Taiteilijaduon Häiriötiloja-näyttely Turun Aboa Vetus Ars Nova -museossa haastaa arkitajunnan riisumalla liikkeiltä ja muodoilta ilmaisun ja tarkoituksen.
2020-luvun valtavirtaista taide-elämää määrittävät Museokortit, Instagram-kelpoisuus sekä ekologisuuden ja inhimillisen moninaisuuden kaltaiset, oletetulle taideyleisölle itsestään selvästi hyviä asioita käsittelevät näyttelyt. Aiheesta käytiin helmikuussa taiteilija Teemu Mäen aloittamaa keskustelua turvallisuushakuisuudesta, kriittisyydestä ja taiteen tehtävistä.
En ota keskusteluun kantaa enempää kuin toteamalla, että oma päällimmäinen huolenaiheeni nykytilanteessa ei liity poliittisuuteen tai sen poissaoloon, vaan vallalla olevaan unohdukseen siitä, että museot ovat edelleen myös oppimisen paikkoja, ja että niiden ydintoimintoihin kuuluu lakisääteisestikin tutkimus- ja sivistystyö.
Helsingin suurten museoiden näyttelyistä tässä mielessä mainitsemisen arvoisia ovat Ateneumin tammikuussa päättynyt Gothic Modern -hitti sekä helmikuussa Kiasmassa avautunut kokoelmanäyttely Kivi, paperi, sakset. Ne havainnollistavat, miten kuratoinnissa ja viestinnässä on mahdollista hyödyntää tiedollista särmää niin, että sekä alan sykettä määrittävälle skeneammattilaiselle että maakunnasta bussilastillisen mukana saapuvalle uteliaalle satunnaisharrastajalle voi jäädä siitä jotain käteen. Ateneumissa osoitettiin yhteyksiä keskiajan ja modernin taiteen välillä, ja sieltä saattoi poistua esimerkiksi aiempaa kyvykkäämpänä ajattelemaan, miksi ja miten kuvataide modernisoitui muistakin syistä kuin vastauksena valokuvauksen keksimiselle. Kiasman näyttely puolestaan kääntää huomion nykytaideteosten tapoihin nousta materiaaleistaan – äänestä, filmistä, marmorista, datasta – ja joku voi siellä hyvinkin alkaa ensi kertaa kokea merkityksellisinä joitakin aiemmin läpitunkemattomina pitämiään nykytaiteen piirteitä.
On näyttelyiden esille nostama sivistävä näkökulma sitten taidehistoriallinen, tekninen tai muodonhallintaan liittyvä, niitä yhdistää sama laaja päämäärä, jonka myös taide itse jakaa: aistien kouliminen.
Tästä päämäärästä en ole keksinyt hyvää syytä olla eri mieltä filosofi Jacques Rancièren kanssa. Museoiden tarkoitus on antaa tila, jossa aistit ja ruumis saavat hajota ja järjestäytyä uudelleen. Aina tätä ei tietenkään missään kertakaikkisessa mielessä tapahdu, vaan tuloksena on jotain vaimeampaa, ohipuhuttua, huonon hermopäivän filtteröimää, ehkä muhimaan jäävää. Rancièren perusajatus on kuitenkin nähdäkseni se instituutioihin liittyvä viimekätinen piirre ja mahdollisuus, jonka vuoksi niitä tulee jatkossakin lannoittaa veroeuroilla.
Taidekritiikin kirjoittajana ja lukijana on lisättävä, että myös kritiikki toisinaan tavoittaa jotain samanlaista. Jotkut tekstit tuntuvat koko ruumiissa ja pesiytyvät aisteihin.
Tämä on ehkä outo taustoitus taiteilijaduo Grönlund-Nisusen näyttelyn käsittelylle. Oppimisen näkökulma nousi kuitenkin Ars Novassa mieleeni ja pysyi siellä itsepintaisesti määrittäen ajatuksiani sekä Häiriötiloja-näyttelyn teksteistä että itse teoksista. Millaisia taiteen kannalta oleellisia oppimisia teoksiin voi liittyä?
Kysymys on oleellinen esimerkiksi siksi, että Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen jo yli 30-vuotisessa yhteistyössä kietoutuu yhteen joukko maamme suurille yleisöille hankalimpia kohdattavia: minimalismin, ei-esittävyyden ja tunneilmaisun sivuuttamisen puitteissa tarjoiltua tilallisuutta, paikkasidonnaisuutta, materiaalisuutta, valoa, kestoa sekä katsantokannasta riippuen joko abstraktia tai läpeensä konkreettista ääntä.
Kaksikon näyttelyt voivat muistuttaa vierailua insinööritieteellisissä koetilanteissa, joiden tarkoitusta ei tiedä, tai kuumeista unta jumittumisesta yöksi Heurekaan.
Teosten haastavuus – josta muiden näyttelykävijöiden salavihkainen tarkkailu antoi vihiä – nousee kaiketi siitä, että 1960-ja 1970-luvuille palautuvista nykytaiteellisista viitepisteistään huolimatta duon kokeelliset installaatiot näyttävät tässä öljyväriekspressionismin luvatussa maassa liian vähän keskivertaiselta ison T:n taiteelta ja liikaa joltain muulta. Teknologialta, arjelta, käyttöesineiltä, huoneilta ja pinnoilta, jotka jäävät sen jonkin tärkeän taustalle, mitä huoneessa tehdään.
