Pieni festivaali pienessä kaupungissa
Nordisk Film Festival tanskalaisessa 35 000 asukkaan Fredrikshavnissa on pieni mutta rakkaudella toteutettu festivaali. Tänä vuonna se järjestettiin 5.–8.11. Takana on yhdistys nimeltä Laterna Nordica. Yhdistyksen jäsenistä koostuva pienehkö innostuneiden vapaaehtoisten joukko järjestää pohjoismaiseen elokuvaan erikoistunutta festivaalia joka toinen vuosi. Ensimmäisen kerran tapahtuma oli vuonna 2003, ja joka kerta se kasvanut kokoa. Resursseihin nähden festivaali oli paisunut ehkä liikaakin, joten nyt oli päätetty toteuttaa edellistä pienempi, ja samalla paremmin koossa pidettävä festivaali. Tapahtumalla oli käytössään kunnan omistama toimintatalo kaupungin keskustassa, rakennus oli aikoinaan toiminut jonkinlaisena verstaana. Festivaalin päänäytökset tapahtuivat Maskinhallen -nimisessä avarassa ja korkeassa tilassa, joka soveltui tarkoitukseensa mainiosti. Katsojat istuivat sohvilla ja tuoleilla, tunnelma oli lämmin. Järjestäjien osaaminen ja työ näkyi tapahtumassa.
Jens Ole Amstrup ja Pernille Lisborg Laterna Nordicasta kertoivat, että festivaalia perustettaessa oli yhtenä tehtävänä ollut hahmotella, mitä pohjoismainen elokuva on. Apurahojen turvin tehtävän festivaalin tavoitteena on tuoda tanskalaisia ja pohjoismaisia ohjaajia ja näyttelijöitä Fredrikshavniin, ja luoda omaperäinen ja ainutlaatuinen tapahtuma, joka houkuttelee ihmisiä myös muilta paikkakunnilta. Toiveena on rakentaa pohjoismaista yhteistyötä elokuvan alueella, tarjota elämyksiä, ja luoda työpaikkojakin. Pedagoginen ohjelma on tärkeä osa festivaalia, ja koululaisille järjestetään mahdollisuuksia nähdä ohjelmistoa viemällä elokuvia kouluille, ja myös kutsumalla luokkia festivaalin omiin näytöksiin. Ohjelmistossa oli monia elokuvia joita ei paikkakunnalla muuten olisi mahdollisuutta nähdä. Monet elokuvista olivat kantaaottavia, aikaamme ja kulttuurissamme liikkuvia ilmiöitä yksilön ja yhteisön näkökulmasta kommentoivia. Mukana oli myös lyhyt- ja dokumenttielokuvia.
Nordisk Film Festival esitti teoksia joista ainakin osa on ollut levityksessä elokuvateattereissa myös Suomessa. Esimerkiksi ruotsalainen Ystävät hämärän jälkeen (ohj. Tomas Alfredson, 2008) nähtiin täälläkin. Mutta monet elokuvista voi määritellä epäkaupallisiksi, nimenomaan siinä mielessä, ettei niillä välttämättä ole edellytyksiä kaupalliseen menestykseen elokuvateattereissa. Kun elokuvan ostanut levitysyhtiö laskeskelee, että elokuvan yleisö jäisi muutamaan sataan tai tuhanteen, elokuvan mahdollisuudet päästä esille ovat heikot. Jos elokuva kiertää parin kopion volyymilla, pienten paikkakuntien teatterit ja elokuvakerhot joutuvat odottamaan kohtuuttoman kauan, jopa niin että elokuvan kiinnostavuus on jo mennyt ohi.
Digitaalisten hyvänlaatuisten esityskopioiden ja esitystekniikan kehittyminen voi mahdollistaa levityksen huomattavasti halvemmalla ja helpommin. Teos voi siirtyä suoraan taiteilijalta festivaalille ohi levitysyhtiöiden, mahdollistaen näin myös pienten budjettien vapaaehtoisvoimin pystytettyjen festivaalien syntymisen. Nordisk Film Festivalillakin käytettiin näytöksissä sekä digitaalisia että filmikopioita. Teokset ansaitsevat tulla nähdyiksi.
