Heidi Piiroisen näyttely on salaperäinen ja elokuvallinen kokemus

Heidi Piiroinen (s. 1978 Tampere) on taustaltaan valokuvaaja, ja hänellä on takanaan pitkä ura Helsingin Sanomissa. Nykyisin hän toimii freelancerina ja taiteilijana, ja käyttää medioinaan elokuvaa ja valokuvaa. Rauman taidemuseon tiloihin rakennetun In the Case of Loss / sitten haluaisin laulaa -näyttelyn salitekstissä kirjoitetaan, että Piiroinen on halunnut luoda kokonaisuuden, joka kertoo ”rakkaudesta ja sen kaipuusta, näkymättömyyden ja kuulumattomuuden tunteista, vihasta ja raivosta – itsessä ja muissa”. Näyttelyn työstäminen alkoi 2010-luvulla, kun Piiroinen alkoi dokumentoida unohdettuja paikkoja, kuten motelleja unohdettujen teiden varsilla. Näissä paikoissa Piiroinen tapasi naisia, joilla oli paha olla. Naiset olivat matkalla pois jostakin ja kohti vahvempaa ääntä itsessään.

Salitekstissä siis mainitaan näkymättömät, rakkauden kaipuuta tuntevat naiset, jotka ovat matkalla pois jostakin, ja heidän vihansa ja raivonsa sekä toisissa ihmisissä ilmenevä viha. Heteronormatiivinen matriisi ohjaa minua aluksi tulkitsemaan näyttelyn teoksia sukupuolten välisenä konfliktina parisuhteessa. Teokset eivät kuitenkaan anna viitteitä siitä, että Piiroisen näyttelyn alkunäyttämönä olisi konflikti nimenomaan sukupuolten välillä. Vihaa on miesten ja naisten välillä, äidin ja tyttärien välillä sekä itseen kohdistuvaa vihaa. Piiroisen näyttely ei noudata selkeää narratiivia hyväksikäytöstä, väkivallasta tai tabuista, joita ovat naisten tuntemat kielteiset tunteet. Tämä siksi, että näyttelyn teokset ovat liian spesifejä ja toisaalta liian yleisiä. Liian spesifejä, sillä uutuusarvoa omaavat tekniikat tekevät tyhjäksi aiemmin nähtyyn taiteeseen sovelletut tulkintatavat. Liian yleisiä, sillä teokset väistävät yksinkertaisiin asetelmiin ja konkreettisiin tilanteisiin palauttamista. Vaikka selkeät narratiivit palvelevat ymmärretyksi tulemista, taide toimii monesti abstraktilla tasolla. Toksiset ihmissuhteet häilyvät näyttelyn taustalla, mutta etusijalle nousevat muut asiat. Salitekstissä Piiroinen mainitsee, että hän on ollut yksi niistä naisista, jotka ovat olleet pakomatkalla ja etsimässä omaa ääntään. Näyttely ei ole synkkä. Se on pikemminkin jostakin painolastista vapautumisen esittelyä, ehkä vapauden itsensä ilmaisua.

Piiroinen on käyttänyt näyttelyn teoksissa mordançage-tekniikkaa ja blackout-runoutta. Mordançage on valokuvauksen erikoistekniikka, jonka keksijä on Jean-Pierre Sudre (1927–1997). Tämän tekniikan avulla valokuvaprinttien varjokohdat saadaan irtoamaan erikoisliuoksessa, jonka jälkeen niitä voi asetella uudelleen ja kiinnittää taas paikoilleen. Hyvän lopputuloksen saamiseksi käytetään printtejä, joissa on syviä varjokohtia. Tekniikan avulla syntyy jännittäviä uusia muotoja, värivaihdoksia ja efektejä, jotka perustuvat myös sattumaan. Tekniikkaa pidetään hieman salaperäisenä.

Blackout-runous on found poetryn muoto, jossa käytetään avuksi esimerkiksi sanomalehtiä ja kirjoja, jotka sisältävät valmista kirjoitusta. Runoilija yliviivaa kirjoitusta halunsa mukaan jättäen joitakin sanoja näkyviin. Näistä jäljelle jäävistä sanoista syntyy runo. Tässäkin tekniikassa sattumalla on merkittävä rooli.

