Guggenheim ja unelma yksimielisyydestä 9.2.2011

Saara Karhunen

Monenlaisia mielipiteitä herättävien kohujen aikaan on tapana sanoa, että on ainakin hyvä että asioista keskustellaan. Mielipiteenvaihto nähdään yhteiskuntaa tuulettavana toimintana. Nyt on kohuttu kolmen viikon ajan Guggenheimin mahdollisesta Suomeen tulosta, ja samalla on voinut seurata runsasta keskustelua muun muassa taidemuseoista ja rahasta. Guggengeim-debatissa on ollut myös äänekäs sivujuonne, joka keskittyy itse keskustelemisen problematiikkaan. Sen seuraaminen on ollut erityisen mielenkiintoista.

Keskustelun avoimuus ja sen rajat

Guggenheimin taidemuseon johtajan Richard Armstrongin mukaan Helsinki valittiin selvitystyön kohteeksi monien halukkaiden joukosta muun muassa siksi, että kaupunki oli valmis aloittamaan avoimen keskustelun siitä, minkälainen uuden vuosituhannen museo voisi olla. (Helsingin Sanomat 19.1.) Avoimella keskustelulla Armstrong tarkoittaa tietenkin 2 miljoonan euron hintaiseen selvitystyöhön osallistuvien henkilöiden välillä tapahtuvaa vuorovaikutusta, jossa Helsinkiä edustaa ainakin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén.

Vaikka varsinainen päätöksiin johtava keskustelu olisi sisällöllisesti kuinka avointa, se käydään hyvin pienen joukon keskuudessa. Avointa ja laajaa julkista keskustelua tämän mittakaavan ja maamme museokentässä uudenlaisen hankkeen ympärille sopisi kuitenkin toivoa, mutta sellaisen syntyminen ei näytä olevan kovin helppoa.

Silvia Hosseini viittasi jo Mustekalan blogissa Guggenheim-debattiin liittyviin näkemyseroihin ja asiaan eri tavoin suhtautuvien muodostamiin ryhmittymiin (ks. ”Ilonpilaajat ja muut Schmuggenheimit”). Julkisen keskustelun ilmapiiri on alusta alkaen ollut erikoinen ja avoimeksi sitä on vaikea kehua. Kärjistyneet mielipiteet ja rintamalinjojen rakentelu hallitsevat. Avoimuudella on selvät rajat.

Oikea mielipide

Helsingin Sanomat kirjoitti uutisesta pääkirjoituksessaan positiiviseen sävyyn heti selvitystyön julkistamista seuraavana päivänä (”Guggenheim-museo on loistava mahdollisuus” 19.1.). Kirjoituksessa mainitaan myös hankkeeseen sisältyvä vaara, joka on lehden mukaan se, että me onnistuisimme pilaamaan saamamme mahdollisuuden: ”Hanke on loistava tilaisuus mutta myös riski. Sen kaatumisella olisi helposti kielteinen vaikutus Helsingin ja Suomen maineeseen maailmalla ja myös meidän käsityksiimme omista mahdollisuuksistamme. Tätä tilaisuutta ei todellakaan kannata tuhota keskinäisellä kyräilyllä ja kuppikuntien riitelyllä”.

Pääkirjoitus ei pelkästään linjaa lehden kantaa, vaan määrittää oikean suhtautumistavan: meidän on yhdessä vakuutettava Guggenheim-säätiö siitä, että sen kannattaa rakentaa tänne museo. Kysymyksiä ei esitetä, ja kriittinen huomio kohdistuu änkyröivään kansanluoteeseemme. Kirjoituksen henki on leijunut julkisen keskustelun yllä, sillä suhtautuminen kriittisyyteen ja kyseenalaistamiseen on ollut varsin kielteistä.

