Suuntasin viime perjantaina jälleen Flow’hun ja yllätyin. Tunnelma ei ollutkaan kupliva ja vallaton, vaan somistusten edessä selfieitä räpsivä festivaalikävijöiden joukko vaikutti suorastaan tympääntyneeltä. Koska tunnelma oli lattea, päätin ottaa käyttöön äärimmäisen selviytymiskeinon: yltiöpositiivisuuden. Päätin etsiä iloa yllättävistäkin paikoista, ja löysinkin sitä vastustamattomasta nostalgiasta, yllättävistä kohtaamisista ja tuoreista näkökulmista vanhoihin klassikoihin.
Yritin siis tarkoituksella kävellä festivaalialueella iloisia hetkiä etsimässä. Kenties hyppiviä, kiljuvia ihmisiä tai nauravia esiintyjiä. Ihan helppoa se ei ollut. Suurin osa ihmisistä poseerasi somistusten edessä vakavina. Luovutin ja päätin hakea ruokaa. Ruokailualuetta lähestyessäni melkein törmäsin juokseviin nuoriin, jotka suorastaan sukelsivat Lanson Champagne Bar & Loungea kohti. Kalifornia-Keke ja DJPP soittivat suloisia 90-luvun säveliä Kaija Koosta Movetroniin. Hitit vangitsivat tanssivan nuorison, vaikka he tuskin olivat edes syntyneet vielä 90-luvulla.
Myöhään perjantaina tai pikemminkin lauantaiaamuna Black Tent -lavalla esiintyi Cabaret Voltaire Sheffieldistä. Yhtyeen keikalla oli ihanan väljää. Toki ymmärrän, että festivaalijärjestäjän ja varmasti myös orkesterin itsensä näkökulmasta täydempi teltta olisi ollut toivottu, mutta minua tila innosti tanssimaan ja tanssiminen sopi tunnelmaan loistavasti. Myös muutamat parikymppisten porukat eksyivät X Garden sekä Front Yard -lavoilta tanssimaan setien säestämänä.
Jotain lohdullista on siinä, että lauantain riemukkaimman hetken todistin festivaalialueen ulkopuolella, rannassa, Sörnäisten rantatien nurtsilla. Useampi porukka istui pussikaljoittelemassa ennen kalliiden juomien alueelle menemistä, tanssi ja kiljui ja nauroi. On hauskaa (kirjoitan vastuuttomasti), että päihtyminen on edelleen iloa tuova asia, eikä nuoriso ole ihan niin konservatiivista ja kilttiä kuin välillä oletettiin.
Olavi Uusivirran suosio perustuu mielestäni hänen kiistattomaan karismaansa sekä häikäilemättömään nostalgiaan. Uusivirran tuotannossa kiteytyy se, miksi nostalgia on niin kiehtovaa: jo eletyn elämän muisteleminen saa arvostamaan elämää, mikä on nyt, ja niitä kokemuksia, jotka vielä ovat edessä. Etenkin ”Camouflage”-kappaleen aikana ajatukseni karkasivat ja alkoivat pyöriä omassa nuoruudessani. Kokemuksen jakoi koko Silver Arenan yleisö, joka yllättäen ei koostunut pelkästään keski-ikäisistä tädeistä, vaan myös juuri ja juuri parikymppiset fanit lauloivat innokkaasti mukana. Mihinköhän heidän ajatuksensa riensivät?
”We played this festival 19 years ago and it feels like yesterday, I can tell you that.” Näin aloitti keikkansa islantilainen Múm-yhtye, jota olin itsekin katsomassa tuolloin vuonna 2008. Yleisö seurasi yhtyeen esitystä hiljaa, ja omistautunut tunnelma keskeytyi ajoittain vain filmikamerani naksahduksista. Konsertti ei tuntunut kuitenkaan hartaalta, vaan pikemminkin leikkisältä. Balloon 360° -lava sopii toki leikkisyyteen hyvin; muodoltaan pyöreä lava, jota yleisö ympäröi, ohjaa esiintyjiä katsomaan toisiaan ja myös liikkumaan tilassa. Yhtyeen jäsenet ottivatkin kontaktia keikan aikana niin yleisöön kuin toisiinsa.
Sunnuntaina tunnelma tuntui olevan aiempia päiviä riehakkaampi. Geese esiintyi täpötäydelle Silver Arenalle. Kuulin ohimennen, kun joku pois kulkeva henkilö kommentoi orkesteria negatiivisesti: kuulostaa aivan samalta kuin kaikkien muidenkin rasvatukkaisten nuorten esittämä musiikki. Itse pidän (varsinkin mitä indierokkiin tulee) perinteitä arvossa, ja on lohdullista, että on yhä bändejä, jotka soittavat samoja riffejä samat farkut jalassa ja samat (kenties rasvaiset) hiukset silmillä.