Piiroisen näyttely rakentuu vahvasti esteettisten vaikutelmien synnyttämiselle. Blackout-runous toimii antamalla heikkoja signaaleja joistakin vakavista teemoista, kuten väkivaltaisten tunteiden sukupuolijakoa noudattavasta jakautumisesta akselilla hyväksytty/kielletty. Kuitenkin runous pakenee kantaaottavaa suorasanaisuutta ja selkeitä asetelmia. Runoissa äänessä olevat hahmottomat puhujat ovat kertovinaan jotain, jolla on vastine raadollisessa reaalimaailmassa, mutta se jokin on liukasliikkeistä ja muuttuu hyperbolaksi, sitten kosmisiksi mittasuhteiksi. Élan vitalin muodonmuutoksiksi. Piiroisen näyttely ei tunnu yhteiskunnalliselta puheenvuorolta post-#Metoo:n aikakaudella. Se on tahdonilmaus, määrätietoinen johdattelu läpi tilojen, jotka herättävät kysymyksiä vastausten antamisen sijaan.

Näyttelyn visuaalisuus toimii näyttelytilojen muodostaman ellipsin tavoin: alkaa itsestään ja palaa itseensä. Kiehtovat esteettiset muodot paljastavat kitsaasti pinnan takaisia merkityksiä. Piiroinen onnistuu kuitenkin hyvin tavoitteessaan luoda elokuva Rauman taidemuseon kehämäiseen näyttelytilaan. Se palauttaa mieleeni parhaat kokemukseni sinemaattisuuden tenhosta: immersion ja täydellisen tyhjän olon jälkikäteen.

Etusijalla on tunnelma, ekfrasista pakenevat aistimukset

Rauman taidemuseon näyttelytilat järjestyvät kehän muotoon, ja Piiroinen on halunnut luoda niihin elokuvan. Elokuvallisuus toteutuu tilaan installoitujen videoteosten, vaihtelevien äänimaisemien ja puhetta sisältävän ääniraidan avulla. Näyttelyn äänimaailmassa sanoja on tosin lähes mahdoton erottaa. Kuten sanottua, tämä näyttely ei perustu sanoiksi puettavaan narratiiviin, vaan etusijalla on ekfrasista pakenevat aistimukset jännittävillä ”uusilla” tekniikoilla toteutettujen teosten äärellä. Videoteokset eivät sisällä narratiivista ainesta, vaan tulkitsen niitä eräänlaisina vitaalisina ilmaisuina. Vaikka sekä mordançage että blackout-runous eivät ole uusia keksintöjä, tämä on ensimmäinen kerta, kun törmään niihin. Toisaalta luulen, että kovin moni näyttelyn katsoja ei ole ennen nähnyt mordançage-tekniikkaa yhdistettävän liikkuvaan kuvaan.

Videoteokset on projisoitu näyttelytilojen seinille, ja ne ovat isokokoisia teoksia. Osaa videoteoksista voi katsella pienemmiltä screeneiltä. Videoteoksissa Huone 250 #2 ja Cover #4 naisen kasvot katsovat seesteisinä visuaalisen rätinän, punaisten räjähdysten ja raivokkaan harmaan, vihreän ja punaisen krakeloinnin keskeltä. Välillä väri räjähtää kuin tuli öljykentillä, eikä silmä ehdi rekisteröidä kaikkia värejä. Naisen kasvojen ääriviivat piirtyvät esiin visuaalisen muodonmuutoksen keskellä. Välillä kasvot katoavat kohinaan vain ilmestyäkseen uudelleen yhtä seesteisinä kuin ennen, tai vieno hymy kirkkaan punaisilla huulillaan. Kuten yleensä taiteen äärellä, koitan omaksua kontemplatiivisen asenteen ja odotan alati vaihtuvien muotojen käynnistävän minussa assosiaatioiden ketjun. Mutta näin ei tapahdu, ja se johtuu tekniikan uutuusarvosta minulle. Voin vain lainata Walter Benjaminin kuuluisan esseen “The Work of Art in The Age of Mechanical Production”, sanoja: “I can no longer think what I want to think. My thoughts have been replaced by moving images.”

