Pirkko Holmberg (PH) & Ville Laaksonen (VL)
Henry Wuorila-Stenberg: Hämärän näkijä
Like, 2013
Henry Wuorila-Stenberg: Paper Works
Helsinki Contemporary, 1.11-24.11.2013
ERÄÄNLAINEN USKOTTOMUUDEN TUNNUSTUS
ELI SYNTIEN ANTEEKSI ANTAMINEN TAITEILIJANEROLLE JA -MYYTILLE
Kuva 1. Alkusana kirjasta Hämärän näkijä.
VL: Ensimmäiseksi on todettava, että kaikki mitä tulen sanomaan ei ole “totuus” vaan kertomus siitä, miten kohtaan Henry Wuorila-Stenbergin Hämärän näkijä -teoksen ja uuden näyttelyn Paper Works Helsinki Contemporaryssä. Näin silläkin uhalla, että minulle naurettaisiin, kuten jotkut ehkä Henryllekin tekevät kirjan osalta. Toiseksi on todettava, etten tunne Henryä sen paremmin kuin Vincent van Goghiakaan, vaikka käytän molemmista mieluusti vain etunimeä. Henry esitteli kyllä Meilahden taidemuseon näyttelyn ryhmälle opiskelijoita 2003, jossa olin mukana ja tunsin “yhteyden”, vaikka hän tätä tuskin sen paremmin muistaa. Mutta: kun Vincent ja Henry tuntuvat niin autenttisen ystävällismielisiltä ja tulevat lähelle, niin olen “sinut” heidän kanssaan ja otan heidät henkilökohtaisesti.
Syystä, etten tunne Henryä, on minulla tässä kritiikissä mielestäni oikeus ja velvollisuus tuoda julki huomiot ja päähänpälkähdykset piittaamatta siitä, onko sanojeni takana “totuus” tai kertomus siitä millainen Henry oikeasti on: tämä on vain yksi kohtaaminen, uskottomuuden tunnustus sitä kohtaan, mitä on sanottu ja siinä samassa hengessä, missä se on sanottu. Jatkan Henryn viitoittamalla tiellä: anteeksipyydellen ja tehden väistöliikkeitä. Väistän kaiken itsekriittisyyden jo etukäteen, jotta lopputulos olisi edes jollain tasolla “suora” ja “rehellinen”.
En tunnista itsessäni kuin murto-osan niistä määritteistä, joita Henry kirjassaan antaa kohdeyleisökseen asettamille taiteilijoille (ja lukijoilleen yleensä). Tämä listaus (ks. kuva 1) on slaavilaisen murheellista luettavaa, jos lukija samaistuu kaikkeen negatiivisuuteen, jota ominaisuudet pitävät sisällään. Onneksi välissä paistaa myös huumori, jonka hengessä toivon siunauksen näiden ajatusten päälle laskeutuvan: yhdessä on hauskempi nauraa (ja tarvittaessa myös surra)?
PH: Osuvaa, että mainitsit Vincentin. Lukukokemuksena Hämärän näkijää voisi verrata Vincentin kirjeisiin veljelleen Theolle. Molemmat kutsuvat lukijan taiteilijan kanssa omaan yhteiskunnasta ja vallitsevista hegemonioista erilliseen tilaansa, vetoavat aitouteen, henkilökohtaiseen läsnäoloon, särkyneisyyteen, taidemaailman ja kaikkien diskurssien lakkaamiseen. Ei ihme, että Vincentistä piti alunperin tulla saarnaaja, mihin hän kuitenkin oli liian ehdoton ja vereslihalle asti avoin. Tällainen koko systeemiin kohdistuva antagonismi saattaa toisaalta vetää puoleensa peräännaurajia, mutta se on myös välttämätöntä sijaiskärsintää, jota ilman ihmisyys tukehtuisi.
