Maija Karhunen 19.3.2014
Katariina Numminen & Co: Zoo (kuva: Elina Brotherus)Katariina Nummisen nykyteatterin ja -tanssin rajamailla liikkuvan Zoo-teoksen lähtökohtana ovat ihmisten puheet, jotka Numminen nauhoitti salaa Korkeasaaren eläintarhassa. Eläintarhassa ihmiset katsovat eläimiä. Tuomalla heidän puheensa näyttämölle Numminen kääntää katseen takaisin ihmiseen ja sen lajityypilliseen käyttäytymiseen, joka pian alkaa näyttää omituiselta, vieraaltakin.
Esityksen alkupuolella esiintyjät lukevat kävijöiden puheet fragmentaarisena näytelmätekstinä tarkasti paperista pöydän ääressä istuen. Heidän katseidensa suunnista, tauoista, sivun kääntämisestä ja toisen reviirille vaivihkaisesta tunkemisesta syntyy tarkka koreografia. Esiintyjien tarkkuus ja herkkyys on vaikuttavaa katsottavaa. Monivivahteisen kielen ajatellaan usein olevan yksi niistä asioista, joka erottaa ihmisen eläimestä. Esiintyjien etäisyys puheeseen on välillä pienempi, välillä suurempi, mutta paperista luettuna, puhujastaan vieraannutettuna ja yhteydestään irrotettuna puhe paljastaa banaaliutensa. Se muuttuu absurdiksi massaksi, jonka merkityksiä vain sopimukset pitävät yllä. Matka vierauteen ei ole pitkä, kun jo vierasta kieltä, vaikkapa unkaria, puhuvaa eläintarhakävijää onkin mahdotonta ymmärtää.
Nopeasti käy selväksi, että eläintarhassa eläimen on täytettävä ihmisen sille asettamat odotukset. Harmi on suuri, jos sievät ja ihanat eläimet eivät tule esiin piiloistaan. Hyvällä tuurilla ne voi nähdä tekemässä jotain jännittävää. Ainakin eläinten arvaillaan tykkäävän, katselevan, lepäilevän, laiskottelevan, jopa joogailevan ja nauttivan hyvinvointivaltion eduista. Ihmisen on puolestaan katsottava eläintä, jaksettava katsoa katsomasta päästyäänkin, sillä eläimiä katsomaanhan Korkeasaareen on tultu. Naisten mielessä vaikuttaa kuitenkin olevan päällimmäisenä huoli lapsista, eläintarharetken etenemisestä ja saattamisesta kunniallisesti loppuun. Miehiä tuntuvat vetävän puoleensa hurjat petoeläimet ja niiden karjunta. Sosiaaliset koodistot määrittävät kävijöiden käyttäytymistä, toistensa kohtaamista ja yhdessä olemista. Jossakin vaiheessa tämä kaikki alkaa tuntua pelkästään surumieliseltä. Tulevista ohjelmanumeroista ilmoittavat yleisökuuluttajatkin vaikuttavat vaipuneen silkkaan apatiaan. Ihminen on järjestänyt itselleen jälleen yhden velvoitteen, eläinten katsomisen eläintarhassa. Viihtymisestä ei kuitenkaan usein tunnu tulevan mitään, korkeintaan kaikkia vain vituttaa. Mutta eläintarhalla on sentään sivistävä vaikutus, ja tehdäänhän eläintarhoissa arvokasta luonnonsuojelutyötä. Tai näin eläintarhojen olemassa oloa ainakin perustellaan.
Esityksen kuluessa irrottaudutaan hiljalleen papereista, huonekalut raahataan pois. Alkaa toisteinen, Pannuhallia kehänä kiertävä eläintarhassa kulkemisen ja katsomisen koreografia. Teksti palaa mukaan yhä uudelleen esiintyjien antautuessa liukumaan edestakaisin ihmisen ja eläimellisemmän olemisen välillä. Muodonmuutokset antavat dramaturgialle muotoa häilyväisyyden ja tarkkarajaisuuden vaihteluin, mutta ovat välillä myös mikroskooppisen pieniä, hetkellisiä, lähes huomaamattomia. Minna Tiikkaisen valosuunnittelukin on pehmeydessään miltei huomaamaton, kunnes Kati Korosuon apaattista hahmoa valaisee hiukan liian kirkas, loisteputkimainen valo. Samoin raja ihmisen ja eläimen välillä on häilyvä, vaikeasti määritettävä. ”Katokatokato”-kehotus muuntuu toiston myötä vaivihkaa eläimelliseksi ääntelyksi. Eläintä ilmennettäessä käytössä ovat vain lapsellisen matkimisen kömpelöt eleet, nelinkontin kävelyt ja onomatopoeettiset ilmaisut.