Benjamin toteaa esseessään, että elokuva uudisti katsojan suhdetta taiteeseen tekemällä mahdottomaksi kontemplatiivisen asenteen, jolla oli aiemmin kyennyt ottamaan vastaan maalauksen. Tämä ei elokuvan tehtyä läpimurron enää onnistunut: montaasin keinoin aikaansaatu kuvien nopea vaihtuminen toisiin kuviin ei jättänyt aikaa analyysille. Elokuva passivoi katsojan efektien vastaanottajaksi.

Jotain samaa koen Piiroisen mordançage-tekniikalla työstettyjen filmien äärellä. Benjaminin sanoin elokuva tuhosi tradition, kontekstin, johon taideteos aiemmin kiinnittyi. Tässä tapauksessa konteksti tarkoittaa taidehistoriallista koulutustani ja tietoa ajassa elävistä teemoista, joita nykytaide käsittelee. Tästä kumuloituneesta tiedosta ei ole paljonkaan hyötyä Piiroisen näyttelyä tulkitessani. Assosiaatioketjuni ovat heikkoja, eivätkä tavoita sitä, mitä koen. Vetovoimaista mordançage-tekniikalla käsitelty 16 mm:n filmi kuitenkin on. Näissä teoksissa, kuten koko näyttelyssä, koen jotakin samaa kuin silloin, kun katson yhtä lempielokuvaani, ranskalaista Adelen elämä: osat 1 ja 2 (2013). Tuo elokuva kertoo ensirakkauden huumasta, mutta elokuvan juoni ei tee siitä kiinnostavaa, vaan se kuvien kautta välittyvä tunnelma, jonka ohjaaja Abdellatif Kechiche on onnistunut luomaan koko kolmituntisen pituudelle. 

Yhdessä kohtauksessa Adele makaa sängyssään aamulla (tai illalla, sillä ei ole väliä), ja siinä sininen on tavoitettu tavalla, joka pakenee merkityksiä. Se ei ole Pariisin iltojen ”maagisen hetken” sinistä, se ei ole melankolian sinistä, ei nuoren ihmisen kadehdittavassa aikakokemuksessa elettyä nostalgisen haikeuden sineä, joka liittyy vaikkapa vain kuukauden takaisiin tuokioihin. Ymmärrän, että sinistä sinisempi sininen kuuluu vain Adelen maailmaan ja sen synnyttämät aistimukset minussa ovat peräisin tämän taideluoman piiristä. Minulla ei oikeastaan ole tarvetta sanoittaa kokemaani. Samoin käy Piiroisen näyttelyssä.

Narratiivisuus on tapa tehdä ilmiöistä ymmärrettäviä, mutta taiteella on muitakin tapoja kietoa katsoja pauloihinsa. Piiroisen näyttelyssä tulen ajatelleeksi 1800- ja 1900-lukujen vaihteen elokuvaa, cinema of attractions, jossa juonta tärkeämpää oli näyttämisen ele. Sergei Eisensteinia lainaten tuon ajan elokuva pyrki attraktioiden eli vetovoimatekijöiden avulla herättämään katsojassa voimakkaita aistimuksia, shokkielämyksiä tai yllättyneisyyttä juonellisen kehittelyn sijaan. Cinema of attractions tekee paluun aina, kun elokuvan efektit vievät päähuomion. Piiroisen näyttelyssä mordançage-tekniikkaa voi tulkita puhtaana attraktiona: sen avulla käsitellyt filmit pikemminkin herättävät erilaisia aistimuksia kuin vetoavat järkeen.

Merkityksiksi jähmettämistä tärkeämpää on hämärärajaisten vaikutelmien ja mysteerin tunnun syntyminen kokijassa

Osana näyttelyprosessia Piiroinen on vetänyt työpajoja, joissa naiset ovat toteuttaneet blackout-runoutta. /sitten haluan laulaa -teos koostuu seinälle kolmeen riviin ripustetuista, työpajoissa syntyneistä runoista. Kaikki runot ovat Piiroisen ja työpajoihin osallistuneiden naisten yhteistyötä. Yhteistyökumppaneina ovat toimineet Maria Akatemia ja MLL Helsingin Turvaverkko.

19. runossa: 

”NAINEN 2:

 Minä tapan heidät kuin kärpäset. / Olen verenhimoinen. / Kuolette kuin koira. / Tulkaa! Tulkaa! / 

TULKAA! TULKAA! TULKAA!”