Sombr oli minulle tuttu ennalta, ja kuulemani perusteella odotin viileää ja etäistä, itsevarmaa someajan artistia, joka performoi taiteilijuutta laskelmoidusti. Yllätyinkin, kun Sombr lavalle saavuttuaan tuntui unohtavan roolinsa ja hehkutti Suomea ja yleisöä vilpittömän tuntuisesti. Häntä tuntui jopa hiukan jännittävän. Etukäteen harjoitellusta puheesta ei ollut tietoakaan, kun hän ääni hieman väristen toisti moneen otteeseen tämän olevan hänen ensimmäinen kertansa Suomessa. Hän esiintyi ammattilaisen elkein, selkeästi tietyt rock-traditiot hyvin sisäistäneen oloisesti, mutta silloin tällöin, kappaleiden välissä, rock-kukosta kuoriutui epävarma nuori poika. Toivottavasti hänen äitinsä oli mukana katsomassa esitystä lavan reunalta.
Olen nähnyt Nick Caven esiintyvän eri kokoonpanoissa ja erityyppisissä konteksteissa lukuisia kertoja. Mieleen ovat jääneet erityisesti muutamat spessut keikat. Ensimmäinen kerta oli 1998, ja ensimmäiset kerrat jäävät muistoihin merkittävinä. Cave oli nuori, minä vielä nuorempi. Vuoden 2001 Rockwave Festival Ateenassa, jolloin ukkosmyrskyn takia koko konsertti peruuntui. Seuraavana iltana PJ Harveyn esityksen aikana Cave astui lavalle ja esitti yhdessä Harveyn kanssa ikimuistoisen Henry Leen. Vuoden 2006 Glasgow Royal Concert Hall -konsertti oli aikuisyleisöä miellyttävä, surumielinen soolokonsertti; henkilökohtaisessa elämässäni hetkeä aiemmin pitkä suhde oli päättynyt, ja päädyin seuraamaan tätä tunteisiin vetoavaa esitystä tässä vaiheessa jo entisen rakkaani kanssa. En pystynyt liikutukseltani juuri hengittämään. Tämä viimeisin, 2026 Flow’n viimeinen, oli niin hyvä, että se veti vertoja näille mainituille. Yleisön kännykät häiritsivät minua (Sombrin keikalla niitä ei pahemmin näkynyt; huomaan, että somen kautta eläminen ei ole ihan nuorien juttu enää vaan pikemminkin keski-ikäisten juttuja), mutta Cave ei välittänyt niistä ja oli todella läsnä, hyppi yleisön seassa, reagoi yleisön huutoihin vastaillen ja leikkisästi, vakavoituen sekunnissa kuitenkin seuraavan kappaleen niin vaatiessa.
Festivaalin tunnelma yleisesti ottaen ei ehkä aivan täysin vastannut sitä, mitä itse musiikkitapahtumalta haen. Myös taide oli, valitettavasti, aiempia vuosia huomattavasti pienemmässä roolissa. Kokonaisuus tuntui pinnalliselta; vaikka ei Flow ole syvällisyyteen koskaan tietenkään pyrkinytkään. Itse pitäisin kiinnostavana ratkaisuna, jos Flow’n järjestäjät päättäisivätkin ensi vuonna jättää somistuksen ja muun oheissälän kokonaan pois. Mitä voisikaan tapahtua, kun somettajat joutuisivat keskittymään alueen omiin (itsessään jo rosoisuudessaan kovin kiinnostaviin) kuvauksellisiin sopukoihin kontteineen ja voimalaitoksineen. Myös musiikillisesti kiinnostavia ratkaisuja kaipaan; samat headlinerit vuodesta toiseen eivät enää jaksa kantaa, vaikka Cave pitikin yleisönsä hyppysissään lähes kulttijohtajan elkein.
P.S. Ajattelin ensin, että uhraan osan Nick Caven keikasta ja käyn katsomassa Lambrini Girlsin ja etenkin Sailor Honeymoonin konsertit. En sitten kuitenkaan päätynyt tekemään niin, mutta sieltä olisi todennäköisesti löytynyt iloa paljon ja harmittaa yhä, että aikataulut menivät päällekkäin.
Teksti: Athanasía Aarniosuo
Kuvat: Riikka Vaahtera, Konstantin Kondrukhov