Harry Salmenniemen Kivirivit herättävät kieleen, hetkeen, todellisuuteen

Maija Karhunen

Harry Salmenniemi: Kivirivit (2013). Otava. 62 s.

kansikuva

Harry Salmenniemen runoteos Kivirivit syntyi metodilla, jossa Salmenniemi kirjoitti seitsemälle eri paperiarkille vuoron perään virkkeitä. Teoksessa proosarunoiksi asemoidut virkkeet seuraavat toisiaan, kuin niitä suoltaisi väsymätön aforismiautomaatti, tai kuin ne olisivat transsissa huojuen toistettavan rukouksen säkeitä. ”Mistä maisema esittää, jos siinä on kiviä?”, runossa kysytään. Aluksi lukija etsiikin koheesiota, yhteyksiä lauseiden välillä, mutta luopuu pian ajatuksesta. Voi vain antaa painavien, kevyiden, arkisten, majesteettisten, eteeristen ja kivuliaiden rivien massan vyöryä ylitseen. Mutta sattumanvaraisuus osoittautuu sittenkin näennäiseksi, kun tietyt sanat, lauseet ja teemat alkavat toistua yhä uudelleen. Kivirivien päällisin puolin irrallisiin virkkeisiin kätkeytyy syklinen rakenne, jossa kaikki väistämättä liittyy kaikkeen. ”Muodossa on vastaus, ellipsi, kehän liike.” Lineaarisuudelle ja kehitysuskolle ehdollistunut mieli hakee sinnikkäästi todisteita eteenpäin menemisestä ja loppunoususta. Kierroksien lisääntymisen tunne syntyy kuitenkin enemmänkin transsinomaisesta lukukokemuksesta, jonka suggestiivinen vaikutus kiihtyy loppuaan kohden.

Runot ovat minämuotoista puhetta menetetyistä ihmissuhteista, sairastumisesta ja toipumisesta ja taiteilijaelämästä. Jo ensimmäisellä sivulla asetetaan toive, odotus. ”Yritys saavuttaa yhteys, mihin. Hitaasti huone täyttyy kuiskauksista ja kosketuksista.” Ennen pitkää rakkaus kuitenkin väljähtyy ja rakastavaiset ajautuvat yhä etäämmälle toisistaan. ”Rakastin sinua, mutta joka kerta kun merkitsit kalenteriini menoja, sydämeni viileni hieman.” Toisen luo on mahdotonta päästä, ja keitä nuo toiset oikeastaan ovat, entäpä me itse? ”Hämärtyneessä illassa katselen peilikuvaa jota ei ehkä ole.” Silmien piti olla sielun peili, mutta Salmenniemen runoissa silmät ovat aina ummessa, valveunessa tai ammottavat tyhjinä kuoppina.

Sairautta kuvaavissa lauseissa leikitellään kuoleman lohdullisella mahdollisuudella. Morfiinihumala on kuin lumisade, joka peittää ruumiin suloiseen uneen, kun itse olemassaolon sairaalloisuus käy sietämättömäksi. Sairaus onkin yhtälailla psyykkistä kuin fyysistä. ”Ihminen joka ei tunne ketään ja sairastuu siihen.” Synkimmilläänkin, elämän vietin jo ollessa miltei sammumaisillaan runoissa pilkahtelee kuitenkin myös lempeä ironia ja kielen ilo: ”Urologi joka tahtoi aina olla patologi.” Sairaus ja kuoleman läheisyys nyrjäyttävät paikoiltaan mutta tuovat runojen minän lopulta tiukemmin kiinni elämään, herättävät hetkeen ja todellisuuteen, joista voi hetkittäin löytyä onni ja toiveikkuus, tai joissa voi ainakin yrittää viihtyä.

Kannet suunnitellut Markus Pyörälä on kehystänyt passepartout-aukkopahvin sisään päällekkäin kirjoitettuja rivejä, jotka ovat suttaantuneet mahdottomaksi lukea. Tuntuu kuin kirjaa olisi käsiteltävä varoen, kuin se voisi hajota minä hetkenä hyvänsä. Siihen on vaikeaa tarttua, saada esineestä otetta. Se onkin yhtä hauras ja samaan tapaan olemisen ja olemattomuuden välissä kuin runojen sairaudesta kärsivä puhuja on elämän ja kuoleman välissä, välillä todellisuudesta irrallaan, mutta hetkittäin siihen vahvasti kiinnittyneenä. Miltei kanneton kirja on samalla sekä materiaalisuuttaan korostava että sitä pakeneva.

Kansien välissä Salmenniemen lauseet ovat kuin mielen sakkaa, joka raskaana hiljalleen painuu käden kautta lauseiksi paperille. Kirjoittamisen prosessi ei kuitenkaan ole kirjoittajan hallinnassa: ”Kynän liikkuessa paperilla en ymmärrä mitä tapahtuu, mitä tekemistä sillä on kanssani.” Runojen minän kokemusta olemassaolosta hallitsevat vieraantuminen niin kirjoittamisesta, kanssaihmisistä kuin omasta itsestään. Valheellisuus ja pinnallinen teeskentely liittyvät tragikoomisesti esimerkiksi Salmenniemen kuvaileman taiteilijaelämän lieveilmiöihin: ”Toimittaja vihaa musiikkia mutta tekee säveltäjän syvähaastattelua, kyselee lapsista, mutta säveltäjä vihaa lapsia.”

Runojen minä on itsestään tietoinen tarkkailija, sivullinen omasta kokemuksestaan, jossa hän kykenee olemaan läsnä vain osittain. ”Nyt on väärä hetki ajatella, että on väärä hetki ajatella. – – Muistan että muistan, tunnen että tunnen.” Kun tunnetaan että tunnetaan, tunteesta jää jäljelle vain kalpea versio itsestään. Todellisuus, sen heijastumat ja siitä luodut kuvitelmat sekoittuvat. Muistoista, havainnoista ja ajatuksista syntyy tekstiä, joka voi seurata mitä tahansa piirrosta karttanaan, ja jonka voi milloin tahansa raaputtaa pois. Varmaa on vain jatkuvasti muuntuva taivas. Kaaoksessa keskellä oleva runojen puhuja kaipaakin välittömämpää olemisen tapaa. ”Kysymys siitä mitä ajattelen ilman lainausmerkkejä, mitä ilman ennalta asetettua rytmiä.” Ratkaisu tuntuu löytyvän heräämisestä hetkeen, miltei zeniläisestä läsnäolon taidosta. ”Viisauden alku on tiedostaa olevansa täysin hereillä, todellisuudessa.” Hetkittäin runojen minä onkin vahvasti todellisuuteen kiinnittynyt. ”Yhtäkkiä on olemassa maailma jossa kävellä ja tuntea.”

Salmenniemen teoksessa analyyttisyys ja mediumin rajojen tutkiminen on kätkettyä salaviisautta. Äärimmilleen pelkistettyjen lauseiden kautta avautuu laajoja maailmoja (”Se mitä puutaloille tapahtui.”). Muoto ja sisältö saavat ykseytensä, Kivirivien vahvasti kommunikoivat lauseet tuottavat lukijalleenkin sanattoman, havaintoon heränneen mielentilan ja silloin: ”Hetken vakavuus paljastuu sydämen lähellä.”