Teksti: Laura Köönikkä 21.2.2016
Vuonna 2010 sain merkittävän tehtävän astua kunnioittamani kuraattorin, Marketta Seppälän kenkiin Framen johtopaikalle. Suhtauduin aiempiin, julkisuudessakin pitkään käsiteltyihin kriiseihin neutraalisti ja halusin olla kommentoimatta niitä. Puistattaa muistellessani hetkiä, kun epäluuloiset toimittajat kävelivät sisään Kaapelitehtaalla sijaitsevaan toimistoomme ja nuuskivat toimistohuoneita, joita he kutsuivat “helvetin esikartanoiksi”. Minuun kohdistui paljon epäluuloja ja harhoja, joihin vastasin tekemällä töitä kirjaimellisesti kellon ympäri, jotta organisaatio saataisiin järjestykseen.
Olin huojentunut ja iloinen kun huomasin kuinka nopeasti saimme hoidettua Framen jaloilleen, vakuutettua ministeriön virkamiehet organisaation olemassaolon tärkeydestä, ja voitettuani puolellemme leijonanosan taidekentän toimijoiden luottamuksen. Tie oli raskas ja kivinen, mutta työ mielekästä. Rakastin tuulahduksia joita ulkomaalaiset vieraat toivat mukanaan toimistollemme ja olin ylpeä hankkeista, joita saimme tukea.
Oli katkeransuloista kun marraskuussa 2011 minulle soitettiin ministeriöstä ja kerrottiin, ettei meille olisi enää töitä vuoden 2012 alussa. Koko henkilökunnan määräaikaiset sopimukset päättyivät vuoden viimeisenä päivänä ja niitä ei toimintatuen puuttuessa voitaisi jatkaa. Näin ministeriö pysyi vanhassa päätöksessään, jota olimme yrittäneet kumota. Säätiö sai luopua tehtävästään ja Frame sellaisenaan suljettaisiin. Kannoin toimistotavarani pois rinta rottingilla mutta kieltämättä ihmetellen sitä, miten epäjohdonmukaiselta päätös tuntui.
Kyse ei ollut siitä, että olisimme toimistolla tehneet väärin, vaan siitä, että koska säätiöllä ei ollut enää asemaa suhteessa Frameen, Opetus- ja kulttuuriministeriö ei voinut ilman säätiötä toimia esimiehemme roolissa tai osoittaa toiminta-avustusta suoraan Framen toimistolle. Tämän ymmärrän täysin, mutta suhtautumiseni asiaan ei toki aikanaan ollut näin rationaalinen. Ja olihan minulle suoraan luvattu, että organisaatio saa jatkaa jos hoidan pestini hyvin ja saan asiat rullaamaan – mikä sittemmin tapahtuikin, tosin ilman minua, kun Framen jatkaja Frame Finland perustettiin. Astuin sivuun nöyränä, ylpeänä työstäni ja rutkasti viisaampana. Tuntui, ettei asia ollut minun käsissäni, joten tuntui varmemmalta jättää tilanne päättävien tahojen hallintaan. Framessa opin taiteilijoista, politiikasta ja vallasta enemmän kuin missään aiemmissa tehtävissäni.
Olen seurannut mielenkiinnolla ja toisinaan korvat punottaen nykyisen Framen, Frame Finlandin toimintaa. Usein olen muistellut ja verrannut, mutta yhä useammin olen vain ihmetellyt. On upeaa, että Frame Finland on Framen manttelinperijänä saanut ylläpidettyä vahvaa tukeaan ministeriön suunnasta. Näinä aikoina se tuntuu ylelliseltä ja miltei mahdottomalta. Jo vuosina 2010 ja 2011 ministeriön suunnalta kerrottiin useaan otteeseen, että Framen julkinen tuki tulee pienenemään ja yksityisen rahan tarve kasvamaan. Tämä suuntaus on perin tyypillinen julkisella sektorilla alalla kuin alalla. Ja kun uusi säätiö perustettiin, kuvailtiin myös, miten rahaa valuu organisaation kassaan monelta valtuuskunnan jäsentaholta. Tiedä sitten, miten vaikka Lahden kaupunki valtuuston jäsenenä on tässä roolissaan onnistunut. Ymmärsin kyllä, että vanhan Framen hallituksen yksinvalta ja edeltävät epäselvyydet olivat aiheuttaneet sen, että visioitiin mahdollisimman demokraattisesta, ajallemme niin tyypillisestä “koko Suomen” vallasta.
