokaava kohujulkkis-runoilija. Ehkä jonkunlaista eskapismii. Joo siis tajuun tosi hyvin ton sisäänpäinkääntyneisyyden, mut sit toisaalta eiks ne kaikista intiimeimmät teokset oo sellasia jotka kumpuaa jostakin omasta “kipukohdasta.” (Toi sana on niin tollanen buzzword.) Mietin tosi paljon taiteen sosiaalipornoistumista täs yhteydessä. Tuli mieleen se Traumaruumis pari vuotta sitten, jossa oli sama teema eli jonkunlainen isänmurha (tosin siinä oli äidinmurha.) Mut ehkä täs mikä auttoi, et se pohjavire tuntui olevan tosi kipeä ja henkilökohtainen mut sit se maailma oli tosi etäännytetty. Ne ritualistiset lavasteet esim, siis mulle tuli mieleen joku ite kyhätty maja. Kyllä mä tosi mielelläni voin olla messissä jossain jutussa, jossa musta tuntuu et pääsen seikkailee jonkun tyypin mielikuvitusmaailmaan tai mulle on joku special access sinne, ja esim. tällee kuitenki pinnallisena ihmisenä mä tykkäsin siitä, että se oli jossain happoisessa, hypomaanisessa fashion-maailmassa ö:D Musta tuntui et koko se harhainen populäärikuvasto ja kaikki ne sen referenssit oli niinku maksimoitu ja ängetty väkisin yhteen biisiin ja just sen läkähdyttävyys oli musta ihan best. (Tai siis huomasiksä et esim. monet kohtaukset oli liian pitkiä? Oiskohan niist tarkoituksella tehty ylipitkiä, että katsoja alkais jo turtuu? Tai dissosioida?)
Mä kirjoitin tosi sfääreissä sen tajunnanvirran, kun oon siis nyt lukenut taas sitä Baudrillardin simulaatioteoriaa ja jotain postmodernismia. “Tälle ajalle kuvaavaa on merkityksen pirstalisoituminen ja polarisoituminen. Identiteetti on lainattu, varastettu, mash-upitettu, silikonisoitu, topattu, autotunetettu, identiteetti on intertekstuaalisia referenssejä, simuloitu, tuotettu ja projsioitu. Olemme jonkinlaisia haluruumiita (nyt tää baudrillard), jotka ovat yksittäisten impulssien ja viettien johtamia. Emme keskity enää. Olemme lopettaneet oppimisen ja aloittaneet lainailun. Jos ennen subjekti pyrki kirjoittamaan itsensä näyttämölle, nyt subjekti lunttaa kokeessa ja kopioi viereisen tyypin vastaukset.” Jotain tollasta. Mä ehkä keskityin tosi paljon kattomaan sitä mitä se muoto esitti tai viesti tästä maailmasta, ja mua kiinnosti vähemmän se, et nyt puhutaan tyttären tuskasta. Siis ei se kiinnostanut mua. Mua kiinnosti se et se Melleri ja kaikki sen ympärillä oli ihan siis ylivireen kaltaisessa tilassa, niin ku tiiätsä kuin ketoosissa. Se överiys uppos muhun ihan täysillä. Mut ei se häpeä musta ollu mikään erityisen dominantti teema. Musta aika moni teos mainostaa itseään häpeän kuvauksena, koska taiteen tekeminen on ylipäänsä vähän nolottavaa hommaa ja “lol nyt kaikki näkee.” Mut tohon häpeän leveliin oon mä ainakin tottunut nii ei se jonkun asian “paljastaminen” sinänsä oo sillee big deal.