Romanttinen taiteilijamyytti on samalla kristusmyytti: taiteilija lunastaa kärsimyksellään maailman synnit. Luomisellaan taiteilija kuluttaa itseään loppuun, polttaa karrelle, mutta samalla valmistelee tulevaa maailmaa ja ylösnousemusta, tekee näkymätöntä näkyväksi. Juuri tätä Henry Wuorila-Stenberg tekee. Materialistisille käsityksillemme taiteesta tai älyllisestä kiinnostavuudesta tällainen jää helposti vieraaksi. Kuitenkin se on kipeän ajankohtaista ja vaatii huomiota, mikä on huomattavissa idealististen ja romanttisten käsitysten ja puhetapojen paluuna monilla tasoilla. Hallitus ja sen “virallinen filosofi” Pekka Himanen ovat alkaneet puhua arvokkuudesta ja merkityksellisyydestä. Henkisyys taiteessa on jälleen muodikasta, kun esimerkiksi ruotsalainen okkultisti Hilma af Klint on saatu taiteellisen massatuotannon piiriin ja Francis Baconista maksetaan hirvittäviä hintoja.
Korostan kuitenkin, etteivät omatkaan merkintöni yritä sanoa totuutta tai viimeistä sanaa, siksihän tässä yritetään keskustella. Keskustelun onnistumisen kanssa voi toki olla vähän niin ja näin, mutta yrityskin on ehkä enemmän kuin tavanomaisesti.
NIIN PALJON OLEN VALMIS ANTEEKSIANTAMAAN SINULLE, HENRY
Ylösnousemus, 2013VL: Olen valmis antamaan Henrylle anteeksi kaiken, jos se tekee hänen olonsa paremmaksi. Useat kaipaavat sääliä tai muuta huomiota osakseen: tälläisen tarkoituksen täyttämiseksi, kirjoitus kuin kirjoitus varmasti kelpaa, eikä huonoa julkisuutta olekaan. Henrystä (kirjassa) on vaikea tietää, haluaako hän edes kokea hyvää oloa, vai onko itsesäälissä ja negatiivisuudessa vellova rooli rakas sairaus, jota ilman elämä “ei ole mahdollista”. Epäsovinnaisuus; vapauksien ottaminen ja säännönmukaisuuksista piittaamattomuus kuvataiteilijana, marginaalikulttuurin esitaistelijana, on silmään pistävää. Sosiopaatin märkä päiväuni on päätyä “julkkikseksi”, jollaiseksi Henry kuvaa ja kirjoittaa itsensä: toimien moraalittomasti ja epäeettisesti, omaa etuaan tavoitellen ja takkiaan kääntäen. Kirjan minä on luopio, mutta myös tavanomaisuuden tuolla puolen, hämärässä, johon huonomaineisin poliitikkokaan ei kykenisi rypeytymään julkisessa mielipiteessä. Vertaaminen Matti Nykäseen johtaa väistämättömään johtopäätökseen: näin tehdään “ikoneita”. Mutta ei se mitään, sillä kaikki tunnistavat, ettei sen tarvitse olla “totuus”.
Häikäilemättömän populaarikulttuurinen itsepiiskaus saa myyttiset mittasuhteet, jossa taiteilijanero ja myyttinen maailmankatsomus lyövät kättä. Kyseessä on taiteilija, ja miten suuri taiteilija kyseessä onkaan, siitä kirjassa on monia monia vakuuttavia esimerkkejä, kuten kattava taidemaailman haltuunotto mikrohistorian muodossa. Koska kirja liikkuu niin vahvasti julkinen-yksityinen sektorilla, se on myös taiteellista laatuaan länsimaisen populaarikulttuurin metastasis, siis taiteen syöpäisä etäpesäke ja siksi “halveksuttava” konservatiivien käsissä. Tälläinen kaksinaismoralismi pyhittää taiteen osallistumisen populaarikulttuuriin, jonka ei pidäkään edustaa mitään “todellista”, vaan se voi mätänä fiktiona tarvittaessa syrjäyttää todellisen maailman – jossa siksi ei ole hyvää tai kaunista. Mutta voiko tämän hyväksyä? Mainitsemaasi Himastakin osataan kyllä parjata ja kiittää, mutta samoista asioista puhuu moni muukin, joten miksi juuri hän?