Kaiken pilaa kulttuurieliitti

Kuten mikä tahansa suurta muutosta ennakoiva uutinen, myös Helsingin Guggenheim-mahdollisuus on herättänyt niin puoltavia kuin sitä kyseenalaistavia argumentteja. Kriittinen suhtautuminen on kuitenkin leimattu kulttuurielitismiksi, jonka perusteita esimerkiksi toimittaja Minna Lindgren ilkkuu: ”Guggenheimia vastustetaan, koska se on tyhmä ja liian rikas”. (YLE Radion Kultakuumeen kolumni: ”Pysykää poissa Guggenheimit ja muut!” 27.1.2011)

Helsingin Sanomien Saska Saarikoski huomasi myös, että kerrankin kulttuurieliitti ja ”tavallinen kansa” ovat nykytaiteeseen liittyvässä kysymyksessä yhtä mieltä, vaikkakin erilaisin perustein. Kansalle Guggenheim edustaa turhaa rahanmenoa, eliitin ongelma on hankkeen Gallen-Kallela-Sirénin ”hymynaama”. Saarikoski kirjoittaa, että ”jenkkityylisen museojohtajan kampittaminen on monelle riittävä syy toivoa museolle pahaa”. (”Paha G”, HS 25.1.2011)

Kulttuurielitismi-retoriikkaan kuuluu viimekeväisen Kiasman johtajavalinnan ympärillä käydystä keskustelusta tuttu ajatus vasemmistolaisporukan valta-asemasta Suomen taidemaailmassa. Tätä vastakkainasettelua lietsoo esimerkiksi toimittaja Jouni Tervo blogikirjoituksessaan ”Belsebuubin juonia” . Hän luo tekstissään lähes messiaanisen kuvan eliitin ulkopuolella toimivasta Gallen-Kallela-Sirénistä, joka yhdessä toisen outsiderin, Berndt Arellin kanssa taistelee ummehtunutta ilmapiiriä vastaan, avaa lopulta ikkunat länteen ja saa vanhan valtaklikin pelkäämään asemansa puolesta. Tämän logiikan mukaan ”kulttuurieliitin” kriittisyyden motiivi on siis itsekäs huoli omasta valta-asemasta. Toisaalta vastustaminen tapahtuu ihan vain periaatteesta, varsinkin jos kyseessä on jotakin amerikkalaista ja isoon rahaan liittyvää.

Erimielisyyden hankaluus

”Guggenheim-keskustelussa on perin juurin suomalaista se, että heti kun joku uskaltautuu ajattelemaan suuria ja haaveilemaan mahtavia, kulttuuriväki ei ryhmittäydykään tukemaan vaan keskittyy kampittamaan”, Jouni Tervo kirjoittaa. Kulttuuriväkeä nyt ei ensinnäkään voine niputtaa yksimieliseksi porukaksi, onhan moni kulttuuri-ihminen julkisesti kannattanut museoajatusta. Olennaisempi kysymys lienee kuitenkin se, miksi erimielisyys halutaan kieltää. Kun elitismisyytökset ja oikeisto-vasemmisto vastakkainasettelu nostetaan esiin, samalla kriittisen ja avoimen keskustelun mahdollisuus kaventuu. Lopputulos muistuttaa Ajankohtaisen kakkosen homo-illan asetelmaa, jossa eri näkemysten edustajat eivät kohtaa. Nyt tuntuu siltä, että toinen rintamalinja keskittyy Guggenheim-suunnitelman torjumiseen ja toinen vastapuolen väärän mielipiteen torjumiseen.

Erimielisyyden hankaluus voi liittyä myös Guggenheim-hankkeen erityispiirteisiin. Tieto museon perustamista tutkivan selvitystyön aloittamisesta tuli yllättäen. Tiedotustilaisuudessa Guggenheim-säätiön ja Helsingin edustajat puhuivat kauniisti toisistaan, mutta monia kysymyksiä jäi ilmaan. Gallen-Kallela-Sirén ei ole haastattelujen perusteella kovin halukas keskustelemaan ja vastaamaan kysymyksiin ennen selvitystyön valmistumista. Ymmärrettävästi unelmien asteella oleva museokonsepti ja sen elinmahdollisuudet konkretisoituvat tämän vuoden aikana, mutta ulkopuolisille projekti voi vaikuttaa mystiseltä ja valmiiksi sanellulta, eikä se tunnu hankkeen edustajia edes haittaavan.