9.12.2016 11:28 Matti Tuomela
Argh, pitäis palata teoriakirjallisuuden pariin. Tai ylipäätään jonkun kirjallisuuden pariin. Hmmm. Mietin kun sanoit noista kohtausten pituudesta… Niin kyllä. Joo. En tie näitkö sitä teatteri Nirvanan Madonnaa viime syksynä, mut siinä oli kans sellasta tahallista, hallittua mutta jotenki ihanan räjähdysherkkää kökköyttä, josta mä kans pidin. Kun mulla on ylipäätään jotain issueita kaikenlaisen virtuositeetin kanssa. Ihan kaikessa. Ehkä se kumpuaa jostain itsetunto-ongelmista ö:D
Ja siis huikeen hyvä ja assosioiva oli toi sun maininta noist lavasteista. Se että ne on niinku joku kotitekonen maja. Tieks niinku se spessuilta ku kaveri on kylässä tai saa vaan sisarusten kanssa heittää sängyn patjan maahan. Jotenkin — en tie meneeks tää nyt pahasti sivuun aiheesta — sellainen jähmettyneen järjestyksen rikkominen oli etenkin lapsena tosi merkityksellistä… LoL, ehkä jonkun repression vaikutuksesta jengi pistää paikkoi paskaks kadullakin vielä aikuisiällä… Että jotenkin joku materian jähmeys ja se miten se sitoo ajan aiheuttaa jotain ahdinkoa… Mutta niin. Vielä tosta majasta: Siitä tuli, tai tulee nyt ku mainitsit asiasta, mieleen jonkinlainen turva. Mulla on sellainen muisto, en tiedä kuinka todenperäinen, että kun mun faija kuoli (olin 7v) ni meidän perhe käytännössä majottu omakotitalon viimeisimmän huoneen vikaan nurkkaan just silleen että siihen oli vaan avattu joku vuodesohva tai jtn (eli vähän niinku maja tai tällane poikkeusmajoitus). Oltiin vähän niinku sellases kasas. Muistaakseni. Mut tosiaan nyt jälkeenpäin, jos mietitään ton FF:n teemaa, ni se tuntuu jotenki sopivan siihen. Että se tila kaikkine niine pehmosisuskaluineen on just sellane maja jonne paetaan ja josta käsin asiat ikään ku etäännytetään hetkeks. Ja se, että se tapahtuu vieläpä tän ruumiiin sisässä tuntuu jotenki korostavan sitä. Eli just niinku sanoit, eskapismia.
Ja toi mitä sanoit häpeästä on kans kyl ihan totta. Must tuntuu että kulttuurissa ja taiteessa ja mediassa ja kaikessa ilmenee aina vähän väliä sellasia filtteri-sanoja, joiden läpi katsotaan ihan kaikkea. Enkä tarkota nyt sellasta taideteosten iskulausemainontaa, vaan just jotain häpeän kaltaisia sanoja, joiden läpi myös sisällöt ajatellaan…. Tai kai tää on ihan normaalia… Mut toisaalta sen takia kritiikin pitäis olla moniäänisempää tai sitä pitäis kirjottaa biiseistä vielä vuosienkin jälkeen koska muuten tuntuu jtnki käyvän niin että joku esitys saatetaan sulloo saman filsun läpi joka tekstissä… Ja varmasti mullakin on nyt joku paradigma, johon tota FF:ia oon nyt niinku sullomas.
Koitan palauttaa mieleeni niitä pop-referenssei… Alussa ainaki soi se daddy uuu -biisi (mikä oli must ihan hauska) ja mitäs sit… Mule tulee vaan mieleen Back street boys… Oliks ne mukana siinä jotenki vai oliks ne jotain muita ne kundit rannalla?.. Ainii ja sit ne kaikki televisiosta tulleeet tunnarit ja äänet… Vähän sellasta jtn ysärinostalgiaa ehkä?
9.12.2016 12:16 Mi Luhtaniemi
Joo siis räjähdysherkkä kökköys vois olla uus tapa määrittelemään jotain. Mäki tykkään siis kömpelöstä taiteesta (tosin Sara Melleri on vähän liian hyvä näyttelijä siihen, ainaki siin vedos minkä näin. Se toinen oli kyl ihan mukavasti kujalla, melkein kiinnostuin siitä enemmän.) En ihan totta mitenkään itsetarkoituksellisesti namedroppaile (voin vaik luvata et tää on vika referenssi) mut siis luin Jukka-Pekka Hotisen Tekstuaalista häirintää-kirjasta jännän sitaatin huonoudesta versus laatutaiteesta “toistuvasti hyvältä alkaa tuntua se, missä on jokin väärin, vinossa, se missä on jokin särmä, murtuma. SIinä näkyy mahdollisuus projisoida siihen jotakin hyvin henkilökohtaista ja siten kokea jotakin.” Ehk kun just esitys tai teos välttää virtuositeettia, nii siitä saa kii. Jos vaik esiintyjä lavalla on ihan yhtä nolo kuin katsojakin on, nii siitä syntyy joku huojennuksen kokemus.
