11.7.2010 Harri Mäcklin
Mäntässä sijaitseva taidekeskus Honkahovi elää renessanssiaan, vaikkei oikeastaan koskaan kuollutkaan. Viime vuonna pidetty kesänäyttely uhkasi jäädä keskuksen viimeiseksi, mutta jyväskyläläisen Kauko Sorjosen säätiön väliintulo onneksi muutti uhkat pelkiksi uhkakuviksi. Hyvä niin, sillä tänäkin vuonna Honkahovi onnistuu antamaan merkittävän panoksensa Mäntän kulttuurikesään.
Hannu Castrénin kuratoima näyttely Hitaasti mutta varmasti kokoaa yhteen 15 taiteilijaa, joiden toimintaa yhdistää luomisprosessin hitaus: esillä on siis joukko teoksia, joita on tehty pitkään ja hartaasti. Hitaasti näyttelyä myös kehotetaan kiertämään. Oivallinen aihe kesänäyttelylle – ja ennen kaikkea tarpeellinen, sillä yleensä pelkkiin sisältöihin keskittyvissä näyttelyissä taiteen edellyttämä tekninen taitavuus ja teoksen vaatima aika muuttuvat helposti sivuseikoiksi tai pääsevät jopa unohtumaan. Slow -ajattelulle perustuva elämäntapa on muutenkin viime aikoina ollut vahvasti esillä, mutta en ainakaan itse ole nähnyt sitä ennen käsiteltävän taiteen kautta. Honkahovin näyttelylle lienee siis tilausta.
Tuija Teiska
On myönnettävä, että kokonaisuutena Honkahovin näyttely on varsin hajanainen. Lievä epäyhtenäisyys kuitenkin korvautuu sillä, että näyttelyssä on esillä monta vahvaa soolopelaajaa. Myös näyttelyn ripustus tekee parhaansa yhdistääkseen teoksia, ja siinä suhteessa se on onnistunut – varsinkin alakerran kaksi ensimmäistä salia ovat täysosumia.
Ripustuksen suhteen ihmetystä herättää lähinnä se, että Honkahovin kaunis puisto järvimaisemineen on jätetty lähes täysin hyödyntämättä. Nekin muutamat – sikäli onnistuneet – teokset, jotka sinne on sijoitettu, on onnistuttu piilottamaan niin, että ne löytää vasta kun niihin kompastuu.
Pitkään ja hartaasti näyttelyn teoksia on tosiaan tehty. Radoslaw Grytan teoksessa Sadonkorjuun päivä puusta veistettyjen viljalyhteiden jokainen korsi ja jokainen tähkä on vuoltu puukolla yksitellen, pitkäjänteisesti ja epäilemättä rakkaudella niin, että lopputulos muistuttaa hämmentävästi oikeaa vehnälyhdettä. Eero Hiirosen vähäeleiset teräskuutiot teoksessa Lähtevä vesi taas näyttävät ensisilmäyksellä yksinkertaisilta, mutta ovat todellisuudessa kaikkea muuta: auringonvalon osuessa teräksen pintaan kuutiot heijastavat valoa ja tilaa ympärillään, mutta vääristäen ne kuin vedenpinta, aaltoillen ja väristen, aivan kuin sisälle olisi kannettu läheisestä järvestä kolme kuutiota muotoonsa jähmettynyttä vettä. (Hupaisana yksityiskohtana Honkahovin takapihalta löytyy samaa teemaa toistava Hiirosen metalliputkista rakentama teos Sade, joka tuo kuumaan kesäpäivään vihjauksen ironista toiveikkuutta: palan kehystettyä kaatosadetta.)
Reima Nevalainen
Elina Förstin kookkaat latomaalaukset – joita kuraattori uskaltaa sanoa taidehistorian suurimmiksi – huutavat huomiota ja syystä. Teosten suuresta koosta huolimatta jokainen viiva, jokainen piste ja jokainen kerros on huolellisesti asetettu paikalleen, ja kaikki on kohdallaan: koloristinen vaikutelma on huikaiseva. Hieman vähäeleisempää – joskin tunnelataukseltaan vähintään yhtä vahvaa – kuvailmaisua löytyy Reima Nevalaisen groteskeista maalauksista, joissa on akryylimaalin lisäksi käytetty muun muassa kollaasitekniikoita, hiekkaa ja spraymaalia. Förstin ja Nevalaisen teokset suorastaan kutsuvat kuorimaan kerroksiaan, niin teknisellä kuin sisällöllisellä tasolla.
Tekstiilitaide on hyvin edustettuna. Parhaat tämän lajin edustajat ovat epäilemättä Riitta Turusen kudontateokset ja Tuija Teiskan matonkuteista punomat figuurit. Turusen minimalistisissa teoksissa, varsinkin sarjassa Musta valo, valkoinen varjo erilaiset dikotomiat vetävät köyttä ja katsojaa: geometrisyys ja orgaanisuus, perinteisyys ja modernius, hallittu ja kaoottinen, valo ja varjo, käsityön kutsuvuus ja taiteen arvokas etäisyys, metsä ja valkoinen galleria…kaikki osoittaa kahtaalle, mutta pysyen koossa, kerääntymällä yhteen: Turusen teosten hiljainen kauneus on pettävää ja ensisilmäyksellä on selvää, että katseen kohteena on enemmän kuin mitä silmä näkee. Teiskan tajunnanvirtamaisessa veistossarjassa Saman katon alla taas Dali kohtaa pikkulasten painajaiset: barbapapoja meskaliinihuuruissa.
Perinteiset matonkuteet muuttuvat joksikin ihan muuksi kuin keittiön matoksi. Vasta teosten mustan huumorin jälkeen huomaa taidokkaat punokset ja värivalinnat: sisältö ja tekniikka ovat sopusoinnussa. Samaa tosin ei voi sanoa ihan kaikista Honkahovin teoksista: tekniikkaa korostaessa vaarana on, että taidenäyttely muuttuu käsityönäyttelyksi – käsitöitä yhtään halveksumatta – ja tässä suhteessa Honkahovin ote tahtoo välillä lipsua. Esimerkiksi Ulla Pohjolan käsin kirjotuissa (ja varsin kitschmäisissä) lasihelmiteoksissa huomio kiinnittyy lähes täysin teosten pikkutarkkuuteen, ja teosten voisi luulla olevan lainassa suoraan käsityömuseosta; Tenka Issakaisen ryijyjä katsellessa tulee ensimmäisenä mieleen, ironista kyllä, että onko tämä edes käsityötä.
Pienestä hapuilusta huolimatta Honkahovin kesänäyttely antaa syytä odottaa tulevalta paljon. Suurimmat pisteet näyttely saa siitä, että se onnistui saattamaan pienen kriitikkopolon ymmälleen. Missä itse asiassa kulkee taiteen ja käsityön raja – ja voiko sellaista rajaa edes vetää? Onko aiheellista vai pelkästään turhanaikaista taidepurismia se, että katsoja nyrpistelee nenäänsä nähdessään ryijyn taidenäyttelyssä? Tilaisuutta tällaiseen silmien avaamiseen tarvitaan, ja siinä suhteessa Honkahovin riskinotto ansaitsee kiitoksen. Hidas, muttei niin varma aloitus toimii ainakin Honkahovin kohdalla.
Hitaasti mutta varmasti. Taidekeskus Honkahovi Mäntässä 13.6.-15.8.2010