Valkoinen pakettiauto hidastaa vauhtiaan, mutta ei kuitenkaan pysähdy ennen tiellä seisovaa mielenosoittajaa. Mielenosoittaja ottaa käsillään vastaan pakettiauton toisen mielenosoittajan rynnätessä pysäyttämään autoa lihasvoimin. Tieblokin pysäyttämä vihainen tehdastyöntekijä uhkaa muita paikalla olevia mielenosoittajia väkivallalla ja potkii näiden käsistä kyltin, jossa lukee ”rauhanomainen mielenilmaus <3”. Paikalle saapuvat blokatun UPM:n tehtaan johtajat kieltävät yrityksen toiminnan vaikutukset Uruguayn vesikriisiin suoralta kädeltä. Blokkia ihmettelemään saapuneet sivulliset puolestaan heittelevät mielenosoittajia kananmunilla ja kivillä. Lopulta poliisi purkaa mielenosoituksen, mediakynnys on ylitetty ja keskustelu sekä Suomen selluteollisuuden vastuuttomuudesta että Elokapinan toimintatavoista on jälleen avattu.
Minun piti aloittaa tämä esseemuotoinen kritiikki Elokapina-dokkarista Kapina elämän puolesta (2025) yllä olevalla kuvauksella, joka tempaa lukijan elokuvan maailmaan. Taiteesta kirjoittamisen klassisten konventioiden mukaisesti ajattelin häivyttää subjektiivisuuteni, pukea ajatukseni objektiivisen, hyvää makua edustavan kritiikin diskursiivisiin tamineisiin. Kävin kuitenkin ensimmäisen tekstiversion valmistuttua lukemassa Mustekalan Aktivismi ja taide -juttusarjassa jo ilmestyneitä tekstejä. Kaisamaija Uljaan henkilökohtainen ja vimmainen kirjoitus taideinstituutioille (16.2.2026) havahdutti minut kysymään itseltäni, miksi pyrin piilottamaan henkilökohtaisen positioni suhteessa aiheeseeni? Feministisen kirjoittamisen etiikan mukaisesti haluan kirjoittaa suhteutumiseni aiheeseen auki tekstiini, jotta voin riisua nuo näennäisen objektiiviset taidekritiikin kuteet heti kättelyssä ja kenties kirjoittaa elokuvasta hieman totuudellisemmin, paljaammin. Täten tunnustan: olen elokapinallinen kirjoittamassa esseetä Elokapinaa kuvaavasta elokuvasta.
Aloitin elokuvasta kirjoittamisen prosessin tyypilliseen tapaani katsomalla elokuvan ja kirjoittamalla siitä ajatuksia ylös. Muistiinpanojen tekeminen kuitenkin jäi, sillä elokuva imaisi minut täysin sisäänsä heti ensihetkestä. Niin paljon tuttuja kasvoja, paikkoja, mielenilmauksia, tilanteita. Muistoja ja tunteita tulvi kehomieleeni pakahduttavalla voimalla, enkä muista milloin olisin ollut emotionaalisesti näin sitoutunut katsomaani elokuvaan. Yritin myös bongata itseni elokuvasta, mutta en onnistunut siinä. Sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä; löysin itseni elokuvasta kerta toisensa jälkeen, tunsin oloni nähdyksi minulle niin rakkaan taidemuodon toimesta. Katselin elokuvaa meistä – minusta ja teistä, kanssakapinallisistani – ja kävin läpi ennenkokematonta, voimakasta hämmennystä siitä, että olimme elokuvan aiheena. Elokuvallisella representaatiolla on häkellyttäviä voimia – eikä sillä ole juurikaan väliä näetkö todella itsesi vai vain itsesi kaltaisia valkokankaalla.
Voin siis ainoastaan kuvitella, miltä elokuva tuntuu, jos ei ole henkilökohtaista suhdetta Elokapinaan – mutta onneksi voin kuvitella; aion yrittää. Anteeksi yllättävä avoimuuteni, suoranainen alastomuuteni. Aion jälleen verhoutua jonkinlaiseen objektiivisen kriitikon huntuun – kuten siveellisen ja itseään arvostavan taide-esseistin kuuluu – mutta läpinäkyvään sellaiseen, ja hieman huolimattomasti.
