Kuvan Kevät 2021
Taideyliopiston Kuvataideakatemian maisterinäyttely
12.5–6.6.2021
Vierailin Kuvan Kevät 2021 -näyttelyssä tiistaina 18.5.2021. Avajaisviikonlopun jälkeen näyttelytiloissa ei ollut lisäkseni kovinkaan monta vierailijaa, mikä mahdollisti teoksiin uppoutumisen ja Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta tänä vuonna valmistuvien taiteilijoiden tarinoiden kanssa matkustamisen. Maailmanlaajuisen kriisin keskellä moni meistä tuntuu hakevan turvaa onnellisista menneisyyden hetkistä.
Kesä 2003 oli jännittävä. Olin eronnut keväällä poikaystävästäni ja matkustanut rinkka selässäni ensin Espanjaan, myöhemmin Kreikan kautta Englantiin. Nautin suunnattomasti uudesta itsevarmuudestani ja koin, etten tarvinnut ketään. Muutama vaate ja kirja mukanani kiersin museot, biitsit ja kahvilat. En pitänyt yhteyttä. Kun elokuussa yhtäkkiä metrossa istuessani pimeni, en ensin huolestunut, vaikka olenkin klaustrofobiaan taipuvainen. Katselin rauhallisena, kun palokunta talutti ihmisiä ulos metrotunnelia pitkin, vieressä istuva nuori henkilö säikähti metrotunnelissa vilahtavaa rottaa ja kauempana joku itki. Omassa vanhassa puhelimessani ei ollut maan alla kenttää, enkä olisi ehkä kenellekään soittanutkaan. Kun aikaa oli kulunut tunti eikä pelastusta ollut luvassa, ajatukseni alkoivat kuitenkin harhailla. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin olevani Kreikassa, Antiparos-saaren rannalla ystävien kanssa. Mielikuvissani palasin ajassa onnellisiin, yhteisiin hetkiin.
Lontoon sähkökatkos oli kriisi, vaikkakin pienessä mittakaavassa. Sähkön palautumisessa kesti pari tuntia, ja vaikka se tuntuikin metron lattialla silmät kiinni istuessani toivottoman pitkältä ajalta, pelastuminen ei tuntunut erityisen kaukaiselta tai utopistiselta ajatukselta. Viimeisen puolentoista vuoden maailmanlaajuinen katastrofi on myös kriisi, jollaista meistä kukaan ei osannut odottaa, vaikka tieteilijät siitä varoittelivatkin. Vielä viime vuonna kukaan meistä ei aavistanut, että tänäkin vuonna elämämme olisi yhä näin epävarmaa, huolestunutta ja eristäytynyttä. Viime vuonna eristäytyminen oli motivoitunutta: jaksetaan nyt, niin kohta helpottaa. Nyt, yli vuoden jälkeen, odottaminen on staattisempaa; on helpompaa istua lattialla ja laittaa silmät kiinni.
Kuvan Kevät 2021 esittelee Kuvataideakatemiaan maisterin tutkintoaan viimeistelevien taiteilijoiden teoksia. Näyttely on toteutettu aikana, jolloin kriisin päättymisestä ei ole varmuutta. Useassa lopputyönäyttelyn teoksessa tekijä tuntuu pakenevan maailmanlaajuista tai henkilökohtaista kriisiä menneisyyteen. Muistot, nostalgia ja ikävän kokemus korostuvat. Näiden tunteiden rinnalle nousevat onneksi myös rakkaus, kauneus ja yhteyden kokemus. On kovin inhimillistä tarkastella menneisyyttään kaunistellen. Ihmisillä on taipumusta muistaa ikävätkin kokemukset kauniina tai käsitteellistää ne merkitykselliseksi osaksi henkilökohtaista narratiivia. Kriisin keskellä tämäkin yhdistää meitä. Itse pakenin ulkomaailmaa näyttelyyn ja yhdessä taiteilijoiden kanssa heidän menneisyyteensä, niin kuin minä sen saatoin nähdä.
Aino Autere on rakentanut itselleen majan. Majaan voi ryömiä piiloon todellisuutta, aivan kuten lapsena. Maja oli lapsenakin oma, sinne eivät ulottuneet vanhempien toiveet eikä luokkakavereiden pilkka. Aikuisen on vaikea ahtautua majaan, mutta onko taiteilija aikuinen vai yhä lapsi? Jos piiloutumisen tarve on tarpeeksi suuri, niin lapsuuteen (ja lapsuuden majoihin) pakeneminen luo turvallisuutta. Maja näyttelytilassa ei ole kuitenkaan kutsuva; en tiedä, haluaako Autere minut mukaan muistoihinsa, vaikka minä jos kukaan tarvitsisin tänään pakopaikan.
