Miten kuvata kaikkea sitä, mitä ei pian enää ole? Miten kertoa tappiosta ja lohduttomasta menetyksestä? Miten päättää kertomus tragediaan, johon ei ole ratkaisua? Mieleen tulevat antiikin draamat, joissa useinkin kohdataan dilemma vailla ratkaisua. Tappaako oma äitinsä vai jättääkö isänsä murha kostamatta? Orestes seisoo ensin tekemättömän, sitten vaivoin tekemänsä päätöksen kanssa kasvotusten kahden näytelmän ajan. Aiskhyloksen Oresteiassa on kuitenkin kyse vain henkilökohtaisesta tragediasta, ihmiskohtalosta. Se on samaistuttava, siitä voi oppia, ja sen traagisuudessa voi kylpeä katharsiksen imeytyessä ihon läpi sieluun.
Ilmastokatastrofi on juonellisesti paljon hankalampi tragedia, ja tarinankerronnallisesti katsoen se on naurettavan huono premissi. Jo kriisin laajuus ja pitkäjänteisyys tekevät siitä vaikeasti käsiteltävän ongelman. Hankaluutta kuvastaa oivaltavasti filosofi Timothy Mortonin lanseeraama “hyperobjektin” käsite, jota hän soveltaa merkittäviltä osin ilmastonmuutokseen. Kriisi on kompleksinen ja vaikeasti käsitettävä olio, sillä se ulottuu inhimillisessä katsannossa kerrassaan käsittämättömän laajoihin mittoihin niin ajallisesti kuin avaruudellisesti. Ilmastokriisissä on kyse paitsi planetaarisesta ilmastosta, sen historiasta ja tulevaisuudesta, myös ainakin konflikteista, tulvista, aavikoitumisesta, epidemioista ja muuttoliikkeistä. Asiaa hankaloittaa entisestään se, että kyseessä on ilmiön vahvasta tieteellisestä pohjasta huolimatta myös jossakin määrin sosiaalinen rakennelma. Kyseessä ei ole pelkästään tieteellinen vaan myös (ainakin) poliittinen, emotionaalinen ja episteeminen ongelma. Tämä pätee erityisesti tieteellisen yhteisön ulkopuolella, jossa ilmastokriisi tuntuu elävän erillistä, melkeinpä myytillistä kaksoiselämää.
Adam McKayn poliittinen satiirielokuva Don’t Look Up (2022) tarttuu ilmastokriisin ongelmaan yksinkertaisen vertauskuvan avulla: maata lähestyy komeetta, tieteellinen näyttö on kiistämätöntä, mutta asialle ei onnistuta tekemään paljoakaan. Kiinnostavinta, vaikkakin ennalta arvattavaa, elokuvassa on päätös keskittyä komeetan löytäneeseen Kate Dibianskyyn ja tämän opettajaan Randall Mindyyn. Kriisille annetaan toisin sanoen ihmiskasvot sekä tarinankaari, jolla on niin ikään inhimilliset mittasuhteet. Näin ongelma konkretisoituu ja hyperobjektin kaoottisuus ratkeaa kuin Rubikin kuutio mestarin käsissä, vaikka pitääkin kiinni tuhoisuudestaan.