Aktivismidokkareiden aallonharjalla
Kapina elämän puolesta on Saku Soukan ohjaama dokumenttielokuva Elokapinasta, elokuvallinen representaatio viime vuosien näkyvimmästä ja merkittävimmästä ekoaktivistisesta liikkeestä Suomessa. Elokapina on opittu tuntemaan ennen kaikkea tekstin alussa kuvatun kaltaisista häiriötä aiheuttavista suoran toiminnan mielenilmauksistaan, vaikka todellisuudessa se on ainoastaan näkyvin osa liikkeen vaikuttamispyrkimyksistä. Elokapinana tunnettu Extinction Rebellion Finland aloitti toimintansa marraskuussa 2018, vain puoli vuotta Iso-Britanniasta globaaliksi kulovalkean lailla levinneen Extinction Rebellionin alkusysäyksen jälkeen. Nettisivuillaan Elokapina ilmaisee tavoitteekseen: “luoda massaliike, joka pystyy toiminnallaan häiritsemään tavallista arkea niin, että ilmasto- ja ympäristökriisi ei jää keneltäkään huomaamatta” (Elokapina i). Tavoitteen tähänastisesta toteutumisesta voi olla montaa mieltä, mutta suomalaisesta kansalaisaktivismista puhuttaessa Elokapinan merkitystä ei sovi sivuuttaa – mitä puoltaa myös dokumentaarisen katseen kääntyminen Elokapinaan.
Viime vuosina on julkaistu niin lukuisia aktivismia käsitteleviä kotimaisia dokumenttielokuvia ja -sarjoja, että voitaneen puhua jopa jonkinlaisesta aktivismidokkareiden aallosta: Eläinoikeusjuttu (2022), Kansanvalta (2022), Miten korjata maailma (2023), Havumetsän lapset (2024), Suoran toiminnan Suomi (2025)… Elokapina nousee näistä monissa esille, mutta elokuvan aiheeksi asemoitumisen sijaan se kuvataan päähenkilöiden toimintaympäristönä (Havumetsän lapset), nykyaktivismin ilmentymänä (Miten korjata maailma) tai suoran toiminnan historiankirjoituksen tämänhetkisenä päätepisteenä (Suoran toiminnan Suomi). Aktivismin merkityksellisyyden sanomaa tietoisuuksiemme rannoille elokuvan keinoin kuljettavan aallon tyrskyjen keskeltä Kapina elämän puolesta erottuu kuitenkin merkittävänä poikkeuksena ennen kaikkea kahdesta syystä.
Ensinnäkin Kapina elämän puolesta on elokuva liikkeestä, ei yksittäisistä aktivisteista. Elokuvalla ei ole varsinaisia päähenkilöitä, mikä on nykypäivän mediamaiseman yksilötarinataloudessa varsin harvinaislaatuista. Olemme tottuneet saamaan päähenkilön, tai muutaman, joiden kasvutarinaan voimme eläytyä ja peilata omaa elämäämme – mikä yhtäältä heijastelee, toisaalta ylläpitää kulttuurimme äärimmäistä yksilökeskeisyyttä. Kapina elämän puolesta tekee tässä tarinankerronnallisesti katsoen rohkean ratkaisun, joka onnistuu edellä mainitsemiani elokuvia paremmin tavoittamaan kollektiivisuuden, josta liikemuotoisessa aktivismissa on elimellisesti kyse. Tämä valinta kuvastaa myös Elokapinan todellista rakentumista: Elokapina on horisontaalinen liike, joka pyrkii toiminnassaan hierarkiattomuuteen ja koostuu lukuisista autonomisesti toimivista ryhmittymistä. Toisin sanoen Elokapinassa ei ole johtajia tai muita laajempaa päätösvaltaa käyttäviä henkilöitä, vaan erinäisissä päätöksentekoprosesseissa toimitaan suoran demokratian periaattein. Näin ollen tuntuisi suorastaan väärältä nostaa vain yksi tai muutamia kapinallisia elokuvan keskiöön.