PH: Henryn tie taiteilijana on ollut pitkä, kuoppainen ja deliriumhöyryinen. Lopulta hän on kuitenkin saanut paljon, lähes kaiken mitä taiteilija voi Suomessa toivoa. Julkista menestystä, museonäyttelyitä, maalauksen professorin arvonimen… Kuitenkin hänen oloaan tässä asemassa luonnehtii epämukavuus ja häpeä; taidemaailman tilasta ja kehityssuunnasta hänellä on lähinnä huonoa sanottavaa. Tärkein julkilausutuista vihamiehistä on niin kutsuttu pohjoismainen modernismi, puhtaaksi elämän rönsyistä kaluttu formalistinen tyylilaji, jota instituutioiden tasolla suositaan. Minulle pohjoismainen modernismi kuulostaa kummalta termiltä, päältä katsoenhan taidemaailma vaikuttaa niin monimuotoiselta. Mutta esimerkiksi Carnegie Art Award, jonka Henry mainitsee yhtenä pohjoismaisen modernismin kantavista instituutioista, ja johon osallistumistaan hän häpeää, ei ole yhdessäkään näyttelyssään antanut minulle juuri mitään. Esim. viime näyttelyssä Jarmo Mäkilä ja Heikki Marila näyttivät eksyneiltä viileänälyllisten ja harmaavoittoisten teosten joukossa. Yhden totuuden järjestelmää ajetaan myös muualla kuin näkyvien muotojen tasolla, vesittämällä taiteen perimmäinen kysyminen tai poliittinen haastavuus harmittomaksi taidediskurssiksi.
SHAMANISMI JA SATANISMI
“Henry pidä henkesi helvetissä, mutta älä ole epätoivoinen. Katso kurjuuttasi, tutki mielesi syvyyksiä ja siellä asustavia hirviöitä. Pakota ahdistavat demoniset voimat objektiivisen tarkkailun kohteiksi. Ano armoa, suuntaudu uskoon ja toivoon, kavahda merkityksettömyyttä.” (Ote päiväkirjasta; Hämärän näkijä s. 526)
VL: Ikoni on “pyhä” ja se katsoo sinua tavalla, johon et pysty koskaan vastaamaan. Se näkee sielusi ja sinulle on annettu vain Jumalan kasvot, joissa pohjaton, päättymätön katse. Se näkee kaiken, joten sen anteeksi antamisen kanssa voi olla hieman toisin?
Koska mukana on usko ikoneihin maallisesti, sulkeutuu ympyrä populaarikulttuuriseen ikonin palvontaan, eikä uskonnolliseen. Henry on käynyt läpi valaistumisen, yhtä hyvin kuin kristillisen tai ortodoksisenkin tien. Hän on Jeesus opetuslapsineen (jotka luetellaan kirjan lopussa), mutta hän on myös Job kärsimyksineen ja vitsauksineen. Keinot on monet kun Kierkegaard ja Nietzsche vääntävät kättä. Kääntyminen uskonnosta toiseen on inhimillisyyttä, jos näin haluaa: merkityksettömyyden loputonta kiertoa, jota taiteilija epäuskossaan kaipaa myös taiteen suhteen, sillä muutoin taide suuntautuu vain itseterapeuttiseen kierteeseen, ja itsetoistoon. Sielu pitää myydä, jotta Faust pääsee lehauttamaan siipiään ja kaikki korulauseet uskontojen suuntaan ovat kultaa sillä tiellä, joka on päällystetty kullalla. Lisäksi kun vielä Kainin merkki on painettuna häneen, ei kukaan voi häneen siksi kajota?
Ristiinnaulittu, 2013PH: “Malleina mielenkiintoisimpia ovat ihmiset, jotka ovat jossain elämänsä vaiheessa murtuneet.” kertoo Henry Mika Hannulalle näyttelynsä yhteydessä käydyssä keskustelussa. Särkyneiden silmissä hehkuu “ikuinen salaisuus, tyhjä voima, kuoleman kenttä, rakkaus ja Pyhä Haamu”.
Kirjassaan Henry kritisoi kosmologian professori Kari Enqvistin tapaa markkinoida materialistista maailmankuvaansa hyvin ravitun ylimielisyytenä. Monille heikko-osaisille uskonto ja sen lupaama armo ovat ainoa, joka jää jäljelle. Tämä lienee totta. Tapaamani materialistit ovat yleensä etuoikeutettuja tai masentuneita, tai yleensä molempia. On helppoa kevytmielisesti julistaa maailma ja ihmiselo pelkäksi mielettömäksi molekyylitanssiksi, jos on professorin palkka, kaunis vaimo ja varaa tarjota hienointa viiniä illallisvierailleen.