Grönlund-Nisusen teosten kokemiselle olennaiset ulottuvuudet vaihtelevat puhtaista aistivaikutelmista materiaalin ominaisuuksiin, katseen tarkentamisesta tilallisuuteen sekä staattisuudesta erilaisiin kestojen ja kineettisyyksien muotoihin. Silmämunia vatkaavat 50 Circles ja 100 Circles -silkkipainokset (2009) ovat hyvin erilaisesti lähestyttäviä kuin esimerkiksi erisävyisiä valoympyröitä korostuneen hitaasti sekoitteleva Color Mixer (2016), jota tulisi katsoa suunnilleen samalla tavalla kuin äärimmäisen vähäeleistä ambient-kappaletta kuunnellaan.
Häiriötiloja-näyttelyn teksti tekee kävijän tien tasoittamisessa parhaansa mainitessaan esimerkiksi Grönlundin ja Nisusen taustat arkkitehtuurissa, muotoilussa ja elektronisessa musiikissa sekä maininnalla, etteivät teokset ”ota kantaa kauneuteen”.
Lausunto on oleellinen ja tuo mieleeni esimerkiksi sen, miten äänitaide aikanaan irtaantui musiikista: kyllin moni lakkasi kiinnostumasta musiikillisesti järjestetyn äänen tunnelaaduista ja standardeista ja suuntasi mieltymyksistä riisutun huomionsa siihen, minkälainen osa maailmaa äänet itse asiassa ovat. Kyse ei ole siitä, mitä haluan ilmaista, vaan siitä, mitä on.
Tällaisella kliinisellä lahjomattomuudella virittyneeseen taiteeseen voi liittyä tunteita vaikka miten paljon, mutta osa Grönlund-Nisusenkin teosten ydintä on, että ne avaavat poikkeuksellisen vapaan tilan valita, miten niitä aistin ja tunnen. Valo todellakin käyttäytyy noin, matalataajuuksinen murina ui ruumiiseen näin.
Ambivalenssi, moniselitteisyys, ulkoa tulevien ratkaisumallien puute. Voisi ajatella, että mitään terveellisempää ei voisi ajassamme tapahtua kuin tällaisten kokemisen tapojen uudenlainen oppiminen. Tilanteet, joissa on kerrankin pakko kokea jotain yksin ja olla vastuussa siitä, mitä minussa ja minulle tapahtuu. Aistit kun eivät ole passiivinen valkokangas, jolle todellisuus räimii kuviaan, vaan alati elävä, muutettavissa oleva mahdollisuuksien voimakenttä, jonka rikastaminen ja syventäminen on elinikäinen ilo ja haaste. Joko opetan itseäni aistimaan tai maailma tekee sen puolestani.
Grönlund-Nisusen teosten erilaiset läsnäolot ja herkkyydet ovat varmasti kuratoriaalinen tenkkapoo mutta myös mahdollisuus. Ars Novassa ilahduin esimerkiksi siitä, miten Espoon EMMA-museosta lainattu ja siellä pitkään esillä ollut, erisitkoisia nesteitä lotraava Restless Horizon (2016) tuntui hämärässä kohdevalaistuksessa liki uudelta teokselta. Teoksen sammiossa liikkuvat vesi ja silikoniöljy läikyttivät valoa huoneeseen laajentaen kokonaisuuden tilaan tavalla, jota en ole aiemmin päässyt kokemaan.
Näyttelyn teokset asettuvat Ars Novan ensimmäisen kerroksen huoneisiin muutenkin tavoilla, jotka saavat kiinnittämään huomiota teosten ja tilan rajojen huokoisuuteen. Pyörivän planetaariselle valon ja varjon liikkeelle rakentuvan Eclipse-installaation (2007) projektorin ja sähkömoottorin äänet alkoivat tuntua pakollisen hurinan sijaan oleelliselta osalta teosta, sen meditatiiviselta ääniraidalta. Yhdessä huoneen koon kanssa ääni loi hauskan, intiimin mittakaavan ja materiaalisen läsnäolon kontrastin teoksen taivaankappaleviittauksille.
Viereisessä tilassa nököttänyt, kylmägeelillä täytetty teräspallo Frozen Sphere (2023) taas sai hyvin hitaille pintatekstuurien liikkeilleen kumppanin lattianrajan ilmastointikanavan aukosta, jonka vaihtelevan intensiivinen puhina lisäsi teräspinnan kylmyydentuntua.
Vahvistan osaltani, että missään näistä kokemuksista ei ollut kyse kauneudesta, vaan havaitsemisen, ajattelun ja tuntemisen ristiaallokoista, joille olisi turha yrittää keksiä nimiä. Oppiminen on myös poisoppimista.
Teksti: Petteri Enroth
Grönlund-Nisunen: Häiriötiloja
Aboa Vetus Ars Nova 7.2.–25.5.2025
Tekstin julkaisua on tukenut Oskar Öflunds Stiftelse.