Ilmaston ja tulevaisuutemme tilaa hahmottelevassa tietoteoksessaan Asumiskelvoton maapallo David Wallace-Wellstoteaa kuitenkin pessimistisemmin: “ilmastonmuutoksen ongelmia ja draamoja ei voi yhdistää tavanomaisten romaanien kerrontaan.” Kommentin taustalla on viimeistään 1700-luvun niin sanotun porvarillisen romaanin myötä yleistynyt tapa asettaa kertomusten keskiöön samastuttava päähenkilö psykologioineen – aivan kuten Don’t Look Upissa tehdään. Wallace-Wellsin mukaan tällainen yksilökeskeisyys ei kuitenkaan sovellu ilmastonmuutoksen kuvaamiseen. Ajatus juontaa juurensa Amitav Ghoshin teokseen The Great Derangement, jossa tekijä pohtii eritoten romaanitaiteen puutteita ilmastokriisin aikana. Ghoshin mukaan nykyihminen keskittyy yksilön ongelmiin suurelta osin siksi, että menneiden aikojen kokonaisia kansanryhmiä uhanneet suurkatastrofit ovat vähentyneet tieteellisten innovaatioiden johdosta. Porvarillisen romaanin konventiot eivät suinkaan ole ainoa ilmastonmuutosta käsittelevien taiteilijoiden kohtaama haaste, mutta niiden puutteet kuvaavat osuvasti moniulotteisen kriisin käsittämisen haasteita myös fiktion ja taiteen ulkopuolella. Koska uhka on hyperobjekti, tiivistämme sen (niin taiteessa kuin arjessakin) usein “täystuhoon”, “maailmanloppuun” tai vähintäänkin “katastrofiin”. “Planeetan pelastamisesta” puhuttaessa tuntuu siltä kuin olisi pakon edessä valittava epäfaktuaalisen uhkakuvan ja ymmärtämisen mahdottomuuden välillä.
Yleisö on tottunut tietynlaisiin tarinoihin, joten on aivan ymmärrettävää, että etenkin valtavirtaviihde pitää niistä lujasti kiinni. Silti totunnaisten kaavojen jatkuva toistuminen vaikuttaa osaltaan näkökulman vakiinnuttamiseen, mikä on esimerkiksi juuri ilmastokriisiä fiktion keinoin kritisoitaessa ristiriidassa kertomuksen sisällön kanssa.
Edellä mainittu The Great Derangement lukeutuu ilmastokriisin merkkiteoksiin. Kirjoittajansa omasta romaanikirjailijataustastakin huolimatta kirjallisuus saa teoksessa yllättävän paljon huomiota, etenkin siinä käsiteltyyn politiikkaan ja historiaan suhteutettuna. Eikö kyseessä kuitenkin ole ensisijaisesti poliittinen kriisi? Ghoshin mukaan ilmastonmuutoksesta kirjoittaminen on tärkeää suurelta osin siksi, että kirjallisuus osallistuu maailmankuvamme rakentamiseen. Yhtäältä kirjallisuus heijastaa näkemyksiämme, mutta toisaalta nuo samat näkemykset myös luovat siinä omaa nahkaansa hitaassa mutta jatkuvassa uudentumisen prosessissa.
Taiteen ja fiktion roolia ei tule yliarvioida eikä ainakaan priorisoida poliittisen toiminnan kustannuksella, mutta niiden vaikutusta voisi ehkä verrata yksittäisiin äänestyslippuihin niin sanotussa äänestämisen paradoksissa: yksittäisen äänen vaikutus lopputulokseen ei tunnu tarpeeksi suurelta kannustimelta äänestämisen aiheuttaman vaivan näkemiselle, mutta silti vaaleissa voi voittaa vain yksittäisiä ääniä keräämällä. Taiteella on vastaavanlainen vaikutus kulttuuriin ja yhteiskunnan arvomaailmaan, vaikkeivät yksittäiset teokset tai taiteilijat olekaan äänestäjien tavoin toisiinsa täysin yhdenvertaisessa suhteessa. Aikaa tarvitaan joka tapauksessa paljon, eikä taiteen tekemiseen vaadittua vaivannäköä voi oikeuttaa yksinomaan lopputuloksen aikaansaamalla vaikutuksella, oli taiteilijan pyrkimys kuinka poliittinen tahansa. Yksittäinen taidekokemus hukkuu vääjäämättä lukemattomien muiden (taide)kokemusten ja viihteen muotojen alle, mutta taiteen tekijällä on vain kaksi vaihtoehtoa: hän voi joko pyrkiä tieten tahtoen vaikuttamaan kulttuuriin ja yleisön tietoisuuteen, tai hän voi tehdä sen tiedostamattaan. Jälkimmäisellä vaihtoehdolla on nähdäkseni suurempi vaikkakin vähemmän radikaali vaikutus ja siihen lukeutuu suuri osa niin sanotusta valtavirtaviihteestä, kun taas tietoiseen vaikuttamiseen pyrkivä “kokeileva” taide saa yleensä pienilevikkisyydessään enimmäkseen aikaan antamalla muille taiteilijoille vaikutteita. Näkemykseni mukaan määrätietoinen taide vaikuttaa siis välikäden kautta, joskus useita vuosikymmeniäkin kestävän “rikkinäinen puhelin” -leikin aikana.