Toisekseen Kapina elämän puolesta on taltiointi liikkeestä sen ollessa elinvoimainen. Se ei ole historiallisista tapahtumista koostettu elokuva, vaan kuvaus historiaan jäävistä tapahtumista. Useat aktivismidokkarit, mukaan lukien edellä mainitut Miten korjata maailma ja Suoran toiminnan Suomi, perustavat kerrontaansa paljolti arkistomateriaalille ja menneitä muistelemaan kutsutuille puhuville päille. Soukan elokuvan kerronta puolestaan nojaa pitkälti 60-luvun taitteessa kehittyneen direct cineman perinteeseen, jossa pyrkimyksenä on välittää todellisuutta mahdollisimman suoraan elokuvan keinoin eikä elokuvallisuuteen haluta kiinnittää erityistä huomiota esimerkiksi kertojaäänen kautta. Tällainen kerronta positioi katsojan ikään kuin kärpäsmäiseksi tarkkailijaksi tapahtumien äärelle, mikä luo vahvan välittömyyden vaikutelman. UPM:n tehtaan tieblokin tapahtumien seuraaminen todella tuntuu siltä kuin olisit itse mukana blokissa. Tällä tapaa elokuva onnistuu luomaan voimakkaan intiimiyden ja intensiteetin tunnun, tarjoamaan katsojalle ikkunan liikkeen sisälle ja toiminnan ytimeen – ottamaan katsojan mukaan kapinaan elämän puolesta.
Sukellus Elokapinan pinnan alle
Kapina elämän puolesta saa aktivismin tuntumaan varsin hengästyttävältä. Elokuva on lähes taukoamaton mielenilmausten tihentymä, joka käy läpi alle puolessatoista tunnissa liikkeen näkyvimmät tapahtumat reilun vuoden ajalta toukokuun 2023 UPM-tehdasblokista kesän 2024 Myrskyvaroitus-nimeä kantaneen kampanjan massa-aktioihin. Näyttävän suoran toiminnan taustalle näkymättömiin jäävä todellisuus kajastaa kuitenkin kapinallisten muita vaikuttamiskeinoja kuvaavien kohtausten läpi. Välillä käydään keskustelemassa aamu-tv:ssä tai puolustamassa itseä oikeudessa, toisinaan taas tehdään somesisältöä tai radio-ohjelmaa. Oman kokemukseni pohjalta aktivistin arki aktioiden välillä on vielä elokuvassa nähtyäkin tasaisempaa, lähinnä tulevan suunnittelemista säännöllisen kokoustamisen muodossa. Soukan valitsema rajaus kuitenkin tekee elokuvasta sekä Elokapinan vaikuttamiskeinojen kirjon että periksiantamattomuuden juhlistuksen – ja parempi niin. Uskallan väittää, että elokuvan vahvistama kuva Elokapinasta lähtemättömän sitkeänä toimijana on jo pesiytynyt suomalaisten kollektiiviseen tietouteen: jaettu aavistus nurkan takana olevasta seuraavasta “tavallista arkea” häiritsevästä mielenosoituksesta on niin vahva, että harva yllättyy, kun Elokapina nousee jälleen otsikoihin tai matka tyssää katublokkiin. Tästä omaa kieltään puhuu myös liikkeen sisällä huomattu median alttius laittaa muiden ympäristöliikkeiden mielenilmauksia Elokapinan nimiin.
Uutismedioissa, aivan kuten Kapina elämän puolesta -elokuvassakin, laajimman huomion Elokapinan toiminnasta saavat kansalaistottelemattomuuteen perustuvat mielenosoitukset. Mediassa keskustelu mielenilmausten ympärillä keskittyy paikoitellen lähes yksinomaan Elokapinan tuohtumusta aiheuttaviin toimintatapoihin niillä välitettävän sanoman sijaan. Elokapina esitetään usein häiriötekijänä ja uutisoinnin fokus on esimerkiksi kiinniotettujen määrässä. Elokuva on kuitenkin ajan ja läsnäolon medium, minkä kautta se kykenee välittämään rikkaamman, monisyisemmän kuvan mielenilmauksista. Elokuvassa välittyy muissa medioissa usein katveeseen jäävä aspekti Elokapinan suorasta toiminnasta: pyrkimys dialogiin. Aktiopaikalla keskusteluja käydään niin poliisien, kritisoitavien yritysten edustajien, median kuin myös ohikulkijoiden kanssa. Elokuvan kohtaamisissa arvoristiriidat ovat useimmiten jo lähtökohtaisesti suuria, mutta erimielisyytensä kovin vakuuttavasti ilmaisemaan onnistuvat kapinalliset saattavat jättää monet keskustelukumppaneistaan jälkikäteen pohtimaan omia aatteitaan – sekä samalla sitä, onko Elokapinan toiminta sittenkään niin yksioikoisesti tuomittavissa vääräksi.