Mä luulen et just joku majakokemus on kokemus turvasta ja kai siihen sisältyy se ajatus et turvaa ei oikeesti oo. Kyl lapsikin tietää kun se leikkii ettei tää ole totta, ja siitä se ristiriita tuleeki. Et kaiken leikin taakse kätkeytyy kauheasti kaikkee pahaa. Musta tuntuu et ne koko ajan teki sellasta et ne meni jonnekin kätköihin (tässä tais olla paljon kans bläkärei) ja sit taas etunäyttämölle sillee “ta-daa, tässä mä oon.” Vähän niinku keräämään itseään tai ottaa vauhtii et saa sen fantasian taas jotenki hyrräämään. Mekin leikittiin joskus jotain kuolemaleikkei lapsena, ja sellanen jatkuva hokema oli se et joku tuli aina takaisin kuolleista ja sanoi “en kuollut vielä!” Et se kun nää pyöri siel lavalla nii ehkä se koko ajan oli sen pointtaamista et “hei tää jatkuu, me viedään tää pidemmälle.” Musta tuntuu et tää esitys oli koko ajan sen varassa et jaksaako ne jatkaa, oli ihan ihme et ne vaan jatkoi ja jatkoi.
Joo siis luulen kans et me koitetaan kauheasti puhua helposta sanoista niinku häpeä, koska kun tehään julkista taidetta nii se pitää koittaa jotenki universalisoida ja asettaa johonki kontekstiin. Sit sitä voi ymmärtää. Malliesimerkkinä tää miten Kaspar Hauseristakin brändättiin se “Y-sukupolven kuvaus” vaik sitä ei oltu tarkoitettu sellaiseks. Haa. Mäki täs vähä mietin koska kun sanoin eskapismi et se on ehkä vähän liian ilmeinen.
Musta on hauska esim miten sä sanoit aiemmin et sä lähit siit esityksestä etkä ajatellu mitään ja mä lähin esityksestä ja kirjoitin tajunnanvirran. Musta ois ollu hauska lähtee sieltä myös ajattelematta mitään. Et ois vaa ottanu vastaan eikä alkanu kontekstualisoida.
Mä en muista niist bäkkäreist kauheesti, ne tais olla ne “kundit rannalla.” Se oli ihanan rasvanen kohtaus. Sit kans tykkäsin siitä, kun ne oli mukamas haastattelussa ja puhui niitten isän kuolemasta sille haastattelijalle sillee “i’m so heartbroken.” Mut siis et ku niitten isä oli kuollut, niin ne otti joksikin korvikkeeks just ne bändin pojat?! Jotenki kivan häiritsevää.
Siit puheenollen, tää ois voinut olla vielä vähän häiritsevämpi. Tai siis tää oli hirveän söpö monta kertaa, kauhean viihdyttäväkin. Jos sen rajan yli ois uskallettu mennä.
9.12.2016 13:27 Matti Tuomela
Eikun namedroppaile toki! Se on ajan henki. Ja sanoisin että tän jutun suhteen ihan jopa suotavaakin. Mä ihastuin kans siihen toiseen tyyppiin…. löysin käsiohjelman… se oli sellane ku Markku Haussila. Mut niin. Oon kyl aina digannut myös Melleristä. Tai must se vaikuttaa jtnki tosi monipuoliselta. Mutta joo tän biisin osalta tää kundi oli kyl ilahduttavan höntti tai jtn.