11. runossa:

“NAINEN 9:

Hänen käyttämänsä kidutusmenetelmät olivat niin eläimellisiä, / ettei niistä tässä voi kertoa. Viimeiset sanat hän lausui saatanallisesti hymyillen, / ikään kuin olisi tehnyt minulle suurenkin palveluksen.”

/sitten haluan laulaa -runoteoksessa irrallaan selittävistä konteksteista ilmenevät tunteet vaihtuvat toisiksi ja loppuvaikutelmana on élan vital: tarkasti paikannettavien subjektipositioiden ja konkreettisten tilanteiden sijaan teos toimii vitalistisen taiteen tavoin tarjoamalla välillä hyvinkin dramaattisia, energisiä ilmauksia aistittavaksi. Joissakin runoissa olen kuulevinani Uuno Kailaan, tunnetun pateetikon ja vitalistin, “lisätyssä todellisuudessa” liikkuvien runojen kaikuja. Luettuna alusta loppuun /sitten haluan laulaa saa aikaan voimakkaan liikkeen vaikutelman puhujien vaihtaessa positioitaan aiheuttaen jyrkkiä siirtymiä jossakin kudelmassa, jota eivät sido yhteen aika ja paikka. Runoteosta pitää koossa elämänvoiman positiivisen erilaistumisen liike, jossa aggressiot, pelot, halveksunta ja ahdistus, elämänvoiman kielteiset muodonmuutokset liukenevat lopulta myönteisiksi, tahdonvoimaa uhkuviksi emootioiksi:

24. runossa: 

“NAINEN 8:

”Epäilemättä olen taiteilija! / Tiedän tuon itsestäni, eikä minulla ole mitään syytä sitä salata. / Tekisinkö saman uudelleen? Aivan varmasti. / Tauko, jatkaa: / Aurinko paistoi lämpimästi, taivas oli sininen, / ja tunsin itseni äkkiä todella eläväksi.”

Näyttelyn runouteen ei tunnu mielekkäältä peilata reaalimaailman konflikteja, vastakkainasetteluja ja dikotomioita, sillä etusijalla on liike, kuplinta. Niin blackout-runoissa kuin videoteoksissakin poeettiset ja visuaaliset muodot ovat vitaalisessa liikkeessä ja niiden merkityksiksi jähmettämistä tärkeämpää on hämärärajaisten vaikutelmien ja mysteerin tunnun syntyminen kokijassa. Piiroisen näyttelyn teokset kasvattavat etäisyyttä agendamaisiin tulkintoihin. Teokset ovat niin hämärärajaisia, että ne tuntuvat väistävän feminististen kampanjoiden päämääriä. Tässä ei liene mitään yllättävää. Taide kommunikoi tavallaan, pitäen auki monien tulkintojen ja todellisuuksien mahdollisuuksia. 

Hyviä esimerkkejä Piiroisen teosten hämärärajaisuudesta ovat kehystetyt pigmenttimustevedokset Cover #1 ja Cover #2. Lähestyessäni niitä odotan, että kauempaa katsoessa nähdyt epämääräiset muodot selkiytyisivät, kun pääsen tarkastelemaan yksityiskohtia läheltä. Mutta näin ei käy. Minun on mahdotonta sanoa, mitä näen kuvissa. Rajauksella Piiroinen on luonut olion, josta ei tiedä, mikä se on ja missä se on. Ja juuri tämä mysteerin tunne jännittää koko näyttelyn kaaren.

Punainen väri valokuvateoksessa Red #1 antaa aavistuksen hehkun keskeltä kurottuvista androgyyneistä kasvoista. Punaisen värin merkitykset leviävät liian laajalle omassa kokemuksessani. Viha, rakkaus, aggressio, viettely, radikalismi, vallankumous, veri, nouseva aurinko. Androgyynit kasvot aaltoilevat: ne sulautuvat punaiseen ja välillä tuntuvat nousevan taustastaan esille. Kaksoisliikkeen rytmi tavoittaa tuntoelimeni. Punaisen värin symboliikka ei aukea minulle, mutta teoksen mieli lieneekin sen aiheuttamassa voimakkaassa väri- ja liikeaistimuksessa. Punainen leviää kaikkialle, kunnes otan itse objektin paikan. Parhaan kuvauksen tunteesta olen lukenut hiljattain Virginia Woolfin romaanista Majakka (1927):