Kuten usein aktivismin representaatioissa, syvin vastakkainasettelun railo uurtuu elokuvassa aktivistien ja poliisien välille. Poliisi näyttäytyy paikoitellen elokuvan keskustelukumppaneista jopa hankalimpana, ei niinkään kärjekkyyden vaan etäisyyden kautta. Syvimmällä vastenmielisyydellä kapinallisiin suhtautuvan ohikulkijan kanssa keskustelussa on suoran kommunikaation takaama välittömyyden tuntu, kun taas elokuvan poliisit tapaavat vedota ylemmiltä tahoilta tulleisiin käskyihin. Poliisien suhtautuminen mielenosoittajiin vaikuttaa näennäisen neuvottelevalta, kunnes käy ilmi, ettei näillä kenttäpoliiseilla ole joustovaraa saatikka valtaa kompromisseihin. Keskusjohtoisen poliisin vallankäyttö ja päätöksenteko näyttäytyy elokuvan kautta olevan kasvottomien johtajien käsissä, joiden kanssa ei ole useinkaan mahdollista edes päästä juttusille. Kohtauksessa, joka kuvaa kamppailuja Stansvikin metsien puolesta, aktivistit vaativat ympäristölakeja paremmin tuntevaa poliisia paikan päälle, mutta hänen läsnäololleen ilmoitetaan esteeksi muut kiireet. Tämän kohtauksen katsominen tuntuu suorastaan irvokkaalta, kun tietää poliisin toiminnan Stansvikissa olleen lopulta mahdollistamassa eikä estämässä rikoksen toteutumista: vesilain nimissä rauhoitetun noron löytyminen Stansvikin alueelta pelasti sen hakkuilta, ja viime syksynä käräjäoikeudessa metsäaktivistien syytteet kumottiin (HS 24.10.2025), kun taas noron turmelemisesta vastuussa oleville nostettiin syytteet (Yle 27.10.2025).
Vaikuttamaan pyrkivien aktioiden, keskustelunavausten ja dialogien lisäksi elokuva malttaa onneksi pysähtyä toisinaan myös kapinallisten välisiin kommunikaation hetkiin. Näiden mielenosoitusten välisten tunnekeskusteluiden kautta elokuva hengittää ja antaa tilaa katsojalleen myös tasata hengitystään. Vaikutus on yllättävän samankaltainen kuin aktioiden jälkeisillä tunnepuruilla todellisuudessa: intensiivisen ja tunteiden täyttämän jaetun kokemuksen jälkeen tarve läpikäydyn kollektiiviselle sanoittamiselle on suuri. Näistä kohtauksista välittyy yhtäältä kuva keskustelevasta ja itsereflektiivisestä yhteisöstä, toisaalta aktivisteja vaivaavasta kroonisesta riittämättömyyden tunteesta ja uupumuksesta, jota alituinen arvojen puolesta taisteleminen saa aikaan. “Vaikuttaa, että ihmiset menee yli rajojensa semmosen kollektiivisen pakon edessä”, toteaa eräs kapinallinen keskusteluringissä tovereilleen.