Mitä kauempana juuret voidaan osoittaa olevan, sitä vakuuttavampana tekstiä voidaan pitää. Kaukaa haettu argumentti voittaa aina naapurilta saadun. Malliesimerkin tällaisesta retorisesta keinosta antaa Kauko Röyhkä, joka pyrkii osoittamaan bluesin juurten yhtymäkohtia satanismiin ja saatananpalvontaan. Hän kertaa vanhan tarinan siitä, kuinka blueslaulaja Robert Johnson teki pirun kanssa sopimuksen tien risteyksessä, jonka jälkeen hänestä vasta kehittyi todellinen blues-artisti. (Kuure, Tapio: Nuorisosatanismi ilmiönä suomessa, s. 8)
VL: Henry “tuntee” kaikki uskon mahdollisuudet ja etsii niiden kautta alati yhteyttä korkeampaan. Hetkittäisesti hän on täysin yhteydessä ja sitten vaaditaan riita, sovittelu, etsiminen ja löytäminen. Kuinka rakastua uudestaan ja uudestaan, muttei rakastaa? Kuinka tuhota kaikki ja tehdä taas uutta? Hedonismi, joka Henryn sanojen takaa paistaa, kertoo toivottavasti enemmän ajastamme, kuin miehestä. Hän on (kirjassa) opportunisti sanan varsinaisessa merkityksessä ja käyttää kyynärpäitään tarvittaessa, mutta osaa hän myös halata kuin äiti Amma (mitä milloinkin tarvitsee helliä, mutta itseään tyydyttääkseen) ja sen hän osaa hyvin.
PH: Henryn vuoden 2011 näyttely Galleria Anhavalla oli yksi merkittävimpiä (taide)kokemuksiani. Maalausten ääni oli kova ja hiertävä ja niiden näyttämät asiat raottivat fyysisen todellisuuden verhoa, näyttivät nykymaailmamme sellaisena kuin se pohjimmiltaan on. Pukumiehiä hajonneine francisbaconmaisine päineen (menestyjien arvomaailman irvokkuus, maailman tuhoamisen vimma), vääntyneet raajat, jotka haipuvat tyhjiin kuin voinokareet (ilmaus pohjimmaisesta heikkoudestamme?). Vahvimpia olivat lihaansa kurittaneet pyhimyshahmot, jotka ovat maksaneet ankaralla kärsimyksellä läsnäolonsa ja tietoisuutensa tässä korkeammassa todellisuudessa (joka on taiteessa tehty näkyväksi). Anhavan näyttelystä puuttui yksi teos, Ristiinnaulittu. Henryn mukaan se olisi ollut liikaa (hänelle itselleen, näyttelyn järjestäjille vai yleisölle?). Sen paperille maalattu toisinto on nyt esillä Helsinki Contemporaryssa. Tekniikan luonne (hiili, vesiväri ja guassi) ja pienempi koko tavallaan päästävät katsojan helpommalla.
Henryn 1990-luvun buddhalaisuuteen, maalausten päärykelmiin väritäyteläisillä pohjilla, minun oli vaikea muodostaa suhdetta. Parin Vantaan taidemuseossa keväällä olleen paperimaalauksen perusteella odotin tältä näyttelyltä jotain samantapaista, mutta yllätyin positiivisesti. Aiheet ja intensiteetti niiden käsittelyssä ovat yhtä rankkoja kuin 2011. Uutta on voimakas seksuaalisuuden painotus: seksi ja kuolema tanssivat yhdessä ensimmäisen huoneen päätyseinälle asetetuissa maalauksissa kuin Kalervo Palsa uudelleen syntyneenä. Pakonomainen seksinrynkytys tavallaan muuntaa halun vastakohdakseen, vie sen yli ja tekee siitä yhden mahdollisen henkisen heräämisen pisteen.
Läheisistä ihmisistä ja ystävistä piirretyt muotokuvat ovat täynnä kivuliasta läsnäoloa. Kasvot on tyylitelty täyteen uupumuksentäyteisiä ja henkistyneitä pergamenttiryppyjä näin tuoden näkymättömistä näkyville kokemushistorian ja maailman painon ihmisten elämässä. Hän eli tietämättä miten kuoli -hiilipiirrossarja nukkuvine päineen, joista yksi on selvä omakuva, edustaa katharsiksen läpikäynyttä ja hiljaisuuteen ja kuolemaan vetäytyvää linjaa.