Natalie Hamada on taitava taidegraafikko, joka kerrostaa teoksissaan läpikuultavia, värikkäitä valokuvia luoden näin uusia todellisuuksia ja tarinoita. Valokuvat ovat välähdyksiä menneestä ja, kuten muistot usein, ne sekoittuvat aina uusiin välähdyksiin ja muistoihin. Hamada yrittää ymmärtää itseään muistojaan tarkastelemalla. Olen yrittänyt samaa jo pitkään, mutta muistot rakentavat uuden tarinan joka kerta, kun niihin palaan. Todellisuudella ei ole lopulta niin väliä, vaan ainoastaan sillä menneisyydellä, mihin haluamme tässä hetkessä uskoa.
Jari Kallion videoinstallaatio Dissortion pakenee ajassa – ei, teos pakenee ajasta. Visuaaliset viittaukset eri aikakausiin luovat uuden todellisuuden, jossa mieli ja tunteet saavat luvan olla hauraita.
Einari Hyvösen maalausten aihe on leikkiminen, ja niiden räikeä värimaailma edustaa lapsenomaista unelmaa jostain paremmasta. ”Kriisit elämässäni saavat minut palaamaan lapsuuteen, juurilleni. Kuka minä olen? Ajatus oli ajankohtainen syksyllä 2020, kun koin surua isäni menehtymisen vuoksi. Jotta ymmärtäisin nykyisyyttä, minun piti palata menneisyyteen.”[1] Vaikka leikkimisen kautta omaan itseen tutustuminen kuulostaa helpolta, viittaukset isän kuolemaan ja lapsuuden lopulliseen päättymiseen tekevät teoksista surullisen oloisia. Näennäisesti iloisista symboleista huolimatta unelma ei tuo välttämättä helpotusta.
Paola Fernanda Guzmán Figueroan koti-ikävään on helppo samaistua. Kun asuessani Skotlannissa sairastuin sikainfluenssaan, soitin äidilleni ja sanoin, etten pärjää ilman häntä. Äiti tulikin seuraavalla viikolla luokseni, vaikka olin jo siihen mennessä tervehtynyt. Vaikeuksien edessä aikuinenkin hakee turvaa, ja turvallisin muisto löytyy usein omista vanhemmista ja lapsuudesta. Guzmán Figueroa kertoo katsojalle tarinan, ei ikävästä, vaan rakkaudesta ja hellyydestä. Hänen videoinstallaatiossaan pieni lapsi kehottaa juhlavieraita onnittelemaan äitiään. Äidin pitkät hiuskiehkurat ovat motiivi, joka toistuu videossa sekä kohdunmuotoisessa installaatiossa. Äitiä on ikävä, koska äiti mahdollistaa ja tukee.
Elina Nissinen yhdistelee installaatiossaan keramiikkaa ja heinää. Teos Trophy Throne toistaa pokaalin muotoa kunnianosoituksena taiteilijan lapsuudenkodin pokaalikokoelmille, matkamuistoille, pölyttyville posliiniesineille, noille niin turhille mutta niin tärkeille menneisyyden esineille. Muistojen tapaan myös pokaalien muoto on epätäydellinen, hieman epätarkka ja joka kerta ihan uusi, mutta toistuessaan vahva.
Koska muistot ovat pirstaleisia ja epätarkkoja, niistä on helppo rakentaa haluamansa lainen, kaunis tarina. Shirin Hotta maalaa menneisyytensä hetkiä ja ihmisiä. Aviomies, äiti, taiteilija itse. Tärkeiden ihmisten kautta olemisen kauneus ja läheisten tärkeys tulee kuvatuksi vaivattomasti, runollisesti. Kaikki koettu tulee näkyväksi, ja menneisyydestä muotoutuu nykyisyyteen ja tulevaisuuteen kantava jatkumo.