Toi nolous on kyl kiinnostava. Ja kuten sanottu, pidän kökköydestä ja noloudesta. Mut silti siinäkin, kun näyttelijä on lavalla, ni vaik se olis kuinka nolo, ni se on jotenkin sit aina (ainaki mulle) sellasta “koska mä voin” -tyyppistä noloutta. Että oli mikä tahansa, ni se on kuitenkin murtautunut läpi jostain voidakseen esiintyä. Ni toisaalta joskus mietin, että onko lopulta kuitenkin vaan parempi ihan vaan virtuoottisesti näytellä, että vittu nyt hävettää, ku että koittais jotenkin aidosti muka-hävetä. Okei okei okei, nyt otin ton häpeän taas esille, mut se kuitenki liittyy nolouteen… Hmm, tää käsitteli nyt kyl ehkä enemmän jtn kökkö-häpeä-nolo-juttuja yleensä enkä tie minkälainen relevanssi sillä on lopulta tän FF-biisin suhteen. Huomaan lipsuvani jotenki pois tosta itse teoksesta ja liikkuvani johki yleistasolle. Palaan siis asiaan:
Toi leikki-aspekti on tosi kiinostava, Mä olin jo melkeinpä unohtanut että siinä tosiaan oli kokoajan kyse leikistä. Ja se että sen taakse jää paljon pahaa oli tosi hyvin sanottu. Joku ihminen tai tv-sarja sano joskus jtn tyyliin että “aikuistuminen on sitä että hyväksyy jnku niinku systeemin valheellisuuden” Ehkä vähän banaali kela, mutta se jollain lailla sopii tähän. Koska siis sana “leikki” yhdistyy jossain arkikontekstissa aika vahvasti vaan niinku lapsiin jne. ja ehkä myös taiteeseen, mutta mikä ero sillä lopulta on jonkun sellasen olemisen perus-performatiivisuuden kanssa? Meinaaks se, että aikuisena ymmärtää jnkun valheellisuuden siitä, että lapsena uskotaan naiivisti ja alitajuisesti jonkun totuuden olemassaoloon ja leikillä ikään kuin irtaannutaan siitä ja aikuisena sit vaan hyväksytään että koko paska on leikkiä? Äh, paska kela. Mul on nyt vähän pää jumissa… Mut siis tää kai palautuu tohon esitykseen ja siihen mitä sanoit siitä niinku vetäytymisestä ja “tadaa”-esille tulosta, että vois kai kelaa just että jos tohon ottais jonkun kasvukertomus-perspektiivin, ni sit se olis niinku tasapainoilua jonkun leikin rakentamisen ja sille antautumisen välillä. Saatko kiinni yhtään?
9.12.2016 13:28 Matti Tuomela
ai niin ja siis eiks nää sisarukset (olihan ne hahmot sisaruksia?) myös kilpaillu siitä kumpi suree enemmän?
9.12.2016 15:43 Mi Luhtaniemi
Hei voi hitto mikä sitaatti. Eikä oo yhtään banaali kela. Musta erityisesti tässä esityksessä näytti kulkevan sellasena implikoituna toisena todellisuutena jotain tosi raadollista. Puhuin tosi monen ihmisen kaa tästä samasta, ja monet kieltäytyi tykkäämästä tästä. Ehkä siks just koska tässä kaikki oli niin fantasialla kyllästettyy, niin se etäännytti (kuten sutkin siinä alussa?) Kuitenkin se totuus tunkeutuu väistämättä mihin tahansa esitykseen, esim tässähän siis oli se joku painajaisjakso, jossa ne kuuli jotain outoja ääniä? Tai vaik muistaks Mulholland Drivessa, kun siinä oli se twisti, et se nainen oli oikeastaan vaan rakentanut sen Hollywood-fantasiansa, ja se oli oikeasti nistiytynyt erakko siinä kylpytakissaan sähköttömässä asunnossa. Tähän olis voinut kuvitella sen “totuuden tason”, jossa todellisuus oiskin ollut just sellasta “kylpytakkieksistenssiä.” Tällee et kaikki on liian hyvää ollakseen totta, ja näil on liian kivaa. No jooo. Ehkä se jännite syntyi tässä just siit leikin rakentelun ja sille antautumisen välillä ja sen välillä miten siis joskus näytti ettei näillä ollutkaan niin kivaa kuin ois luullu. Just vasta lopussahan kun siin soi se Madonnan “oh father”-biisi nii sillo näytti et nyt ollaan ns. oikeiden asioiden äärel mut must on kans siistii ettei siin lähdetty sit sanallistamaan sitä sen enempää, vaan et se vain keinui siinä.