Loppuunpalaminen ei ole normalisoitunut tila ainoastaan kapitalistisesti järjestyneen työn tekijälle, vaan kuluttavan työkulttuurin juonteet ovat kulkeutuneet myös aktivismin pariin – puhutaan aktivistin burnoutista. Uusliberalistisen ideologian siivittämänä maksimaalisen tuottavuuden ihanteet kolonisoivat elämäämme ja olemassaoloamme, ja myös näitä ihanteita periaatteellisesti vastustamaan pyrkivän aktivismin ja järjestötyön maaperiä. Yhteisen hyvän nimissä itsensä uhraaminen on normalisoitunut. (Popovici 2022.) Ja ymmärtäähän sen, että oma pahoinvointi ja uupumus tuntuvat helposti mitättömiltä murheilta globaalin mittakaavan ekologisen ja eksistentiaalisen multikriisin rinnalla. Aktivismin ja tuottavuuden ideaalin välillä on kuitenkin usein väistämätön yhteismitattomuuden jännite: vaikuttamistyön tulosten hahmottaminen saatikka mittaaminen on usein hankalaa, jopa mahdotonta. Tämä jännite ja uupumus tulvivat yli erään kapinallisen tunnepitoisesta vuodatuksesta elokuvan loppupuolella: “vallan kahvassa olevilla ihmisillä (…) on tavallaan kaikki mahollisuudet vaan sillee lytätä meiät olemattomiin ja sit meiän ääni ei vaan niinku kuulu ja sit me käytetään niinku sillee kaikki energiamme ja sit ei vaan saada mitään aikaan”.
Epätoivon tukahduttavassa rutistuksessa olevalle aktivistille (ei ainoastaan kohtauksen aktivistille, vaan kaikille) tekee mieli lähettää muistutus elokuvaa nojatuolin lempeässä syleilyssä katsovan kanssakapinallisen kaukaisesta perspektiivistä: isoista itkuista kehkeytyy noroja, pienistä noroista syntyy puroja, ja puroista kasvaa valtoimenaan virtaavia jokia. Ja jo noro vain voi pelastaa metsän.
Kapinoivien kansalaisten kapenevat oikeudet
Kapina elämän puolesta ei ainoastaan herätä huolta maapallon heikkenevistä elinolosuhteista, vaan myös kansalaisyhteiskuntamme tilasta. Kapinallisten sinnikkyyttä korostavan narratiivin vastavoimaksi on elokuvan loppupuolelle koostettu joukko videotaltiointeja poliisien aktivisteihin kohdistamista ylilyönneistä. Kapinallisia poistetaan ajoradoilta kuristusottein, asfalttia pitkin raahaten, raajoista riuhtoen, kumoon tönien. Eräs poliisi lyö poistaessaan lippua kapinallisen hallusta tätä lipun varrella päähän. Kädet ilmaan nostava kapinallinen puolestaan viedään asfalttiin kolmen poliisin toimesta, joiden alla oltavat vaikuttavat lievästi sanottuna tukalilta. Täysin ilman huolta liioittelusta voidaan puhua poliisiväkivallasta – liikkuvan kuvan todistusarvolle ei ole vastaansanomista. Nämä kuvat ovat omiaan järkyttämään sekä mieltä että uskoa poliisin rooliin mielenosoitusoikeuden turvaajana. Käsitys lakia ja järjestystä ylläpitävästä, kansalaisia suojelevasta ja ainoastaan tilanteen vaatimalla tavalla voimakeinoja käyttävästä poliisista on kokenut vastikään myös laajemmassa julkisessa keskustelussa aimo kolauksen: Ylen tutkivan journalismin ohjelma MOT nosti Suomen poliisiväkivallan yleisyyden esiin maaliskuun alussa shokeeraavien videoiden kera (MOT 2026).
On myös vaikea löytää vedenpitäviä argumentteja sen puolesta, että poliisien voimankäyttö kapinallisia kohtaan olisi perusteltua. Sen sijaan “oikeutus” toimille luodaan Elokapinaa koskevissa julkisissa keskusteluissa, joissa liikkeen kriminalisoinnin ja viranomaisten kovempien otteiden vaatimisesta on tullut arkipäivää. Syksyllä 2024 tehtiin kansalaisaloite, jossa Elokapinaa vaadittiin lakkautettavaksi järjestäytyneenä rikollisjärjestönä (Kansalaisaloite 2024). Oikeusoppineet totesivat nopeasti eduskunnan käsittelyyn edenneen aloitteen toteutumisen kuitenkin lainsäädännöllisestä näkökulmasta katsottuna mahdottomaksi (HS 28.9.2024). Uhkakuvien maalailulle rakentuva turvallisuuspolitiikka on omiaan koventamaan viranomaisten voimankäyttöä. Arvoristiriitojen takia Helsingin poliisissa 30-vuotisen työuransa lopettaneen entisen ylikomisarion Jari Taposen mukaan “politiikan arvot näkyvät poliisin toiminnassa aiempaa vahvemmin” (HS 11.3.2025).