Yksi tapa kirjoittaa ilmastonmuutoksesta kantaaottavasti onkin perinteisempien tarinankerrontakeinojen hylkääminen. Näin voidaan kenties purkaa vanhoja myyttejä ja vakiintuneita ajattelutapoja luomalla tilalle uusia (ekologisempia) ajattelun muotoja. Prosessi voi parhaassa tapauksessa johtaa edistykseen, vaikka kyseessä olisikin vasta mielikuvien tasolla tapahtuvasta muutoksesta. Johonkin vastavaan Bertold Brecht pyrki “eeppisellä teatterillaan”, jossa tärkeintä on saada yleisö kyseenalaistamaan porvarilliset ennakko-oletuksensa. Vaikka ovatkin hengeltään marxilaisia, Brechtin keinot eivät kuitenkaan rajoitu yksinomaan talousjärjestelmän vastustamiseen: ovathan monet ilmastokriisiinkin johtaneista perusteellisista myyteistämme ja ajattelutavoistamme jäljiteltävissä kapitalismiin ja sen muovaamaan porvarilliseen maailmankuvaan.
Jokseenkin brechtiläistä strategiaa tuntuvat puoltavan myös Ghosh peräänkuuluttaessaan jonkin muotoista kollektivismia vaihtoehtona eritoten “läntisessä” valtakulttuurissa vallitsevalle individualismille sekä esimerkiksi filosofi Mark Bouldharkitessaan samoissa linjoissa posthumanistisen kerronnan potentiaalia teoksessaan The Anthropocene Unconscious.Esimerkkinään Bould käyttää Richard Powersin romaania Ikipuut, joka suhteuttaa ihmiskeskeisen maailmankuvamme puiden ja kasvillisuuden monin tavoin vaikuttavaan, jopa käsittämättömään maailmaan: “Ne eivät kasva meidän maailmassamme. Me ihmiset olemme juuri saapuneet niiden maailmaan.”
Vähemmän ilmeisenä esimerkkinä voisi mainita kaunokirjallisuudessa suosioonsa alati kasvattavan “fragmentaarisuuden”. Arkikäytössä sana viittaa rikkonaiseen tai kokonaisuudesta irronneeseen osaan, puutteelliseen kokonaisuuteen. Kirjallisuuden yhteydessä fragmentti viittasi alun perin huonosti säilyneeseen aineistoon, kuten esimerkiksi hajonneen papyruskäärön osaan. Fragmentaarisuudesta estetiikkansa ammentava kirjallisuus saattaa näin ollen pyrkiä sijoittamaan itsensä (tietoisesti tai tiedostamattaan) tulevaisuuteen, jossa aika ja olosuhteet ovat päässeet runtelemaan tekstin. Fragmentti on jäänne. Se on tuhon vaimentama tuhon itsensä ääni.