Esiintyjät muuntautuvat jaloiksi villeiksi, heittävät Paula Koivusen neonväriset tuulipuvut yltä. He antautuvat viettien ja vaistojen varaan ihmiselle tyypillistä häpeää tuntematta. Mukaan astuu kuitenkin jälleen kieli. Villi-ihminen kulttuuristuu, lausuu runoa, kehittää symboleja, toimii yhdessä muodostaen varjoja luolansa seinälle. Ihmiselle tyypillisen käyttäytymisen ilmentäminen tuntuu teoksessa miltei yhtä kömpelöltä kuin eläimen, pinnalliseltakin. Pian ollaan kehitytty niin pitkälle, että tanssitaan pidättynyttä balettikoreografiaa. Karun harmaa, eläintarhaympäristön betonielementtejä muistuttava lavastus muuntuu balettiesitykselle sopivaksi, kun taustakankaaseen heijastetaan ideaalinen sinitaivas pilvenhattaroineen.
Yleisö katsoo balettia tanssivia ihmisiä luontoa mukailevaa taustaa vasten. Samoin eläintarhassa vierailijat katsovat eläimiä niiden luonnonmukaista ympäristöä jäljittelevässä, rakennetussa ympäristössä. Katse lävistää esityksen moneen suuntiin: ihminen katsoo ihmistä, joka katsoo eläintä, eläin tuijottaa tyhjyyteen. Yleisö katsoo esiintyjää, esiintyjä takaisin yleisöön. Tuomas Tulikorpi ja Tuire Tuomisto kiipeävät korkealle Pannuhallia kiertävälle tasanteelle. Koko valtava tila, siellä meneillään oleva tilanne ja siihen osallistuvat ihmiset avautuvat heidän katseensa alle, heidän katseensa tuntuu niskassa, ja yleisön on puolestaan kääntyiltävä voidakseen suunnata katseensa heihin. Mutta joskus teatteriin tullut katsoja ei jaksa enää katsella esiintyjää, kuten ei eläintarhan kävijä eläintäkään.
Anna Maria Häkkisen koreografia ilmentää lopulta sitä, mikä ehkä ainakin on yksi eläimiä ja ihmisiä yhdistävä piirre: kaipuu läheisyyteen, hellyyteen ja kosketukseen. Niin ihminen kuin eläinkin haluaa pitää huolta toisesta, kun siihen vain annetaan mahdollisuus. Eläinten katsominen yhdessä on myös jakamisen ele. Näyttämölle tuodaan lintu, ja yhtäkkiä on aivan hiljaista. Kaikki edellä ollut puhe katsomisesta konkretisoituu, eläin naulitsee katsomaan itseään, mutta samalla syyllisyyden tunne ja oma kyvyttömyys tietää ja ymmärtää houkuttelisi kääntämään katseen muualle. Niin eläintarhaan suljettu lintu kuin ympärilleen rakentamiinsa systeemeihin itsensä sitonut ihminen kaipaa vapautta. Lotta Suomi ja Sami Vehmersuo räpiköivät lintuina ympäri tilaa, mutta Pannuhallin seinät ovat esteenä. Voi vain kiertää ympyrää, tai halkoa tilaa kunnes siivet läiskivät seiniä vasten. Silti, vapaana taivaalla lentävä lintukin on sidottu lentoreitteihinsä ja toisiin lintuihin.
Katariina Numminen & Co: Zoo. Kuvassa Lotta Suomi. (kuva: Elina Brotherus)
Zodiak – Uuden tanssin keskus, 7.-19.3.2014
Kantaesitys: ZOO
Konsepti, dramaturgia, ohjaus: Katariina Numminen
Koreografia: Anna Maria Häkkinen
Esitys: Anna Maria Häkkinen, Kati Korosuo, Lotta Suomi, Tuomas Tulikorpi, Tuire Tuomisto, Sami Vehmersuo
Lavastus, puvustus: Paula Koivunen
Valosuunnittelu: Minna Tiikkainen
Äänisuunnittelija: Jouni Tauriainen
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Circus Maximus, työryhmä