Maalauksessa Kilvoittelija on punaiseen showmiehen pikkutakkiin sonnustautunut säälittävä hahmo munaskut paljaana ja raajat vääntyneinä, jota parta, kerääntynyt kokemus, kuitenkin vetää ylöspäin henkisyyteen. Henryn henkinen tie on käynyt ehdottomasti kokemuksen, ei kieltäymyksen kautta, ja siksi sitä ehkä voi verrata satanismiin, mutten liioittelisi tätä yhteyttä. Yhtä hyvin se liittyy kristinuskon armon ja sovituksen teemoihin: suuremmin saa anteeksi se, jolle täytyy antaa anteeksi enemmän.
Sarjasta Hän eli tietämättä miten kuoli, 2013
VL: Onko Henry uskonmies, vai epäuskon, ja miksi? Ollakseen ihminen, marttyyri, vai ikoni? Henryn Likeltä julkaistun kirjallisen tuotoksen vertaaminen Kauko Röyhkään, joka herätti 90-luvun alussa huomiota satanismiajatuksilla, tuntuu kustantamovalintaan liittyen varsin päivän selvältä yhteydeltä. Levikki on riittävää ikonien tekemiseksi ja kirjavälitys toimii Suomen joka notkelmaan. Röyhkä itseironisesti (yhtä huomionkipeänä) myöhemmin rinnasti oman taiteilijamyyttinsä (sattumalta) toiseen Henryyn (pornotähti Henry Saari) kirjassa “Henry ja Minä”. Samasta puusta veistetään Henryn (Wuorila-Stenbergin) “sosiaalinen tekopenis”, jolla voi hätyytellä sovinnaisuuden rajoja. Paheellisuus “myy” ja tämän mantran ovat lukuisat Henryn opetuslapsetkin ottaneet opikseen.
Vaikka Henry on voimakkaan omakohtainen ja taatusti omalaatuinen persoona julistautuen myös henkiseksi, raskaaksi muodostuu koko taiteilijaneromyytin ja suurmestarin roolin omahyväiseltä ja kokonaiskuvalle vieraalta tuntuva egoistinen pönkitys, josta satanismin itsekeskeisyys ei ole kaukana. Vielä kun mausteeksi yhteiskunnallisen epäsovinnaisuuden ja viiltävän “henkilökohtaisuuden” mukaan Henryn harteille lankeaa varsin tiedostetun oloisesti stereotyyppinen, shamanistinen taiteilijakuva, jollaista suomessa edustavat mm. Kalervo Palsa, Alpo Jaakola tai Reidar Särestöniemi, niin kysymys kuuluu: “Shamanismi, satanismi, taiteilijaneromyytti – whats the difference?”
Röyhkä tuntee itsensä omien sanojensa mukaan oudoksi, vieraaksi ja yksinäiseksi muukalaiseksi maan päällä. Tämä ei ole mitenkään erikoinen kokemus sinällään. Se on meille useimmille yhteinen kokemus, yksi ajassamme liikkuvia keskusteluista eikä tee meistä satanisteja. Julia Kristevan suomeksikin käännetty teos ”Muukalaisia itsellemme” herätti ilmestyessään paljon keskustelua. (Kuure, Tapio: Nuorisosatanismi ilmiönä suomessa, s. 12)
Toiseksi ongelmaksi muodostuu se, että kun joitain aikoja Henry on luovinut nykytaiteen merillä niin samoissa vesissä kuin “opetuslapsensa”, hänen taiteensa on turhankin sidottua tähän kontekstiin, siis omaan aikaansa ja negatiiviseen “goottitrendiin” taidemaalauksessa, jollainen on ollut vallalla 2000-luvun alun. Usein tuntuu, että tälläinen päivänpolttava konteksti sumentaa mielemme ja leimaa alleen näinkin voimakkaan yksilön: jopa Henryn kohdalla tälläinen ulkoapäin tuleva estää pelkästään teosten kautta puhumisen, kun keskitytään vain omaan aikaamme, institutionaaliseen taiteen määrittelyyn ja “situaatioon”.