Silti fragmentaarisuus ei ole pelkkä epätoivon ilmaus. Se osoittaa toki raunioissa elämisen mahdollisuuden, mutta se voi myös olla optimistisemmin tulevaisuuteen kurotteleva ele, yritys tehdä ja ajatella toisin jo nyt. Fragmentaarisuus jättää taakseen monia vakiintuneita ihanteita kuten jatkuvuuden ja yhtenäisyyden, ja julistaa uudenlaista muotoa. Fragmentaarisen ajattelutavan hyödyllisyys ilmastokriisissä elämiselle ei ehkä ole täysin ilmeinen, mutta myös tehokkuuden ihanteesta ja hyötyajattelusta luopuminen voi olla eritoten taiteen piirissä hyödyllinen lähtökohta ottaen huomioon, että ihmiskunta on pitkälti niiden siivittäminä päätynyt ratkaisua odottavaan kriisitilanteeseen.
Muutosta voi saada aikaan myös sellainen taide, joka kutsuu ajattelemaan toisin ilmastonmuutosta mainitsematta. Empatian ja geneerisen “hyvyyden” viljely on varsin yleistä valtavirtamediassa, mutta sen pohjavire on lähes poikkeuksetta ainakin individualistinen ja meritokraattinen, minkä lisäksi siihen sisältyy epäilyttävää optimistista teleologiaa. Kertomus ei ole tullut päätökseen ennen kuin yleisö on vakuuttunut siitä, että tapahtui mitä tahansa, hyvä peri maan. Ilmastokriisin kannalta ratkaisukeskeisyys on erityisen ongelmallista, sillä se luo petollisen mielikuvan yhdestä suuresta innovaatiosta tai valaistumisen hetkestä jatkuvan työskentelyn ja sopeutumisen tarpeen kustannuksella. Selväpiirteisen tarinallinen “ratkaisun” myytti on vastustamaton, koska se tasapainottaa kriisin uuvuttavan monitahoista luonnetta hyperobjektina. Pahimmassa tapauksessa se saattaa kuitenkin johtaa toiveikkaaseen ja alati tulevaisuuteen suuntautuvaan toimettomuuteen hetkenä, jona olisi tärkeää tehdä kaikki mahdollinen (ainakin toistaiseksi) mahdottomien ratkaisujen odottamisen sijaan.
Don’t Look Up tekee päinvastoin kuin brechtiläinen taide, siis vahvistaa ennakko-oletuksiamme. Elokuva lähinnä kuvittaa sen, mitä kohdeyleisö ajatteli jo ennen ruudun eteen istumista. Ilmastokriisistä muistuttaminen voi toki olla itseisarvoista, mutta pönkittäessään kaikkein yleisimpiä mytologioita ilmastonmuutoksen ympärillä, elokuva on vaarassa saada yleisön vain painamaan kantansa yhä vakaammin nykytilanteeseen sellaisena kuin se on.
*
Taivas on yllättävän yleinen mahdollisuuksien metafora, ja pisteet sen kudoksessa ovat usein uhkia, jotka vyöryvät kohti käsittämättömällä nopeudella käsittämättömissä mittakaavoissa. Laajasta omaelämäkerrallisesta teoksestaan tunnettu Karl Ove Knausgård kirjoittaa romaanissaan Aamutähti pienen norjalaiskaupungin asukkaiden elämästä uuden taivaankappaleen ilmestymisajankohtana, ja teos rinnastuu täydellisesti McKayn kiireen ja ironian läpäisemään elokuvaan. Romaanin tunnelma on uhmaava, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan pitkään aikaan. Vertailussa Knausgård tuntuu suorastaan nauravan Don’t Look Upin hysteeriselle otteelle, joka osaa kuvata niin monelle maapallon asukkaalle kuolettavaksi osoittautunutta ilmastokriisiä vain yhdysvaltalaisen keskiluokan henkilökohtaisena ahdistuksena. Knausgård kuvaa samaa keskiluokkaa Norjassa, mutta keskittyy kriisin aneemiseen ilmenemismuotoon, sillä ihmiselämän mittakaavassa ilmastonmuutos on paradoksaalisesti mitättömän suuri asia. Hahmot eivät käsitä kerronnan luomaa pahaenteisyyttä, mutta loppua kohden painostava tunnelma virittyy niin kireäksi, ettei edes siinä paljastuva kolmoismurha tunnu kovinkaan merkittävältä. Yhtäältä se hukkuu elämää suurempiin uskonnollisiin ja filosofisiin pohdintoihin, toisaalta pitkäveteiseen arkeen, jota Knausgård kuvailee kahvilusikoiden esiinkaivamista myöten unohtamatta myöskään kuvailla niiden pesemistä kahvitauon päätyttyä.