Vuodesta 2013 alkaen Frame Finland on saanut 1 000 000 euron toiminta-avustuksen OKM:ltä, joka poikkeuksellisesti pieneni viime vuonna 10 000 eurolla. Tämä miljoonan euron budjetti tuntuu näinä aikoina lähes huikentelevalta – tosin kansainvälisen toiminnan tarpeen tuntien samalla riittämättömältä. Mystiseksi on kuitenkin muuttunut se, että huolimatta ministeriön antamasta vahvasta tuesta eräs Frame Finlandin keskeisin toimintamuoto – apurahojen jako – on vuosi vuodelta kutistunut. Vuonna 2011, kun budjetti oli 1,3 miljoonaa euroa, apurahaa myönnettiin 440 951,56 euroa, ja samana vuonna teimme Venetsian biennaalin. Vuonna 2013 apurahaa Frame Finland myönsi jo 40 000 euroa vähemmän: 400 000 euroa. Vuonna 2014 apurahaa myönnettiin vain 250 000 euroa ja viime vuonna 2015 apurahaa myönnettiin ainoastaan 142 182 euro eli suhteessa vähän budjetin nimellisen pienenemisen ottaen huomioon. Mistä johtuu se, että apurahaa myönnettiin viime vuonna 260 000 euroa vähemmän kuin vuonna 2013, on minulle täysi mysteeri. Miten apurahojen osuus vuosibudjetissa on voinut pienentyä näin dramaattisesti lyhyellä aikavälillä? Tiedän, että Venetsian biennaali on aina suuri taloudellinen ponnistus, mutta niidenkin tuottamiseen Frame Finland on saanut muiden säätiöiden ja museoiden taloudellista tukea. On hyvä, mikäli raha on käytetty jollain muulla keinoin suomalaistaiteilijoiden kansainväliseen jalkauttamiseen ja projektien toteuttamiseen. Jos näin ei ole, olisi varmasti hyvä avata sitä, miten apurahojen leikkaus suhteessa yhdenmukaisena pysyneeseen kokonaisbudjettiin tulisi ymmärtää.
Hämmennystä ovat aiheuttaneet myös Suomessa vierailevat kansainväliset kuraattorit, museoammatilliset toimijat ja muut vieraat. He ovat tosin puhututtaneet valitettavasti vain näkymättömyydellään. Itse olen lukuisia kertoja kuullut, miten valitetaan välittäjäportaan puuttumista ja vähäisiä toimijoita, mutta esimerkiksi minä kuraattorina olen tavannut kuluneen kolmen vuoden aikana laskujeni mukaan viisi Frame Finlandin kautta Suomeen tullutta kuraattoria, joista kolme otti minuun itse suoraan yhteyttä ja kaksi oli Frame Finlandin harjoittelijan minulle järjestämää tapaamista. Yhdeltä vieraalta – joka on vanha tuttavani – kuulin, että minun kannattaisi antaa yhteystietoni Frame Finlandiin, sillä he olivat kertoneet kyseiselle tuttavalleni, etteivät saa minuun yhteyttä puuttuvien yhteystietojeni takia. Toivottavasti olen ainoa, jonka sähköposti ja puhelinnumero ovat kadoksissa.
Tapaan viikoittain taiteilijoita ja heiltä olen valitettavasti kuullut vain muutamasta satunnaisesta kv-kuraattorin tapaamisesta. Pääsääntöisesti taiteilijat eivät siis tiedä, kenet Frame Finland on kutsunut Suomeen tai ketkä taiteilijat vieraat tapaavat. Aiemmin muistan, miten minulle kerrottiin vanhan Framen mystisestä “muistikirjasta”, johon on listattu valikoidut taiteilijat, joita kuraattoreille esitellään. Silloin nauroin asialle ääneen mutta nyt pelkään, että käytössä oleva taiteilijalista todella on olemassa ja kaiken lisäksi se on armottoman suppea. Vuonna 2016 tuntuu lähes typerältä, että organisaatio, jonka pitäisi ennen kaikkea jakaa tietoa, toimiikin alan omana pullonkaulana eikä informaation tai kontaktien jakajana.