Taide ei nimittäin ole konteksti, vaan ne pienet siunatut sielun läikähdykset, jotka pelastavat kaiken. Sillä ei ole väliä, onko Henry juuri sama Henry, joka kirjassakin viihdyttää ja provosoi. Kun unohtaa koko ympäristön ja kirjan pop-saippuaooppera-sopan, ja muodostaa yhteyden hänen taiteeseensa omakohtaisemmin, esimerkiksi historiallisemmin, vaikkapa Hugo Simbergin kautta, Helsinki Contemporaryn näyttelystä löytyy varsin erilaisia yhteyksiä paitsi teoskoon puolesta, myös naivistisuuden ja elämä-kuolema-symbolismin luurankojen aidosti hellässä syleilyssä. Myös kirjassa on lukuisia viitteitä siitä, kuinka Januskasvoinen (ei kaksinaamainen) Henry osaa olla: sivistynyt, eikä vain “sovinistimaalari”, minkä leiman kanssa hän mieluusti toki nauttien leikittelee.
KAUNA- VAI KAUNOTAIDE?
Hetken aikaan kuulin jo viimeisten varisten raakkumista, niiden joita rakas veljeni Vincent Van Gogh lopuksi maalasi ja joista taiteilijoista suurin, Nietzsche, teoksessaan Moraalin alkuperä kertoo. Varikset ovat nimeltään: Miksi, “Turhaan” ja “Nada!” (Hämärän näkijä, s.554)
Aamunkoi iltarusko, kuolemaansa ei kukaan usko, 2013VL: Kaunotaiteellisessa (tai romanttisessa) taidekäsityksessä on keskeistä pystyä irtautumaan ennalta määrätyistä puitteista, päästä sisään taiteilijan teoksiin samalla tasolla kuin taiteilija työssään itse. Voinko kohdata taiteilijan herkkyyden teoksessa ja aistia sen kautta jotain ainutlaatuista? Itselleni uuden näyttelyn ja siinä esillä olevien teosten vahvuudeksi nousee juuri naivistinen keveys, joka raottaa valoa kaiken synkkyyden keskellä, kuin hyvyyden löytäminen vanhan testamentin riveiltä Jumalan vihan keskellä. Joskin kuolema ja raadollisuus ovat läsnä, on minulla juuri siksi oikeus löytää myös (piilevä) kauneus. Irtaudun ajasta ja siirryn Henryn maailmaan ilman kehyksiä tai muutakaan ulkopuolella vellovaa: pääsen sisään.
Mielessäni haudon traagista sattumaa, miksi monet Henryn oppilaiden työt edustavat niin kovin synkkää ja popularisoitunutta maailmankuvaa, kun vaihtoehtona olisi voinut olla onnen ja avoimuuden täyttämä valokenttä, jota Henryn useat 90-luvun teokset vielä transendentaalisuudessaan valottivat. 2000-luvun raadollisuus, kärsimys ja kuolema, vanheneminen rappio ja nuoruuteen kohdistuva nostalgia puhkeavat henkilössä kukkaan, outoon päihdyttävään painajaisuneen. Voisiko koko “taidemaailma” olla toisin jos Henryn henkilökohtainen elämä olisi toisin: iloa ja valoa – väriä ja elämää?
Ja silti: Henry kaataa itsekkyyden raja-aitoja kuin elämänhumalassa. Mikä on myös virkistävää.
Herman Hessen “Narkissos” on myös “Kultasuu”, ja “Siddhartakin”. Pop-kulttuuri on pelastuksessa, raikaa uusi maailman henki, siis hyvästi kommunismin haamutkin! Henryn kirja on Van Goghin korva ja se on Allen Ginsbergin Huuto valjastettuna post-kapitalismin rattaisiin. Viimeinen kuolinisku odottaa (pienten) suomalaisten taidemarkkinoiden siunausta, jonka testamenttiosuus luettelee ostajat, muistokirjoituksen kirjoittajat ja rukoilijat etukäteen. Tämä manifestaatio on kapitalistinen, mutta se ei tarkoita, että se olisi “paha”, vaan vain ajan hengen mukainen.