Vastaavanlaista odottamista ja uhkaavan tunnelman kasvua liittyy myös László Krasznahorkain Vastarinnan melankoliaan. Tässäkin polveilevassa katastrofikertomuksessa suunnataan katseet taivaalle ainakin hetkellisesti, tällä kertaa auringonpimennyksen merkeissä. Pienessä unkarilaiskaupungissa tapahtuvien lukuisten muiden kummallisuuksien ohella auringonpimennys jää helposti huomaamatta. Se rinnastetaan kerronnassa muun muassa vaeltavan sirkuksen mukanaan tuoman valaan raatoon, joka kuvastaa jälleen luomakunnan valtavia mittakaavoja sekä kosmisiin ilmiöihin vertautuessaan eritoten inhimillisen näkökulman petollisuutta. Jokin on kaupungissa vialla ja jotakin on tapahtumassa, mutta itse tapahtumaa ja mahdollista “loppuratkaisua” tärkeämpää tuntuu olevan tunnelma ja odottamisen melankolia, joka korostuu teoksen nimessä yhtä lailla kuin Lars von Trierin elokuvassa Melancholia, jälleen yhdessä Don’t Look Upiin rinnastuvassa katastrofielokuvassa. Von Trierin Melancholia ei edellä käsiteltyjen romaanien tavoin kerro ilmastonmuutoksesta yhtä avoimesti kuin McKayn satiiri, mutta sen välittämä melankolian tunne vääjäämättömän tuhon edessä kuvastaa mahdollisista tulkintavaihtoehdoista kenties parhaiten ilmastonmuutoksen aiheuttamaa pelkoa. Edessä on vääjäämätöntä tuhoa aivan kuten takanakin. Jotakin näkyy taivaalla, mutta mitä edes “kaksikymmentä kertaa Maapallon kokoinen” kenellekään maan päällä merkitsee?
Melankolia on ilmastonmuutoksen mood. Se vangitsee hyperobjektin emotionaalisen luonteen kokonaisuudessaan, mutta sana on myös itsessään kiehtova. Melankolinen mielenala on historiallisesti liitetty poikkeukselliseen luomisvoimaan ja nerouteen, vaikka se viittaa etymologisesti vain mustaan sappeen, jota melankolikolla on jo antiikissa kehitetyn humoraaliopin mukaan kehossaan liikaa. 1500-luvun alkupuolella saksalainen renessanssitaiteilija Albrecht Dürerkaiversi kuparilevylle “Melankolia I” -nimellä tunnetun teoksensa, jossa enkelimäinen hahmo nojaa etualalla päätään nyrkkiinsä lukemattomien matemaattisten symbolien ympäröimänä. Alakuloisen pään yllä tiimalasi kuvastaa ajan rajallisuutta taivaan hohtaessa vasemmalla kirkasta valoa kuin siihen olisi syttynyt uusi tähti tai maata lähestyvä komeetta. Antroposeenin melankolia on päättymätön matka kohti katastrofia.
