Sini Mononen
Tapaamme helmikuisena aamuna taiteilija ja kuraattori Saara Hannuksen kanssa ja keskustelemme aamiaisella kuraattorin työstä. Millaista on kuratoida rakkautta, halua ja seksuaalisuutta käsitteleviä teemoja? Entä saako kuraattori tuoda omia halujaan ja fantasioitaan osaksi työtään?
Sini Mononen: Milloin aloit ajatella halua kuratoriaalisen työn lähtökohtana?
Saara Hannus: Opiskeluaikoina meitä opetettiin, että ei pitäisi kuratoida omaa kumppania, itseä tai henkilökohtaista elämää. Työssä oli objektiivisuuden ihanne. Mulla itsellä oli onnellinen elämä motiivina taiteessa ja kuratoinnissa. Halusin tutkia sitä, miten onnellisuus, hyvä elämä ja halu tai fantasia voisi olla osa kuratoriaalista työskentelyä.
Suomessa on kritisoitu myös aika paljon kuraattorien esiinnousua. Muistan, miten muutama vuosi sitten käytiin paljon keskustelua siitä, tarvitaanko kuraattoreita edes.
Musta tuntuu, että kuratointiin liittyy paljon ennakkoluuloja, että mikä kuraattorin tai taiteilija tontti on. Tuleeko taiteilija turhaksi ja ottaako kuraattori kokonaan sisällöntuotannon? Tai häviääkö taiteilijan autonomia? Meillä on ollut kuratoriaalisen kentän pienimuotoinen buumi. Se on ollut rakenteellisesti ihan hyvä muutos, että on tullut uudenlaisia toimintamalleja.
Sulla oli Kuvataideakatemian galleriassa opiskeluaikoina Mä haluan sut -näyttely (27.–31.3.2015, Taideyliopisto, Exhibition Laboratory Project Room). Kerrotko siitä?
Olin pitkään miettinyt, että haluan tehdä seksinäyttelyn. Hahmotin sen 2012 tai 2013, että haluan työskennellä seksuaalisuuden ja seksin kanssa jollain lailla ja sellaisten aiheiden kanssa taiteessa. Ajattelin paljon ihastuksiani ja ihastumisen tunnetta, ja keksin että tällaisen projektin avulla saisin viettää aikaa heidän kanssaan ja miettiä omaa haluani rakastajana ja kuraattorina. Näyttelyn idea oli, että pyydän viittä tyyppiä sillä kutsulla, että teen näyttelyn, johon kutsun sellaisia taiteilijoita, jotka on mun halun kohteita. Taiteilijat sai itse päättää mitä ne tuo näyttelyyn.
Milliasia vastauksia sait?
Jotkut reagoivat innostuneesti ja toiset varautuneemmin. Kaikki viisi otti kuitenkin kutsun vastaan. Ei tullut tyrmäystä, mikä olisi ollut myös kiinnostavaa.
Mitä sait näyttelystä?
Se oli emotionaalisesti rankkaa aikaa, koska ne oli mun omia tunteita, joita näyttelyssä käsiteltiin. Opettelin vasta työn tekemistä ja sitä, miten vetää itse rajoja oman jaksamisen ja palautumisen tai muun vapaa-ajan välille. Olin niin täysillä siinä mukana, että olin myös aika herkillä näyttelyn palautteeseen, koska se tuntui niin henkilökohtaiselta. Ehkä ihmiset olivat innoissaan siitä ”skandalöösistä” vibasta mikä siinä oli. Siinä oli rakenteellinen kritiikki mukana myös, mitä oli hauskaa ja kiinnostavaa tehdä.
Kohdistuiko rakenteellinen kritiikki just siihen, että kuratointi voi olla myös henkilökohtaista?
Mun puolesta se kohdistui ällöttävään ”ukkelikulttuuriin”, missä on äijä, joka kuratoi taiteilijoita, jotka on sen mielestä kuumia. Halusin kritisoida reittä pitkin esille pääsemisen ajatusta. Mietin että jos olisin cis-heteromies niin en olisi tietenkään voinut tehdä tällaista näyttelyä. Efekti ei olisi ollut sama. Yksi näyttelyn taiteilija kysyi, et miksi toistan samaa rakennetta. Se oli rankka kritiikki. Mietin että onnistuinko kritisoimaan vai teenkö saman uudestaan? Kuitenkin halusin toivoa, että voisin tuoda ongelman esiin. Halusin, että näyttelyn motiivit olivat koko ajan läpinäkyviä.
On varmasti vaikea osoittaa kentältä noin vain, että kuka on ”noussut reittä pitkin” ja kuka kuratoi halunsa kohteita. Tavallaan, jos asiasta haluaa puhua, se pitää tehdä performatiivisesti.
Mitä sä nyt tänä päivänä teet?
Mulla on tekeillä temaattinen jatko-osa, ”Fantasia 1 ja 2”. Se liittyy myös ihmissuhteisiin ja siihen, miten ihmiset järjestyy seksuaalisuuden ja seksin kanssa yhteiskunnassa, kulttuurissa ja yhteisöissä. Oon mietiskellyt erityisesti monogamiaa fantasiana. Sehän on sellainen hegemoninen suhdemuoto, joka on monin tavoin tuettu meidän kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Ja sit myöskin kulttuurin tuotteet tukee sitä fantasia-tarinaa: happily ever after. Unelma että toinen ihminen vois olla kaikki ja että on joku oikea, jonka kanssa voi perustaa ikuisen ja täydellisen liiton.