Voitontavoittelu edellä menevien yritysten toiminta on käsillä olevan monitahoisen ekokriisin kanssa ristiriidassa, ja vihertoimet osoittautuvat usein performatiivisiksi. Tästä – ja toimintaansa velvoittavasta ilmastolaista – huolimatta nykyinen hallitus tukee avokätisesti fossiilisten polttoaineiden käytölle toimintaansa perustavia yrityksiä (Yle 31.8.2024). Elokuvassa ison roolin saava Elokapinan kesän 2024 Myrskyvaroitus-kampanja rakentui pitkälti ympäristölle haitallisten “tuhon tukien” lakkauttamisvaatimuksen ympärille (Elokapina ii). Kun kansalaiset tähän tapaan asettuvat demokraattisten periaatteiden mukaisesti osoittamaan mieltään yritysten ja poliittisten päättäjien olematonta ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaa vastaan, poliisi käyttää systemaattisesti toimivaltaansa näiden mielenosoitusten purkamiseksi, niiden sanoman vaientamiseksi. Valtaosa elokuvassa nähtävistä poliisin aktivisteihin kohdistamista väkivaltaisista ylilyönneistä on nimenomaan tämän kampanjan mielenilmauksista. Amnestyn ihmisoikeusasiantuntija Anu Tuukkasen mukaan ihmisoikeustarkkailutyössä on havaittu Suomen poliisin fokuksen olevan ilmastomielenosoitusten kohdalla usein muualla kuin poliisin ensisijaisessa tehtävässä, mielenosoituksen ja siihen osallistuvien turvallisuuden suojelemisessa. Sen sijaan poliisi vaikuttaa pyrkivän toistuvilla kokoontumisvapauden rajoittamisillaan pikemminkin suojelemaan yhteiskuntaa ilmastoaktivismilta. Kansainväliseen ihmisoikeuslakiin kirjatun kokoontumis- ja sananvapauden mukaan mielenosoitukset saavat aiheuttaa haittaa liikenteelle, kunhan se ei ole “vakavaa ja jatkuvaa”, ja jopa rikkoa kokoontumis- ja sananvapauksia vähäpätöisempiä lakeja. (Tuukkanen 5.2.2026.)
Poliisin kiristyneet toimenpiteet aktivistien suhteen ovatkin vakava uhka kansalaisyhteiskuntamme tilalle. Demokratia sakkaa tilanteessa, jossa poliittiseen päätöksentekoon vaikuttamisen tavat, kuten lobbaaminen, ovat ainoastaan valtaapitävien ja tiettyihin yksityisiin pöytiin pääsyn omaavien käsissä, kun taas julkisilla paikoilla tilaa ottavien toimijoiden sananvapautta ja vaikutusvaltaa ollaan valmiita kaventamaan.
Soukan elokuva suhteutuu tähän keskusteluun asettumalla kerronnallisen rakenteensa ja rajauksensa kautta Elokapinan ja sananvapauden puolelle. Audiovisuaalisen kerronnan mahdollistama intiimiys – läsnäolo paikoissa ja hetkissä, joissa kenelläkään muulla kuin kapinallisilla itsellään on mahdollista olla – vie katsojan aivan likelle liikettä, monet kenties lähemmäs kuin ikinä aikaisemmin. Elokuva tempaa katsojan mielenilmausta edeltävän varhaisen aamun latautuneisiin tunnelmiin, aktioiden intensiteettiin ja vaaratilanteisiin sekä kanssakokijaksi tuhon ja välinpitämättömyyden edessä koetun surun ja huolen tunteisiin. Mielestäni näissä hetkissä piilee Kapina elämän puolesta -elokuvan potentiaali muuttaa tietämättömyyteen sekä polarisoituneisiin mediakeskusteluihin perustuvia käsityksiä Elokapinasta ja sen aktivisteista. Elokuva ei pyri olemaan Elokapinasta ja sitä ympäröivistä keskusteluista kokonaiskuvan antava katsaus, vaan on rehellinen seurantadokumentti, jossa katse pysyy Elokapinassa – ja täten myös ääni sekä näkökulma ovat Elokapinan.