Hankkeen suunnittelijoiden nihkeä suhtautuminen keskusteluun ja suuret ja kauniit, mutta latteat lausunnot Guggenheim-unelmista luonnollistavat projektin ja asettavat sen julkisen keskustelun ulottumattomiin. Silloin ei erimielisyydellekään ole tilaa, vaikka erimielisyys voisi olla vain terveellistä.

Mistä me voisimme keskustella?

Selvitystyön tuloksia odotellessa ei välttämättä tarvitse tyytyä kyräilyyn ja spekulointiin. Vaikka säätiö ei päätyisi ehdottamaan Guggenheim Helsinkiä, jo pelkästään suunnitelman esiin nostamat laajemmat teemat ovat merkittäviä ja keskustelemisen arvoisia. Hankkeen myötä Suomi ei ainoastaan muutu (potentiaaliseksi) suurtoimijaksi kansainvälisessä taidemaailmassa, vaan pääsee myös taidemaailman viimeaikaisten suurten kysymysten ytimeen.

Guggenheimin tarpeellisuutta perusteleva argumentointi keskittyy ajatukseen museosta talouden ja turismin piristäjänä Bilbaon esimerkin mukaisesti. Ajatusmallissa taiteen asema on välineellinen, mikä poikkeaa perinteisestä taiteen autonomian ja itseisarvon ihanteesta. Guggenheim-hanke kytkeytyy näin laajoihin taidemaailman ja taiteen merkityksen muutoksiin, joita esimerkiksi Julian Stallabrass on käsitellyt kirjassaan Contemporary Art: A Very Short Introduction (julkaistu alun perin nimellä Art Incorporated, 2004).

Stallabrass tarkastelee kirjassa uusliberalistisen talouspolitiikan vaikutusta taiteeseen. Mustekalasta löytyy Saara Hacklinin Stallabrassin kirjaa ja ajattelua laajemmin käsittelevä artikkeli. Museoiden globaaleihin liikkeisiin Stallabrass ottaa kantaa kirjan luvussa ”Uses and Prices of Art”, jossa sivutaan myös Guggenheimin maailmanvalloitusta.

Stallabrassin mukaan Guggenheimin edellisen johtajan Thomas Krensin aloittama museon ketjuuntuminen ja brändäys ovat seurauksia museokentän entistä kovemmasta kilpailusta, jota palvelee eri maiden ja kaupunkien tarve kilpailla ja erottua toisistaan. Taideinstituutioiden yritysmaailmasta omaksumat toimintatavat vaikuttavat myös taiteelle asetettuihin odotuksiin, samalla tavoin kuin sponsorointi ja monet muut nykytaidemaailman ilmiöt. Kriittisen tai ristiriitaisen taiteen esittämistä saatetaan alkaa varoa, kun kävijämäärät täytyy pitää korkeina. Instituutioiden odotukset ja ihanteet puolestaan saattavat vaikuttaa taiteilijoiden toimintaan.

Taiteen ja talouden liittoa käsittelee nostalgiaan taipuvaisesti, mutta yhtä armottomasti myös taidekriitikko Robert Hughes dokumentissaan The Mona Lisa Curse (2009, dokumentti on katsottavissa YouTubessa). Hughesin kritiikin ytimessä on taideteosten muuttuminen fetisseiksi, passivoiviksi kulutushyödykkeiksi ja sijoituskohteiksi.

Meillä nyt käytävän keskustelun kannalta näiden äkäisten miesten näkemykset muistuttavat siitä, että yksimielisyyden unelma kuuluu taiteen ja talouden kytkökseen. Tämä kytkös liittyy kiistatta Guggenheimin operaatioihin johtajan vaihtumisesta huolimatta. Guggenheim-säätiön kansallista itsetuntoa ja maabrändiämme hivelevä kiinnostus ei saisi johtaa kyseenalaistamisen ja erimielisyyden torppaamiseen. Yksimielisenä nyökyttelevän kansan kuva kun on lähellä passivoidun (taiteen)kuluttajan kuvaa.

Kirjoittaja opiskelee taidehistoriaa Helsingin yliopistossa.