“Kansainvälisyys on illuusio.” Näin olen todennut yhtä usein kuin olen kohdannut taiteilijan joka luulee, että kansainvälistyminen on ainoa oikea ja mahdollinen keino saada ura uuteen nousuun. Kansainvälisyys on luonnollinen jatke taiteilijan työlle. Kansainvälisyys ei ole lottovoitto tai hattutemppu, vaan se on päätös, jonka tehtyään taiteilija lisää kansainvälistä toimintaa: residenssejä, projekteja ynnä muuta. Kansainvälistymiseen vaikuttaa eniten taiteilija itse, hänen verkostonsa ja toimintansa, kykynsä lähteä ja palata – sekä hänen paikallisesti saamansa tuki hankkeisiin. Kansainvälistyminen on sana, joka saa minut toisinaan voimaan fyysisesti pahoin. Sen glorifiointi ja mystifiointi ovat harhakuvia, jotka johtuvat verrattain vähäisestä kansainvälistymisestä sekä tämän spesifin toiminnan yhä ehtyvistä tuista. Itsenäisiä välittäjäportaan toimijoita on varmasti liian vähän edelleen ja esimerkiksi museot eivät koe rooliaan suomalaistaiteilijoiden vienninedistäjinä vaikkapa näyttelyviennin kautta. Tätä ei kuitenkaan edistä se, että kansainvälisten kontaktien luominen tehdään yhä hankalammaksi ja hitaammaksi myös Suomesta käsin.
Olen jo useamman vuoden ajan kuullut miten taidekenttä on antanut Frame Finlandille järjestäytymisrauhan ja käynnistymisaikaa. Sen kuuleminen toistamiseen nyt yli kolmen vuoden ajan on tuntunut verrattain humoristiselta. En tiedä montako “Miten kansainvälistymme?”-seminaaria tulee vielä järjestää, jotta organisaation toiminta kirkastuu. Taidealalla usein paremmaksi on havaittu learning by doing -metodi keskustelujen, pohdintojen ja prosessikuvausten sijaan. Tiedän, että maailmassamme on valitettavan monia suuria ongelmia ja epäkohtia, joiden edessä olemme täysin toimintakyvyttömiä. Tämä kansainvälistymistuska tuskin on suurin ongelmamme, mutta lukuisia taiteilijoita tuntien kärkisijalla heidän arjessaan. Monelle kansainvälisten kontaktien luominen on uraa hallitseva hidaste jonka välineenä tarvitaan nimenomaan Framen kaltaista organisaatiota. Taiteilijoille ja monelle muulle alan toimijalle välittäjäorganisaation olemassaolo ja ennen kaikkea sen tarjoamat palvelut ja tuki ovat lähtökohtaisesti olennaisen tärkeitä. Kauhuskenaario on, että itse ala, jota Frame Finland edustaa, ei tunnista toimijaa enää omaksi edustajakseen tai asiantuntijakseen vaan etäällä toimivaksi organisaatioksi, joka vieroksuu itse sisällöntekijöitä. Taidetta ei voi muuttaa byrokratiaksi, sen tekijöitä ei voi eristää alasta itsestään ja sen kanssatoimijoiden ei kannata koskaan unohtaa sisältöä.
Kotisivuillaan Frame Finland listaa organisaationsa arvoiksi avoimuuden, vaikuttavuuden ja nopeuden. Näitä arvoja listanneet henkilöt varmasti tietävät, että vaikuttavuusajattelu perustuu logiikkaketjuun, joka tunnetaan englanninkielisellä kaavalla IOOI: input (panos), output (tuotos), outcome (vaikutus) ja impact eli vaikuttavuus. Panos ja tuotos meillä vaikuttamisen edellytyksiin taidealalla jo on, mutta keinot vaikuttaa vaativat kuitenkin organisaatiotason halua tehdä muutoksia, jotka todella vaikuttavat ennen kaikkea sen yhteyksiin ulkoisten tekijöiden kanssa eivätkä ainoastaan alan sisällä. Avoimuuden vaikutelma syntyy läpinäkyvyydestä ja rehellisyydestä taidekenttää kohtaan. Nopeuden käsite on suhteellinen ja sitä kommentoinkin jo yllä.
Tiedän, että epäkohtia on helppo osoitella, mutta niiden syitä on toisinaan raadollisuudessaan tärkeää tehdä näkyväksi. On aina vaikea päättää, haluaako matopurkin kannen todella avata – mutta mikäli kantta ei avaa, on takuuvarmaa, että hapettomassa purkissa sisältö mätänee.
Lähteet:
Opetus-ja kulttuuriministeriön avustuspäätökset 2010, 2011, 2012, 2013, 2014, 2015 Taiteenalojen tiedotuskeskusten toiminta ja ulkomaille suunnatut kulttuurilehdet
http://www.minedu.fi/OPM/Kulttuuri/kulttuuripolitiikka/avustukset/Avustus_taiteenalojen_tiedotuskeskusten_toimintaan_ja_ulkom_kulttuurilehdille?lang=fi
Frame Finland:in vuosikertomukset 2013—2014 ( http://www.frame-finland.fi/me/vuosikertomukset/)
Frame Finnish Fund for Art Exchange:n vuosikertomus 2011 (https://issuu.com/frame2011)