Teksti: Maaria Salo 16.11.2017
Video 1 : Vernissage TV:n Youtube-kanava
Kuva 1: Ugo Carmeni (Suomen pavilijonki)
Kuva 2: Erkka Nissinen & Nathaniel Mellors (production image)
Yltiöpositiivinen ”eläköön taide” – tematiikka jää tänä vuonna Venetsiassa varsin laimeaksi. Jos biennaalien biennaaliin matkustaa intentionaan nähdä huippuhienoa, ajankohtaista nykytaidetta, saattaa pettyä pahan kerran. Hienoja yksittäisteoksia ja uusia taiteilijayllätyksiä sen sijaan löytyy, kun jaksaa katsoa satoja teoksia ja kymmeniä näyttelyitä. Suomen paviljonki kuului parhaimmistoon.
Venetsian 57. biennaalin otsikko ilakoi taiteen ja taiteilijoiden olemassaoloa ranskalaiskuraattori Christine Macelin suunnittelemassa kokonaisuudessa. Viva Arte Viva -teemaa elämöivä otsikko oli suunniteltu humanismin hengessä ”taiteilijoiden kanssa, taiteilijoille”. Yhdeksän alaotsikkoa syleili maailmaa niin tradition, shamanismin, Dionysoksen kuin värien ja ikuisuuden teemoin. Kuratoidut osuudet hajosivat varsin moneen suuntaan jättäen yleisvaikutelman lopulta vaimean neutraaliksi – biennaalien biennaali luottaa vetovoimaansa senkin uhalla ettei sen kaikki tarjonta todellakaan yllä huipulle. Temaattisen kokonaisuuden sijasta yksittäiset taiteilijat ja yksittäiset teokset nousivat tämän vuotisen biennaalin ilonaiheiksi – ainakin verrattuna vuoden 2015 superpoliittiseen biennaalikokonaisuuteen.
Poliittisuutta edusti kuitenkin Georgian paviljongin taiteilija Vajiko Chanchkhiani (1985). Teoksen metafora muuntaa ulkoisen sisäiseksi ja yksilön yhteiskunnaksi. Runollisen traagisessa teoksessa sisätila on muuttunut ulkotilaksi, jossa sataa kaatamalla. Sateen eroosio luonnon dramaturgiana kuluttaa puolen vuoden aikana Georgian maaseudulta Arsenaleen siirretyn talon täysin asuinkelvottomaksi; kaikki vettyy, kuluu ja kastuu kuten tilanne maassa tai yksilön sisällä. Sekä yhteiskunnallinen että ympäristöekologinen näkökulma ovat läsnä todistaen vääjäämätöntä lopputulosta, joka sisältää myös psykologisen ulottuvuuden.
Taiteilija Mohau Modisankeng (1986) on toinen Etelä-Afrikan paviljongin taiteilijoista. Taiteilijan lähtökohdaksi nousevat post-kolonialismi ja apartheidin jälkeinen yhteiskunta, jossa väkivalta oli arkea. 3-kanavaisen videoinstallaation liike kulkee kahteen suuntaan; osittain se kelaa kuvaa taaksepäin, osin eteenpäin. Kokonaan mustavalkoisessa teoksessa kolme yksilöä taistelee vedenvaltaa vastaan. Osa epäonnistuu, jotkut onnistuvat. Metafora viittaa rotusortoon ja sen valtaan, jota vastaan taisteleminen on kuvattu yksilötasolla. Teos ottaa katsojan haltuun ylitsepääsemättömän kauniisti toteutetulla visuaalisuudella.
Taiteen sukupuoli on säilynyt nykytaiteen kentällä eräänlaisena kiinteäksi vakiintuneena ajankohtaisaiheena. Länsimaisittain barrikaadeille noustaan jo sen vuoksi, ettei sukupuolien tasa-arvo ole taiteessa toteutunut, mutta konkreettisemmaksi keskustelu muuttuu esimerkiksi arabimaailmassa. Todellisen perspektiivin tähän kysymykseen tarjoaa Saudi-Arabian taidehistoria. Vasta viime vuonna ensimmäistä kertaa saudiarabialaisen naistaiteilijan teos esitettiin julkisesti Jeddassa, kertoo näyttelyluettelo. Tämä taiteilija oli Maha Malluh (1959), joka osallistui myös biennaaliin Venetsiassa. Teos itsessään on vaikuttava monitasoisuudessaan. Malluhin Food for Thought ”Amma Baad” sisältää 2400 kappaletta nostalgisia C-kasetteja, joiden mosaiikkimainen muoto säilyttää muslimien uskonnollisen ei-esittävyyden, mutta toisaalta muodostaa merkityksellisiä sanoja. Amma Baad kirjaimellisesti käännettynä merkitsee Se, mitä seuraa. Myös itse kasettien sisältö on merkityksellinen; ne kertovat uskonnollisia ohjeita, miten naisen saudiarabialaisessa yhteiskunnassa tulisi käyttäytyä. Teos on loistava esimerkki, miten nykytaide onnistuu monisisältöisesti avaamaan eri kulttuureja, mutta osoittaa samalla suoraan millaisissa olosuhteissa sukupuolinen syrjintä yhä elää nykyajassa. Tämä yksittäinen teos on sisällöllisesti ja visuaalisesti silmiäavaavan vaikuttava. Tässä kontekstissa naisen taiteilijuus on meillä lopulta tasa-arvoista, vaikka korjattavaakin löytyy.
Venetsian biennaalin erityisyys on kansalliset paviljongit, joita tänä vuonna oli 86 eri maata. Nationalistiset painotukset ovat globaalissa nykytaiteessa menettäneet merkitystään ja taiteilijat tasapainoilevat notkeasti eri maissa asuen ja työskennellen. Siitä huolimatta kansalliset paviljongit edustavat ikään kuin itseään yhä Venetsiassa. Ehkä juuri siksi Suomen paviljonki on erityisen ajankohtainen konkreettisen kansainvälisyytensä vuoksi: Los Angelesissa asuvan brittitaiteilija Nathaniel Mellorsin ja Amsterdamissa ja New Yorkissa asuvan suomalaistaiteilija Erkka Nissisen kuraattorina toimii hollantilainen Xander Karskens. Tässä ollaan kaukana Suomi100 -hokemasta ja suomalaisuuden ylikorostamisesta juhlavuonna. Myöskin itse videoteos The Aalto Natives on biennaalin yksi kiinnostavimmista. Mellorsin brittihuumori yhdistyy tee-se-itse -estetiikkaan, joka resonoi meidän suorasukaiseen hullutteluun. Lähes tunnin kesto koettelee katsojien kestävyyttä, eikä tiivistäminen olisi heikentänyt teosta. Kiasmassa 2018 teokseen voivat tutustua myös kaikki ne, joilta tämän vuotinen Venetsian biennaali jäi katsomatta.
Venetsian 57. biennaali
13.5. – 26.11.2017
Giardini, Arsenale ja kaupunkitila