Ville Laaksonen 16.8.2013
En ole lukenut yhtään kirjaa koko kesänä, myöskään Thomas Mannin Kuolemaa Venetsiassa. Tämä painaa mieltäni. Sen sijaan matkustin läpi Suomen – vieraillen mm. Mäntän kuvataideviikoilla, Purnun kesänäyttelyssä, Ars Auttoisessa, Villa Roosassa ja Pyhäniemen kartanolla, Haihatuksessa ja loputtoman monessa muussa näyttelyssä – innostuen, hapuillen ja ihmetellen, kuten varmasti moni muukin.
En tiedä lähteäkö vielä Venetsiaan. En usko, että siellä on tarpeeksi kuollutta taidetta.
Iäkäs kirjailija Gustav von Aschenbach matkustaa lomalle Venetsiaan, jossa hän joutuu kauniin nuoren puolalaispojan Tadzion pauloihin.
Hyvää taideteosta tuntuu olevan vaikeaa määritellä, mutta huonoksi on helppoa tuomita sellainen taide, joka tuntuu elävän kuin vain pintakosketuksena ajassamme: aikalaistaiteen leima on yhtä kuin contemporary art; vielä joitain vuosia sitten uutuuden viehätystä edustanut slogan, jonka maussa vaistoaa eltaantuneen elämän tunnun. En ole modernismin kaipaaja, tai postmodernin sen paremmin. Rakastan kyllä, esimerkiksi romantiikan ajan ihanteita tai historian painoa, joka kantaa sanomansa vaikka antiikista saakka.
Huomaan usein etsiväni taiteessa sellaisia ominaisuuksia, jotka eivät välity kuvien kautta. Kun tällaisen teoksen kohtaa konkreettisesti, se ikään kuin pakenee määrittelyä, jota ennakko-oletukset teoksesta ovat ohjanneet. Teos on suurempi kuin mikään kuva tai reproduktio siitä [koskaan] voisi olla. Kuvallisesti “hyvin” välittyvät, tuotteistetut ajatukset tai design-objektien kaltaiset teokset edustavat ennalta määriteltyä, alleviivaten olemassaolollaan paikkaansa ajassamme. Turha laskelmointi, käsitteiden ja muottien syleily, muodostavat ajatuksen pinnallisuuden keskellä elävästä nykytaiteilijasta kaikessa puistattavuudessaan.
Monistettava, liikkuva tai helposti havainnollistuva kuva teoksesta tuntuvat olevan yhä aikamme suosikkilapsia. Perässä seuraa ajatus tietyn tyyppisestä ideologiasta ja estetiikasta, jota tulisi toteuttaa: seuraten tyylejä ja trendiheilahduksia. Ja tämä pätee usein myös taiteilijoiden tuotoksiin, joiden ajattelussa tärkeän osan tuntuu muodostavan taiteilijabrändin rakentaminen, suoltaen ulos “omaa persoonallista kädenjälkeään” vuodesta toiseen kuin monistuskone. Ymmärrän kyllä, että “syventyminen omakohtaiseen prosessiin” vie “eteenpäin” ja syvemmälle, mutta miksi tämä prosessi käy niin yksitoikkoista tietä? Ja samalla; miksi on niin vaikeaa löytää tietä eteenpäin ilman, että se tuntuu itsetarkoitukselliselta?
Ehkä taiteen tulee olla kuollutta? Tarkoitan, että “kuolleitten teosten” kokeminen on mahdollista välittömästi. Ainoa vaatimus on irtautuminen ajastamme – vapaana mistään yksittäisestä ajattelun tavasta tai vallalla olevasta estetiikasta. Venetsia on sokkelokaupunki, jonka kaduille eksyy kartan kanssakin – ehkä se on siksi mielekästä kokea ilman karttaa?
Koleraepidemia on juuri puhjennut, ja Aschenbach suunnittelee lähtöä Venetsiasta mutta jää kuitenkin Tadzion vuoksi, vaikka ei ole koskaan edes puhunut tämän kanssa.
Katsonko elokuvan Kuolema Venetsiassa vai luenko kirjan? Lähdenkö Venetsiaan ja teen ne molemmat? Johonkin on vedettävä raja. Tuntuu kuin täytyisi sanoa jollekin ei, jotta voi oikeasti sanoa jotain. Eikä tunnu olevan mahdollista oikeasti rakastaa yhtäaikaisesti kaikkea, suodattaa loputtomasti itseensä tiedonmuruja; nauttia yhtäläisesti ja samanaikaisesti historiallisesta kirjallisuudesta, avantgardistisesta elektronisesta musiikista tai vaikkapa muotimaailman catwalk-asuista. Ja mitä jyrkemmin ihmiset rajaavat oman ajattelunsa (ja taiteensa!), sitä vakuuttavammilta asiat saadaan kuulostamaan.
Mutta: Ei ole kovin radikaalia näinä päivinä olla kiinnostunut laajasta yleissivistyksestä, puhumattakaan siitä, että osattaisiin syleillä lisäksi omaa kulttuurista menneisyyttä. Kaihoten oman elämän mennyttä aikaa, mutta myös siksi löytäen sieltä ei vain itsensä, vaan myös sen energian, joka aiheuttaa muutoksen. Siinä missä ihminen on taipuvainen näkemään täyttymättömyyden menneessä ja kokemaan tyytymättömyyttä nykyisessä, tulevaisuus on tyhjä avaruus. Taide on lähellä, mutta aurinko niin kaukana tulevaisuudessa.