Taiteilijan kannalta tämä voi edelleen olla kimurantti tilanne. Hän voi saada teoksensa esille useammin ja useampaan paikkaan, mutta usein myös ilman korvauksia, mikäli hän tähän suostuu. Taide- ja kulttuurialan opiskelijat kasvavat tekemään työtä ilman palkkaa, kun mukana olo projekteissa ja niistä saatava kokemus ovat niin arvokkaita, että se kannattaa. Niin taiteilijoiden kuin muidenkin kulttuurialan vapaaehtoisten on pakko toivoa, että samasta työstä saisi jonain päivänä myös palkkaa. Kuitenkin voi olla, että monet taiteilijalähtöiset kulttuuripalvelut tulevat aina pysymään vapaaehtoistyönä, ja raha elämiseen täytyy löytyä muualta. Kulttuurityöläisestä tuntuu jatkuvasti siltä, että hän tuottaa tarjontaa ilman varsinaista kysyntää, kun yleisöä pitää taivutella palveluiden käyttäjäksi. Jos taide ja kulttuurialan ihmiset alkaisivat todella vaatia palkkaa ja muita työehtoja loppuisi moni tapahtuma. Sillä keneltä he vaatisivat? Kenelle näitä tapahtumia tehdään?
Nordisk Film Festival on mielestäni esimerkki vapaaehtoisesta kulttuuripalvelusta, eräänlaisesta vapaasta kansansivistystyöstä. Tapahtumaa ei voi sanoa harrastajapohjaiseksi, koska toiminta on ammattimaista. Kutsumustyöstä palkkioita ei välttämättä silti saada. Kaikki perustuu siihen, että toteuttamiseen osallistuvat ihmiset haluavat tarjota toisille ihmisille jotain, jota he pitävät tärkeänä. Esimerkiksi he voivat antaa ihmisille mahdollisuuksia laajentaa perspektiiviään ja maailmankuvaansa elokuvien kautta. Kun pyrkimyksenä on tarjota vaihtoehto, ei voi kuin toivoa että ihmiset haluavat näitä vaihtoehtoja. Useimmat eivät halua, eikä voi välttyä ajatukselta, että ne jotka eniten tarvitsisivat maailmankuvaansa avartavaa nähtävää eivät näe tätä vaivaa. Esimerkiksi poliittisesti haastavia elokuva katsovat eniten he, jotka ovat jo valmiiksi valveutuneita.
Fredrikshavnissa järjestäjät totesivat huvittuneeseen sävyyn, että ihmiset kaupungilla puhuvat miten mukavaa on saada oma filmifestivaali, mutta kysyttäessä oliko tämä käynyt katsomassa jotain näytöstä tai menossa sinne, kuului vastaus “enhän nyt minä sentään”. Nordisk Film Festival keräsi silti tiettävästi lähes tuhat katsojaa, mitä voitaneen tämän kokoisessa kaupungissa pitää ihan hyvänä tuloksena.
Voisi ajatella, että tällainen pieni filmifestivaali on kuin harvinaisten kirjojen hylly kunnan kirjastossa. Kirjasto on kansansivistyslaitos sanan parhaassa mahdollisessa merkityksessä. Se tarjoaa jokaiselle jotakin, korkeaa ja matalaa, asiantuntijatietoa ja yleistajuisia tietokirjoja.
Harvinaisten ja erikoisten kirjojen ystäviä on vähän, mutta heitä kuitenkin on. Sille joka osaa hakea, ovat teokset saatavilla. Kirjaston asiakkaalla on valinnanvaraa.
Nordisk Film Festivalin kaltaiset tapahtumat ovat tärkeitä myös siksi, että ne tarjoavat pienten paikkakuntien ihmisille mahdollisuuksia nähdä ohjelmistoa, joka muuten olisi nähtävissä ehkä muutaman sadan kilometrin päässä. Ja myös Fredrikshavnin tapauksessa monet näytöksistä olivat ilmaisia tai hyvin edullisia. Lisäksi yleisöllä oli mahdollisuus kuulla ohjaajien ja näyttelijöiden itsensä kertovan teoksista.
Pientä filmifestivaalia voi ajatella kansalaiskeskustelun ja vapaan kansansivistystyön foorumina, joka perustuu asialleen omistautuneiden palavasieluisten henkilöiden uskoon asian tärkeyteen. Olisi mukava myös ajatella, että ihmisillä on tarve kokoontua yhteen kokemaan asioita yhdessä. Elokuvafestivaalit ovat lisääntyneet samaan aikaan internetin kasvun kanssa, eivätkä ihmiset näytä yhtään kiinnostuneemmilta istumaan vain yksin kotikoneensa ääressä katsomassa ja etsimässä elokuvia. On niin paljon mukavampi mennä jonnekin, missä joku on jo tehnyt puolestasi tämän työn, selannut läpi suuren määrän materiaalia ja valinnut sieltä ne jotka tuntuvat katsomisen arvoisilta. Pienet festivaalitapahtumat voivat myös tukea teosten ja taiteilijoiden löytymistä ja esille pääsyä. Silti se, että jokin teos näkyy esimerkiksi vain paikallisesti tai pienelle yleisölle voi olla arvo sinänsä.
Linkki: Laterna Nordica