Kelly Reichardtin Night Moves -elokuvan (2013) ensiminuuttien aikana päähenkilö Josh ajaa yömyöhään peurakolarin. Eläin kuolee ja Josh astuu ulos autosta koskettamaan tiellä makaavaa raatoa. “Se on lämmin.” Pimeys sulkee pois kaiken paitsi eläimen ja inhimillisen huolen, tekee kohtauksesta intiimin. Peura on vieläpä raskaana; kuolleen olennon sisällä on yhä syntymätöntä elämää. Kohtaus on elokuvan juonen kannalta verrattain merkityksetön, mutta ensimmäisellä katselukerralla se teki minuun tunnetasolla valtavan vaikutuksen. Jokin sai ajan hidastumaan ja elokuvan levittäytymään pieneltä tietokoneen ruudulta koko huoneeseen.
Jälkikäteen ajatellen peurakolarikohtaus tuntuu tarjoavan vaihtoehtoa rajojen vetämisen ja kiireen myyteille, joiden näkökulmasta kaikki vaikuttaa liian pieneltä ja vähäiseltä. “Liian myöhäistä” kaikuu kangistavana mottona kautta ilmastoahdistuksen maiseman. Vahva reaktio kohtauksen tunnelmaan kapinoi jo lähtökohdissaan, sillä yksittäisen ihmisen huomio kohdistettuna yksittäiseen peuraan esiintyy aivan liian merkityksettömänä asiana. Silti toivoisin kaunista ja sikeää melankoliaa herättävän kohtauksen vielä Andrei Tarkovskin käsiin, joissa se olisi kenties kestänyt entistäkin pidempään ja vellonut omassa painavassa merkityksettömyydessään.
Ympäristönsuojelussa pieniä tekoja kuten yksityisten talouksien kierrättämistä ja satunnaisia ostovalintoja sekä pidetään suhteettoman tärkeinä että vähätellään omahyväisesti. Ristiriitaa vasten kuolleen peuran sureminen tuntuu symboloivan epäintuitiivista suhtautumistapaa, joka saa piittaamaan pienistä teoista siitäkin huolimatta, ettei niillä ole esimerkiksi suuryhtiöiden tuottamien päästöjen rinnalla paljoakaan merkitystä. Suhtautumistapaan liittyy laskelmallisuuden ylittävää syvää empatiaa sekä vastuun, kunnioituksen ja huolen tunteita, jotka eivät ehkä ole rationaalisia, mutta jotka ovat senkin edestä periaatteellisia ja osallistavia. Kyseessä on sama kvantifioimaton arvostus, joka osuvan itsekeskeisesti liitetään esimerkiksi ihmisarvon ajatukseen.
Silloinkin kun kokeellisuus ei hallitse teoksen muotoa, saatetaan ilmastofiktion avulla käsitellä tärkeitä, muutoin tukahdutettuja tunteita. Etenkin aktivismi on uuvuttavaa, joten jo tämä katarttinen puhdistautuminen epätoivosta ja kiukusta on itseisarvoista, vaikka teokseen suljettuna suru tuntuisikin lamaannuttavalta. Perinteiset yksilöiden kokemuksiin keskittyvät tarinat vaikuttavat yleisöönsä eri tavoin kuin kokeelliset, itsestään jossakin määrin vieraannuttavat teokset. Perinteinen tarinamuoto auttaa eläytymään ja voi välittää tietoa ja ymmärrystä sellaisesta, mitä ei ole itse joutunut kokemaan. Tähän perustuu kirjallisuuden kuuluisa kyky laajentaa lukijan empatiakykyä. Yksittäisiin ihmisiin keskittyminen kuvaa tarinankerronnan ja inhimillisen ymmärryskykymme rajoitteisuutta, mutta toisaalta se myös todistaa empatiakykymme hämmästyttävästä potentiaalista. Hyperobjektin käsite ei ehkä ole haaste vain inhimilliselle ymmärryskyvylle, vaan myös tunteille, joita kaikkein älykkäin ja objektiivisinkin yksilö tarvitsee motivoimaan järjen ohjaamaa toimintaansa. Se että ilmastokriisi ylipäänsä aiheuttaa niin paljon ahdistusta johtuu kuitenkin myötätunnosta kanssaihmisiä ja mitä moninaisimpia elämänmuotoja kohtaan, vaikkei ihmisellä olisikaan kykyä tuntea aitoa empatiaa mitään suurempaa kokonaisuutta kohtaan. Kukaties, ehkä kuolevan peuran näkeminen tietokoneen ruudulla riittää motivoimaan suoraa toimintaa hinnalla millä hyvänsä.