Jollain kummallisella tavalla toisille on siunattu mahdollisuus vetää kaikki haavat auki samaan aikaan. Stigmat hehkuvina elämä ja kuolema on auki, kuten jumalan silmät, joiden alla kaikki on mahdollista. Mikään ei voi pysäyttää zen-virtausta.
PH: Tekeekö pelkkä suosio kirjasta tai taideteoksesta populaarin? Onko Vincent populaarikulttuuria? Ehkä joillekin, toisille hän voi olla salainen sielunkumppani tai keskustelutoveri, jonka taiteen avulla sanoma on kerrostunut yhdeksi argumentiksi aatehistorian ketjussa tärkeimmän jäädessä kuitenkin aina sanomatta. Entä miksi tämä kaikki raadollisuus, miksi sitä tehdään ja miksi se myy? Koska totuus on siinä alkanut mädäntyä julki? Valheellisen lumetodellisuuden kynnyksellä seisova taide on usein täynnä hajoamista, perversiota ja kuolemaa, koska se alkaa hajottaa tuota lumetodellisuutta päästäkseen sen läpi uuteen todellisuuteen.
Henry julistaa jättäneensä öljymaalauksen lopullisesti taakseen. Väri käyttäytyy akvarellissa eri tavoin kuin öljymaalauksessa, kuultaa läpi, mikä tekee näyttelyn teoksista herkempiä ja intiimimpiä. Tosin gallerian kylmä loisteputkivalaistus himmentää tätä vesivärin kuultavuutta, mutta tuo viivamaiset yksityiskohdat tarkasti esiin. Ensimmäisellä kerralla kun kävin näyttelyssä oli päivänvaloa, eikä valaisu haitannut, mutta toisella kerralla oli hämärää ja panin merkille tilan ruumishuonemaisen steriiliyden.
VL: Liittyen Henryn näyttelyyn ei voi kokonaan välttyä pohtimasta juuri paikan ja teosten keskenäistä suhdetta. Ripustus tuntuu kuin tietokoneohjelmalla suunnitellulta mainoskampanjalta gallerian puolesta, alleviivaten “nykytaideulottuvuutta”, tiedotteen huutaessa Mika Hannulan siunausta ties kuinka monetta kertaa peräkkäin tämän nykytaideuskonnon kappelissa, jossa kaunotaide on toissijaista läsnäollessaankin. Haastattelin 2005 taiteilija Thomas Nyqvistiä, jonka kommentti silloin nousussa olevasta muoti ja trendiulottuvuudesta taiteessa kuulostaa varsin ajankohtaiselta, osuen myös Henryyn. Kysyin häneltä, onko realistista sanoa, että taiteilijat saattavat muuttaa omaa ilmaisuaan trendien mukaan:
VL: Mitä mieltä olet muoti ja mainosmaailman mukaantulosta taidemaailmaan? Ilmaisuja kuten trendi ja muoti käytetään yleisesti taidemaailmassa. Onko realistista sanoa, että taiteilijat saattavat muuttaa omaa ilmaisuaan trendien mukaan?
Thomas Nyqvist: Kyllä mielestäni niin tapahtuu. Tiedän tapauksia, että taiteilija on esimerkiksi vaihtanut välinettä sen mukaan, mikä on trendikästä. Voihan se olla myös alitajuntaista, mutta usein saattaa näyttää siltä, että päätös on ajateltu ja ihmiset ovat ”trenditietoisempia” kuin ennen. Menestyminen yleensäkin on tullut tärkeämmäksi kuin aikaisemmin, esimerkiksi kun minä valmistuin, ei minulla ollut mitään kiirettä mihinkään. Nyt tuntuu siltä, että ihmisillä on kauhea kiire menestyä. Joku sanoi minulle, että aikaisemmin kuvataide liittyi traditioltaan olennaisesti kaunotaiteisiin, verrattiin maalaustaidetta klassiseen musiikkiin ja runouteen, se oli siis enemmän vakavaa. Nykyään taas kuvataide liitetään yhä enemmän pop-kulttuuriin. lJa sellaista taidettahan näkee yhä enemmän, johon pop-kulttuuri on olennaisesti vaikuttanut. Jos liikutaan tällaisella pop-kulttuurin nopealla aikaintervallila, niin ero on suuri tällaiseen hitaampitempoiseen ja raskaampaan traditioon kuin kaunotaide. Se tietysti liittyy yhteiskunnallisesti teollistumiseen ja meidän aikaamme ja elämän tapaan.