”Taiteessani tuon esille hetkiä, joihin koen tarvetta palata”,[2] kirjoittaa Aleksi Martikainen esittelytekstissään. Hänen installaatiossaan sadat puupalikat putoilevat kolisten. Kolina on rauhoittavaa, kaunista. Moottoroituun veistokseen yhdistyy performatiivinen video, jossa Martikainen tanssii. Tanssikin on kaunista, yhtä kaunista kuin palikoiden ääni, yhtä kaunista kuin ne hetket, joihin on pakko palata.
Jade Vesto tunnustaa videoteoksessaan Choker pakenemisen ja piilottelun tarpeen, samalla tiedostaen paikallaan pysymisen ja hetkessä olemisen tärkeyden. Rakkauden voimalla omaa henkilökohtaista pyörremyrskyään pakeneva hauras ihminen voi löytää itsestään vahvuutta ja rohkeutta kohtaamaan oman elämänsä, kanssakulkijat, kaikki hetket, niin kauniit kuin raatelevatkin. Teos muistuttaa minua, kuinka rakkautta, samoin kuin kauneutta, voi löytää hyvin pienistä, ohikiitävistä, näennäisesti merkityksettömistäkin hetkistä. On kovin liikuttavaa saada jakaa taiteilijan kanssa se hetki, kun pakeneminen muuttuu rakkaudeksi ja pelko kauneudeksi.
Ihmisen elämä, kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan, rakentuu palasista. Muistot ovat epätarkkoja, mutta niiden kautta rakentuu eheä, täydellinen kokonaisuus. Tapaamamme ihmiset, joista muistaa ehkä vuosien päästä vain hymyn tai hauskan tavan kävellä varpailla, ja tapahtumat, joista ei muista, miksi tai miten ne päättyivät, kaikki osaltaan muovaavat tarinaa menneisyydestämme. Sama tarina antaa kriisissä lohtua ja vahvistaa identiteettiä. Aino Sinda luo taidokkaalla piirtämisellä ja grafiikalla kokonaisuuden, joka on paljon enemmän kuin osiensa summa – vaikka osat ovatkin itsessään kuin kauniita hetkiä. Läpikuultavan paperin kerrostaminen ja vierekkäin aseteltujen teosten keskustelu tuntuvat kertovan jotain siitä piilotetusta, mikä on vaikeinta tavoittaa: tarinan merkityksistä.
Kävin katsomassa Kuvan Kevät 2021 -näyttelyn pitkän eristyksen jälkeen. Oman marraskuisen näyttelyni ripustusta lukuun ottamatta olin viimeksi käynyt fyysisesti taidenäyttelyssä maaliskuussa 2020. Exhibition Laboratoryn näyttelytiloissa ei ollut onneksi juurikaan ihmisiä. Valvojilla oli odotetusti maskit kasvoilla. Oloni oli yllättävänkin turvallinen, vaikkakin jännittynyt. Minua ei jännittänyt taudin uhka, siitä pelosta olen joutunut jo luopumaan. Pitkän eristyksen jälkeen ihmisten kohtaaminen jo teostenkin kautta tuntui kuitenkin herkältä ja ihmeellisen voimakkaalta kokemukselta. Kaikki se kauneus, pelko ja kaipaus, jonka minä sain yhdessä heidän kanssaan kokea, liikutti minut kyyneliin. Jos olisin kohdannut ihmisiä kasvotusten, olisin kenties kapsahtanut heidän kaulaansa, lohduttanut, lohduttautunut, vaikka fyysinen kontakti ei vielä näillä tartuntaluvuilla taida olla suotavaa.
Näyttelyssä minua lohdutti ajatus siitä, että kriiseissänikään en ole yksin. Minäkin voin paeta muistoihin ja yrittää etäännyttää itseni todellisuudesta, mutta todellisuus on yhtä lailla tässä ja nyt ja aina. Voimme rakentaa tarinastamme kauniin.
Teksti: Athanasía Aarniosuo
Kuvat: Petri Summanen
Athanasía Aarniosuo on taiteilija, kuraattori ja taidejournalisti, joka käsittelee työssään nostalgian, identiteetin, muistojen, kaipauksen ja utopian teemoja henkilökohtaisten tarinoiden kautta. Aarniosuo asuu ja työskentelee Vantaalla.
[1] Hyvönen, E. https://www.exhibitionlaboratory.fi/taiteilija/einari-hyvonenKK21 [haettu 28.5.2021]
[2] Martikainen, A. https://www.exhibitionlaboratory.fi/taiteilija/aleksi-martikainenKK21 [haettu 28.5.2021]