Kriisin edessä on helppo takertua negatiivisiin tunteisiin, mutta positiivistakin muutosta on saatu aikaan. Kaikki tapahtuu liian hitaasti, eikä jo aiheutunutta kärsimystä enää saa korjattua, mutta edessä voi olla muutakin kuin pelkkää menetystä ja uhrauksia. Jossakin määrin saattaa edessä olla jopa yltäkylläisyyttä, jos edes osa kriisin vaatimista muutoksista onnistutaan toteuttamaan oikein. Sensationalististen katastrofielokuvien ohessa soisi siis olevan joitakin optimistisempia tulevaisuudenkuvia, jotta yleisö voisi kokea tulevaisuudessaan olevan jotakin vaivan ja taistelemisen arvoista. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole takertua tyhjään optimismiin katastrofin edessä, sillä tällainen pop-toivo tuntuu perustuvan enimmäkseen tämänhetkisen normaalitilan säilyttämiseen. Kaava on monelle teoriassa tuttu: nykytilanne sellaisenaan tai sitten täydellinen maailmanloppu. Sen sijaan, että toivottaisiin lisää sitä mitä jo on tai jotakin vielä edistyneempää versiota nykyisestä fossiilikapitalismista, tarvitaan positiivisia malleja siitä, millaista mielekäs elämä nykyisen elämäntapamme raunioissa voisi olla.
*
Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on konkreettinen ongelma, joka vaatii konkreettisia toimenpiteitä. Ehdotuksia sen suhteen, miten ihmiskunnan tulisi kriisin edessä toimia on lukuisia, mutta on edelleen mysteeri, miten yksikään ratkaisusuunnitelma toteutettaisiin poliittisesti. Sikäli kun luovilla aloilla työskentelevät voivat työllään asiaan vaikuttaa, on heidän merkittävin tehtävänsä osallistua toimintaamme ohjaavien myyttien ja ajatusrakenteiden uudentumisen päättymättömään prosessiin. Myyttien rakentaminen ei kuitenkaan tarkoita, että taiteilijoiden tulisi tehdä ilmastonmuutosta koskevaa taidetta kuin propagandaa. Haaste on paljon vaativampi, sillä se perustuu ennemmin omien teosten perusteiden tutkiskeluun, siis jossain määrin propagandan tuottamisen välttämiseen. Teemaan suoraan liittymättömiä esimerkkejä viljelemällä olen pyrkinyt yllä tähdentämään myös tulkitsijan roolia, sillä taidekokemus syntyy vasta kokijan kautta, minkä lisäksi olisi nähdäkseni kohtuutonta vaatia taiteelta yleensä tietynlaisia suoria kannanottoja mihinkään tiettyyn ongelmaan. Kriisiin ei vaikuteta vain kertomalla ilmastonmuutoksesta ja sen lieveilmiöistä, vaikka ongelmaa on toki puheenaiheenakin hyvä pitää pinnalla yksittäisissä tietoisuuksissa, politiikassa ja mytologioissa. Ehkä sen pelkkä olemassaolo saa aikaan hidasta muutosta. Hidas muutos ei riitä – mikään ei riitä – mutta silti on jatkettava. Taide ei tule pysäyttämään ilmastokriisiä, mutta se luo jatkuvasti sen pysäyttämisen arvon ymmärtävää ihmisyyttä sekä tulevaisuuden ihmistä, joka tulee toivon mukaan olemaan menneisyydestäänkin huolimatta pelastamisen arvoinen.