PAPERITÖITÄ JA SILPPURIETIIKKAA
Miksi koskaan saimme elämän, 2013VL: Henryn näyttely (ja kirja) tuntuu olevan nyt kaikkien huulilla – tätä on menestys. Eikä sillä tunnu ole kaikille väliä miten hyvää taide on, vaan miten sitä markkinoidaan. En tarkoita, etteikö Henryn näyttely ole hyvä, vaan sitä, että ilmiön siitä tekee juuri se, että Henryn ympärille on nyt laskeutunut yhä vahvemmin kulttimaineen leima, joka markkinoinnillisena strategiana sopii sekä (ikoniseksi) uudistuvalle taiteilijalle, että gallerialle, joka osaa tehdä taiteesta “contemporary” – siis aikalaista ja ensiluokkaista (siis myyvää?). Jännitteisyys on käsinkosketeltavaa kun Henrystä liikkuu huhuja ja juoruja taiteilijoiden kesken: henkilömyytti on voima joka “pakottaa katsomaan” ja (ehkä) siksi näin voi kurkoittaa myös pidemmälle ajatuksellisesti, kuin tavanomaisuus kontekstina sallisi! Eihän tässä ole mitään “pahaa”!
Mutta entä, jos (yritän) katsoa vain töitä? Osa niistä on itsetarkoituksellisen tuntuisesti myyttisiä ja pahimmillaan jopa maneerisen toistavia. Osassa taas piilee herkkyys, kuin salaisuus, joka on kuin lumetta, mutta kuitenkin niin ”totta”. Monipäistä käärmettä vastaan tekisi mieli taistella, mutta ristipaineessa helposti toisaalta myös nielaisten luovuttaa ja “myöntää tappionsa”, sillä pääosa teoksista on niin osuvia, että niiden edessä kavahtaa. Katsottavaa riittää useamman galleriakäynnin ajaksi, joten helpolla Henry ei ainakaan päästä. Jossain takaraivossani viiltää kuitenkin halu “enempään”. Rafael Wardin näyttely ei tämän mustuuden jälkeen tunnu kolahtavan edes herkkyydessään, joka sekin tuntuu olevan vain se, mitä minun on “käsketty ajatella”. Sekavana vaivun mietoksiin ja enkä halua kuulla, vaan nähdä ja kokea lisää. Bravo, Maestro!
PH: Astuessani Helsinki Contemporarysta ulos katseeni suuntautuu nöyrästi maahan. Kuolleet lehdet näyttävät liiskatuilta raadoilta ja silti “arvokkailta”. Katuojissa virtaa kuin verta. Kirjaa luen yhtäjaksoisesti yötä myöten, mikä on harvinaista. En pysty jättämään kesken, vaan minun on kuljettava näiden pyhän Antoniuksen kiusausten mukana ja yritettävä pysyä hereillä, mutta kirjan lopussa olo on väsynyt kaikkien näiden vaiheiden ja vaikutelmien, tärkeiden ja vähemmän tärkeiden mukanaelämisestä. Kuulemma Erkki Pirtola luikki 80-luvulla aina pakoon nähdessään Henryn, koska tämä kävi niin ylikierroksilla, minkä voin kuvitella.
VL: Olen valmis antamaan anteeksi itselleni pahat ajatukseni ja alhaisimmatkin tuntemukseni, sillä ovathan Henryn näyttelyn teokset ja hänen taiteensa (yleensäkin) niin kaunista myös kauheudessaan, etten pohjaan aina näe. Tämä kirjoitus ei ole tarkoitettu Henrylle henkilökohtaisesti, eikä kenellekään muullekaan, joka sanoistani vaipuu katkeruuteen, pienisieluisuuteen tai negatiivisuuden tuntemuksiin: puhumattakaan “itsemurhaa hautoville”, vaan se on suunnattu niille taiteen rakastajille, jotka valitsevat kokea ja tunnistaa maailman menosta huolimatta, kaiken hyörinnän ja syrjähyppyjen keskellä, kauneuden.