Taidetta aktivismista/aktivistista taidetta
Tämän juttusarjan teemasta, taiteen ja aktivismin yhteenkietoutumisista eli artivismista, tulee ensimmäisenä mieleen aktivistinen, vaikuttamaan pyrkivä taide. Kapina elämän puolesta on sinällään aktivistista taidetta, mutta on kenties hedelmällisempää mieltää se taiteeksi aktivismista – taideteokseksi, jonka aihe on aktivismi. Täten se vahvistaa dokumentaarisella todistusvoimaisuudellaan Elokapinan sanomaa ja asettuu ikään kuin aiheekseen valitsemansa aktivistisen liikkeen toiminnan tueksi ja jatkumoksi. Se asettuu Elokapinan jo valmiiksi vahvan audiovisuaalisen preesensin rinnalle estetisöiden ja kerronnallistaen elokuvan keinoin sitä, mitä Elokapina jo nähdäkseni varsin laadukkaasti sosiaalisissa medioissa tekee. Elokapinan somevideoita sekä muita mielenilmauksista kuvattuja materiaaleja käytetään myös täydentämään pääasiassa elokuvaa varten kuvatulle materiaalille rakentuvaa kerrontaa. Soukan dokkari elokuvakerronnallistaa Elokapinaa, muodostaa Elokapinasta kuvatuista materiaaleista dokumentaarisen elokuvan konventioihin sopivaa ehyttä kertomusta. Tämä toimii yhtäältä liikkeen toiminnan tallentamisena ja todistamisena, toisaalta liikkeen sanoman vahvistamisena ja välittämisenä.
Artivismi on läsnä myös elokuvan sisäisessä maailmassa. Yhdessä elokuvan voimakkaimmista hetkistä VIMMA:n On syy -kappaleen ilmoille räjähtävän kertosäkeen ensilyömästä leikataan Mannerheimintielle ryntääviin ihmismassoihin, vesisateesta piittaamattomiin kapinallisiin, jotka valuvat Arkadianmäen rinnettä alas blokkaamaan märkänä kimaltelevia ajokaistoja. Sadetakkiset rivistöt täyttävät nopeasti autoja varten päällystetyn maan. Risti-istunnassa veden mustaamalle asfaltille asettunut kapinallinen pitää päänsä yläpuolelle kohotettuina kukkakimppuja ja kylttiä, joka sanoo “elävän planeetan puolesta”. Elokapinan liput liehuvat harmaata taivasta vasten poistumaan vaativien sinivalojen välkkeessä. “Ja vaikkei koskaan oliskaan / sellasii aikoja / niin se et saadaan olla tässä sateessa / on syy”, runoilee kertosäkeen laannuttua heleästi VIMMA:n solisti kuvien virran rinnalla.
Stansvikin hakkuutuhoja suremaan saapuvaa ympäristöaktivististista performanssiryhmää, Veriprikaatia seuraava kohtaus on yhtä lailla voimakas ja liikuttava. Kokopunaiseen, kerroksittain laskostuvaan asuun pukeutunut hahmo on kyykistyneenä, päänsä painaneena hurmeisena myttynä vastakaadetun puunkannon äärellä. Toismaailmallinen, surulla kasvonsa valkoiseksi maalannut olento pitelee sahanpurusta täyttyneitä kämmeniään kulhona ja juo kyltyäkseen vielä lämpimän puun tunnusta, tuoksuista, voimasta. Surun olento nostaa rituaalinomaisesti kämmenensä kohti taivasta ja varistelee purut käsistään ruusukkein ja hännyksin somistetun verenpunaisen päähineensä kankaalle. Sametti imee purun lokosiinsa, suru raskauttaa kehon päästä varpaisiin ja olento painaa jälleen päänsä lämpimänkeltaisena hohkaavaan metsän haavaan. Nämä symboliset kuvat kiteyttävät minulle kauniisti sen, mistä Elokapinan maailmankuvassa perustavanlaatuisesti on kyse: luonnon ja muiden olentojen yläpuolelle asettuvan ihmiseläimen palaamisesta luontoyhteyteensä, oman suhteisuutensa ja organismiverkostoihin limittäytymisensä kohtaamisesta – ja tämän maailmankuvallisen nurinkurin kääntämisen myötä luomakunnan valtaistuimelta väistymisestä.