“– – she looked out to meet the stroke of the Lighthouse, the long steady stroke – – she became the thing she looked at – – it seemed to her like her own eyes meeting her own eyes, searching as she alone could search into her mind and her heart, purifying out of existence that lie, any lies. – –”

Piiroisen näyttelyssä visuaalisuuksien uutuusarvot ja teosten taipumus elliptisyyteen keskeyttävät ekfrasiksen ja tunnen ikään kuin muuttuvani siksi, mitä katson. Tätä kutsutaan samaistumiseksi. Hyväksymiseksi ilman sanoja ja ymmärrystä. Se, mille ei ole sanoja, syntyy uudelleen katsojan sisällä. Woolfin mainitsemat valheet ovat tässä tapauksessa ohi ampuvia selitysyrityksiä sattuman synnyttämille muodoille ja yleisyyteen hajoaville merkityksille. Assosiaatioketjun hajotessa jäljelle jää teoksen kaltaiseksi muuttuminen: sen muotojen ja muodonmuutosten hyväksyminen juuri siinä hetkessä ainoiksi merkitseviksi asioiksi. Piiroisen näyttelyn teosten äärellä hyväksyn sen, että ne ovat ikuisessa tulemisen tilassa, ne eivät konkretisoidu merkityksiksi.

Marja Lahelma kirjoittaa Tahitin numerossa 3/2019 taidehistorioitsija Dario Gambonin käsitteestä “potentiaalinen kuva”, jolla tarkoitetaan taidetta, joka on epävakaata ilmaisultaan. Potentiaaliset kuvat ovat bergsonilaisittain ilmaistuna jatkuvassa tulemisen tilassa, kuten kaikki orgaaniset muodot, jotka élan vitalin liike lävistää. Vitalistinen taide pyrkii orgaanisuuden ja liikkeen vaikutelmaan, ja Piiroisen näyttelyn sisällöstä antaa ehkä parhaimman kuvauksen edellä mainittu runo: “Äkkiä tunsin itseni todella eläväksi.” Potentiaaliset kuvat perustuvat katsojan ja taiteen erikoislaatuiselle dynamiikalle, jossa tapahtuu monenlaisia muodonmuutoksia, joista outo sulautumisen tunteeni tai vaikutelma paikan vaihdosta teoksen Red #1 kohdalla on hyvä esimerkki. Dynamiikkaan kuuluu elimellisesti se, että teos tuntuu vaikuttavan minuun psykologisesti: tunnen, että luovun heikkojen assosiaatioketjujeni seurailusta ikään kuin itseni ulkopuolelta tulevasta kehoituksesta. Taiteelliset muodot tulevat intuitiivisesti ymmärretyiksi rationaalisen analyysin sijaan.

Pohdin taiteilija Kaino Wennerstrandin sanoja hänen Ylelle tekemässään videokolumnissa. Wennerstand on sitä mieltä, että taide on muuttunut lavasteeksi. Ihmiset menevät katsomaan itseään mennessään katsomaan taidetta. Se tuntuu pitävän paikkansa myös minun kohdallani. Kun luin Piiroisen näyttelystä, minulla oli vahvat ennakko-odotukset siitä, mitä tulen näkemään. Näyttely tuntui sopivan mallikkaasti omiin kiinnostuksen kohteisiini. Kirjoitin arvion melkein valmiiksi päässäni, vaikka en ollut näyttelyä vielä nähnyt. Näyttelyssä huomasin, että se ei ollenkaan sopinut niihin raameihin, jotka sille olin ennalta asettanut. Piiroinen onnistui yllättämään, ja se on hyvä asia. Automaation korvasi hämmennys. Se riittää taiteen sisällöksi ainakin tällä kerralla.

Teksti: Kirsi Uusitalo

Kuvat: Heidi Piiroinen – In Case Of Loss / sitten haluaisin laulaa, Stills from 16 mm film, mordançage technique

Heidi Piiroinen: In the Case of Loss/ sitten haluaisin laulaa
12.10.2024-26.1.2025
Rauman taidemuseo

Tekstin julkaisua on tukenut Oskar Öflunds Stiftelse.