Loman jatkuessa Aschenbachin koko olemassaolo kietoutuu kadonnutta nuoruutta ja Aschenbachin täyttämättömiä intohimoja edustavan nuoren pojan seuraamisen ympärille.
Media suoltaa usein varsin sokeasti systeeminsä lävitse sen mitä sanotaan ja tehdään näkyväksi julkisesti: totuuden ja valheen. Niihin ei siis kannata tarttua. Se olisi sama kuin antautua instituutioden tai toisten määriteltäväksi. Ehkä nyt on aika kuulla aidosti omaperäisiä ajatuksia taiteesta, eikä vain kaikuja kirjoitetuista tiedotteista, joiden muokkaaminen lehtijutuiksi tuntuu useiden toimittajien ja kriitikoiden mielestä itsetarkoitukselta. Onko Kantokorven tai Valjakan maku objektiivisempi, kuin nuorempien kriitikoiden marginaalisemmat kiinnostuksen kohteet, ja usein rajatumman oloinen käsitys taiteesta laajemmin, joka tuntuu monille nuoremmille paisuvan monumentaaliseksi ja käsittämättömän tuntuiseksi vyyhdiksi, josta pitää valikoida oma kulmansa?
Sellainen taide jota etsin, tuntuu loistavan poissaolollaan tuoreesta taidekeskustelusta – ehkä “vanhanaikaisesta taiteesta” ei ole mitään uutta ja omaperäistä sanottavaa? Voisin uppoutua aikalaistaiteen lumoihin ja pettää itseni, mutta minua kiinnostaa liiaksi taiteen tekeminen tekona ja vapautuneena ajattelun tapana. En piittaa käsitteellisyydestä sen paremmin kuin muistakaan aikamme taiteen “hyveistä”: yhteisöllisyydestä, poliittisuudesta tai mistään muustakaan yksittäisestä hakusanasta, jolla taide on yhteydessä ympäröivään maailmaan ja yhteiskuntaan. “Miksei vain maalata ajattomasti?” – Näin voisin sanoa kevyen helposti, mutta valehtelisin niin tehdessäni. Siksi tuntuu, kuin en osaisi sanoa mitään, vaan hämmästelen mitä kaikkea taiteella nykyaikana voidaan tarkoittaa.
Novelli päättyy Lidon hiekkarannalle, jossa Aschenbach tarkkailee Tadziota leikkimässä ystäviensä kanssa. Poika kulkee kohti merta, mutta kääntyy ja luo viimeisen katsekontaktin Aschenbachiin, joka kuolee.
Nieleskellen myönnän itselleni, ettei ole yhtä totuutta tai ideaalia, jonka perään haluaisin manifestoida. Tämä on seurausta halvennuksen tunteesta, jota minussa aiheuttaa se, kuinka huomaan ylenkatsoneeni “taidetta”, yrittäen lajitella ja luokitella sitä tyylien ja virtausten mukaan. Ehkä juuri siksi pidän tällä kertaa kesän itselleni tärkeät näyttelykokemukset omana ilonani, enkä lähde niitä määrittelemään tai yksilöimään, viittoillen toisille mikä oli minkäkinlaista tai “arvoista” -– tai oman makuni mukaista.
Ja: Ehkä rakastan aivan liikaakin vanhanaikaiseksi tuomittua, kuollutta taidetta, sekä mysteereitä, jotka eivät avaudu ennalta määritellysti, kuin televisio-ohjelman juonikuvio. Tarkoitus ei ole tehdä muotoa, vaan nähdä se; Tarkoitus ei ole näyttää ajatusta, vaan tuoda se läsnäolevaksi? Valmistaudun kohtaamaan taiteen vapaana ennakkoluuloista ja toivon kirjoitukseni toimivan inspiraationa ja energian lähteenä ajatuksille, kuten kesä varsin ainutlaatuisella tavalla toimii. Ehkä lähden sittenkin Venetsiaan?
Nuoruuden huumassa ihmiset hullaantuvat. Olen havainnut, kuinka tämä sama neitseellinen suhtautuminen taiteeseen puhkeaa monien taiteilijoiden varhaistuotannossa alkuvoimaisuuden tunteena, jonka perään vanhemmiten kaipuu usein helposti kohdistuu. Ja toisilla tämä eros kantaa läpi elämän, vaikka kaikilla on myös alamäkensä. Kesä on syntymän ja kuoleman mikrokosmos. Elämän lipuessa hiljaa, laineiden liplattaessa laituriin ja lasten leikkiessä rannalla: Aurinko paistaa vielä.
Ville Laaksonen on Turussa kuoleva kuvataiteilija, kuraattori ja kriitikko.
Lainaukset
Mann, Thomas: Kuolema Venetsiassa. Suomentanut Toini Kivimäki. Karisto, Hämeenlinna. 1928, 2. p. 1957.
Mann, Thomas: Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia. Suomentaneet Oili Suominen, Eeva-Liisa Manner ja Aarno Peromies. Tammi, Helsinki. 1985, 2. p.
Kuolema Venetsiassa, Wikipedian artikkeli.