Taiteen kielin aukeavat uudet maailmat ja jo olemassa olevista saadaan selkoa. Edellä kuvaamani kohtaukset, kuten myös elokuva kokonaisuudessaan, sysää aatteet, tunteet ja aatokset virtaamaan – raivaavat tilaa yksilön muuttumiselle ja järjestysten muutoksille. Kapina elämän puolesta on kutsu, hätähuuto, oodi ja ajankuva; kuva ajasta, joka on ajanut kansan kaduille ilmastohätätilan nimissä. Jos katsot tarkkaan, kuulet sen kuiskaavan korvaasi: “käy kapinaan elämän puolesta”.
Teksti: Pöly Julkunen
Kirjoittaja on elokuvan ja todellisuuden välisestä suhteesta loputtoman kiinnostunut sukupuolentutkimuksen maisteri, joka uskoo representaation teoreettiseen voimaan tämän suhteen selventäjänä. Seuraavaksi Pöly aikoo kääntää kriittisen katseensa elokuvahistorian marginaaleissa levottomina vaeltaviin muunlajisiin eläimiin, jotka olivat jo hänen sukupuolentutkimuksen maisteripalkinnon saaneen tutkielmansa keskiössä.
Teksti on osa Mustekalan Aktivismi ja taide -juttusarjaa. Sarjan on toimittanut Sini Mononen ja sarjan leiman on suunnitellut Suvi Suitiala. Juttusarja toteutetaan Jenny ja Antti Wihurin rahaston tuella.
Lähteet
Elokuvat ja tv-sarjat
Soukka, Saku (2025). Kapina elämän puolesta. Illume Oy.
Aaltonen, Jouko (2023). Miten korjata maailma. Illume Oy.
Enqvist, Mervi (2022). Kansanvalta. Greenlit Productions.
Hostikka, Teemu (2025). Suoran toiminnan Suomi. NTRNZ Creative Oy.
Kivelä, Saila & Vesa Kuosmanen (2022). Eläinoikeusjuttu. Tuffi Films.
Suutari, Virpi (2024). Havumetsän lapset. Euphoria Film.
Muut lähteet
Elokapina (i). “Meistä”. https://elokapina.fi/about-us/.
Elokapina (ii). “1,5 °C Myrskyvaroitus”. https://elokapina.fi/myrskyvaroitus/.
Helsingin Sanomat (24.10.2025). “Aktivistien oli pakko pysäyttää hakkuut, katsoo oikeus poikkeuksellisessa päätöksessä”. https://www.hs.fi/alueet/art-2000011570763.html.
Helsingin Sanomat (28.9.2024). “Elokapinan lakkauttamista vaativassa aloitteessa on ongelma”. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000010727785.html.
Helsingin Sanomat (11.3.2025). “Palkittu komisario jätti Helsingin poliisin arvojensa vuoksi: En olisi voinut ‘katsoa itseäni pe[i]liin’”. https://www.hs.fi/helsinki/art-2000011087332.html.
Kansalaisaloite (26.9.2024). “Elokapina määrättävä lakkautettavaksi”. https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/14143.
Munukka, Jouni (8.3.2026). “Poliisi pahoinpiteli poikani”. MOT. https://areena.yle.fi/1-76546992.
Popovici, Veda (28.7.2022). “Running on Fumes: Burnout in Activism”. The Left Berlin. https://theleftberlin.com/running-on-fumes-burnout-in-activism/.
Tuukkanen, Anu (5.2.2026). “DocFokus: Kenen ääni saa kuulua mielenosoituksissa?” -keskustelupaneeli. DocPoint -elokuvafestivaali.
Uljas, Kaisamaija (16.2.2026). “Klassista (r)ähinää”. Mustekala. https://mustekala.info/klassista-rahinaa/.
Yle (31.8.2024). “Ekonomisti löysi helposti jopa 500 miljoonaa euroa leikattavaa yritystuista”. https://yle.fi/a/74-20107746.
Yle (27.10.2025). “Kuudelle syytteet Helsingin Stansvikin noron turmelemisesta”. https://yle.fi/a/74-20190604.