Joo mä muistan kans ton kohtauksen kun ne kilpaili siitä kumpi suri enemmän. Aika jännää tollasta tunteiden ja surun banalisointii. Vähän sellasta kuin kohujulkkiksia haastatellaan ja ne tekee tunteistaan julkista. Sit kans fiilistelin sitä kun Melleri näytteli etenkin englanniksi puhuessaan koko ajan yli. Tai siis kuin siistii on tollanen pissisjenkkiaksentti, se ois voinu puhuu vaik pörssikursseista ja mä olisin kuunnellu.
Tänään 21:59 Matti Tuomela
Hhaha, no kiva ettei ollu ihan paska sitaatti ö:D kun muistais vielä kenelle siitä kuuluu creditit. Hmmmmmm, sori mul meni nyt vähän pata jumiin tän keissin kans ja tuntuu etten keksi nyt mitää sanottavaa mihinkään tai kenellekään… Luin hesarista Mellerin haastattelun koskien tätä biisii… tai siis luin ehkä neljä ekaa kappaletta ja sit en jaksanu enempää.. mut Melleri kuvaili tätä biisiä Trash-teatteriksi ja must se oli tosi hyvä ilmaus.. Tai jotenki oon kaivannu jotain tollasta coolia anglismia määrittelemään ööö jotain. Nyt aloin kyl miettii että perkele mä kyl ajattelin jostain esityksestä että se Trashia (hyvällä tavalla) jo ennen ku luin tota juttuu. hmm. No ehkä tää legitimoi sen sanan käytön — kai sitä on joku jossain enivei käyttäny ennenki. Ja sulle kiitos sanasta kylpytakkieksistenssi ö:D Mainio ilmaus!
Tosta surukisasta varmaan aukeis ihan uus teema tähän. Mutta jätetään se korkkaamatta (oot enivei kirjottanu ja ajatellu ja kestäny mua ja mun aikataulusekoilua ihan koko rahan edestä jo.)
Mun mielestä tää chatti tosiaan on ollu oikein toimiva. Ei ehkä toimeis kaikkien kanssa tosin…Jonkun verran meikä ainaki tuntu lipsuvan sivuraiteille, mutta toisaalta se on ehkä joissain yhteyksissä ihan sallittua. Tai että periaatteessa on kai ihan hyvä jos kritiikistä voi niinku johtaa jotain ajatuksia koskien teatteria yleensä. Tai jotain. Ja must myös tuntuu että tää tulee olee niinku mun henkilökohtaisin juttu ku kyl täs kuitenkin on joku erilainen intiimiys ku siinä että skrivaa jtn johki word-tiedostoon. Ja kyl mä jotenkin koen unohtaneeni että tää tulee julkiseks, mikä on toki tän kannalta hyvä asia. Ja siis just se mua kiinnostaa täs jutussa että miten media vaikuttaa siihen sisältöön. Tai että et sä ehkä kirjottais samalla tavalla jos sun media olis kivi ja kirjoitusväline taltta ku että jos käytät kymmensormijärjestelmää koneella. Ja siis kirjotin ton ekan viestin puhelimell eli ts. naputin peukalolla (osittain samalla ku venasin pitsaa ja sit osittain sängys ennen ku nukahdin ja sit loput aamul) En tie onkse sit mitenkää erilainen ku nää muut viestit. Ei ehkä yhtä vuolas. Nojoo.
blackout. Mun piti vielä sanoo jotain mut unohdin, joten eiköhä tää nyt ollu tässä. Kiitos tosi paljon vielä ja mä palaan tosiaan sit vielä asiaaan siltä osin ku ollaan sovittu.
***
Hype-kollektiivi – Father Fucker
Ohjaus: Sara Melleri
Teksti: Sara Melleri & työryhmä
Dramaturgia: Johannes Ekholm
Näyttämöllä: Markku Haussila ja Sara Melleri
Saksofoni & sävellys: Linda Fredriksson
Äänisuunnittelu: Jussi Österman
Valosuunnittelu: Julia Jäntti
Lavastus: Corinna Helenelund
Pukusuunnittelu: Minttu Vesala
Videosuunnittelu ja dramaturginen apu: Jaakko Pallasvuo
Baltic Circle 15-20.11.2016