Millä tavalla lähestyt aihetta?
Pohdiskelen omaa monogamiafantasiaani, mihin liittyy myös omistushalu ja mustasukkaisuus sekä kahdenkeskinen yksikkö – rakastavaisten kapseli, joka voi vaan erkaantua maailmasta ja olla itsessään kokonainen ja itsenäinen. Se sisältää kaiken mitä tarvitsee. Sen fantasian vahingollisuus aiheuttaa paljon vaikeuksia käytännössä. Queerinä tekijänä mietin sitä monogamian normia myös queer-feminisitisestä näkökulmasta. Mietin, onko monogamia aina olemuksellisesti valkoinen kolonialistinen cis-heterorakenne.
Oletko tullut johonkin tulokseen?
Joo, on se rakenne. Mutta mun mielestä ei ole mielekästä alkaa kritisoimaan yksilöiden valintoja lainkaan. Me eletään myös mun kumppanin kanssa toistaiseksi monogamiassa. Kiinnostavampaa on kuitenkin se, että miksi fantasia on niin vahva. Sillä on myös poliittiset päämäärät. Mut miksi ihmeessä tänä aikana ihmiset vielä haluavat sitä? Mä katon kaikki Bachelorit ja Love Islandid ja Ensitreffit alttarilla. Mua kiinnostaa parinvalinta ja sen rakenne. Kaikki Napakympin jälkeläiset.
Luin just tekstin [1], joka käsittelee kapitalismia ja parinmuodostusta. Sitä, miten itsestä tulee kauppatavaraa. Itseä kaupitellaan esimerkiksi Instagramissa ja Tinderissä. Samaan aikaan onnellisuus on jotain mikä on kaupan. Onko onnellinen ihminen haluttavampi kuin onneton? Miten hyvä ja haluttava pitää olla, jotta on riittävä fantasian kohde? Pitääkö halun kohteen olla sellainen, joka tarjoaa kaiken: taloudellisen tasapainon, älyllisen stimuloinnin, seksuaalisen esktaasin – ja miten tämä kaikki palvelee kapitalismia ja kaiken kauppaamista koko ajan?
Hyvä kysymys. Varmasti siinä fantasiassa, miten ihmiset performoi itseään kauppatavarana, sen tuotteen pitää olla sellainen mikä tarjoaa kaikki nämä asiat. Joskus monia vuosia sitten, kun mulla oli profiili OK Cupidissa ja selasin ihmisten omia kuvauksia, monella suomalaisella alkoi profiilin esittelyteksti että, ”I have mental health issues”. Se oli hauska disclaimer heti alkuun, että tästä lähdetään. Et voi sen varmaan noinkin esitellä sen tavaran: koska kenellä ei olisi mielenterveysongelmia?
Mä oon miettinyt tuota samaa. Mulla on pitkä ansioluettelo masennuksessa ja tuntuu, että kaikilla mun halun kohteilla on myös. Ja tuntuu pahalta, että ihmiset ajattelee, että ne ois huonompia sen takia – ei jotenkin riittäviä, tai että itse olisi huono siksi, että on vaan ihminen.
On kai tutkittu, että kun on soidinmenot, niin tehdäkseen itsestään haluttavan, on ilmeisesti tehokasta tuoda itsestään liehittelyssä esiin joku epäsuotuisa puoli. Koska silloin tulee vaikutelma toiselle, että tämä henkilö on varmasti muuten täydellinen. Et sen jonkun huonon puolen esittäminen toimiikin niin, että se korostaa hyviä puolia. En tiedä tän tieteellisestä pohjasta, mutta asiaa on kiinnostava ajatella. Ei oo musta kiinnostavaa näyttää menestyvältä ja hyvinvoivalta, skarpilta ja kaiken puolin siltä et hyvin menee.
Joo, se on vähän sellainen hybris, johon on vaikea hypätä mukaan.
Näköjään myös hirveän suosittu hybris. Koska some-performointi on hirveen helppoa, kun voi täysin hallinnoida sitä mitä näyttää ulospäin. Tai ei ehkä täysin mutta aika paljon.
Haluatko kertoa vielä siitä tulevasta näyttelystä? Miten nämä teemat vaikuttavat kuratoriaaliseen työhön?
Mietin tässä työssä omaa suhdettani monogamiaan. Siihen on vaikuttaneet suhteet, joissa olen ollut ja olen nyt. Työryhmässä kanssani miettimässä ja sorkkimassa monogamiaa ja sen vaihtoehtoja on sellaisia taiteilijoita, jotka käsittelevät queerillä tavalla seksuaalisuutta, halua, ihmissuhteita ja sukupuolta. En nyt paljasta vielä näyttelyn taiteilijoiden nimiä, mutta he ovat kaikki mahtavia ja ollaan aloitettu aiheiden pohdiskelu yhdessä.
Kirjallisuutta:
[1] Hämäläinen, Nora 2015. ”Self-help: rakkaus, muutos, talous ja terapia” Niin & Näin 1/2015, 80–84.