Tampereen taidemuseossa esillä oleva Hyper on ihmismuistiin laajin Suomessa nähty hyperrealistisen veistotaiteen näyttely.[1] Taidehistoriallisessa mielessä näyttely on merkittävä läpileikkaus tämän tyylillisesti teoksia yhdistävän kuvanveiston lajin monimuotoisen kentän läpi. Se myös joiltakin osin rikkoo ja uudistaa tämän tyylin kaanonia yhdistämällä siihen uusia tekijöitä, joita ei aikaisemmin ole totuttu rinnastamaan hyperrealismiin.
Hyperrealistisesta veistotaiteesta puhutaan, kun teokset ovat ihmiskehoa kuvaavia veistoksia, joiden yksityiskohtien käsittely on niin todenmukaista, että veistoksen voisi kuvitella olevan elossa. Kehon piirteitä ei kuitenkaan ole klassisen kuvanveiston tapaan idealisoitu, vaan hyperrealistinen veistos esittää usein ihmiskehon sen kaikkine röpelöineen. Verisuonet pullistelevat ihon alta, rypyt istuvat niiden omilla paikoillaan, kasvot eivät ole kreikkalaisten jumalten kuvia, vaan kenen tahansa lihaa ja verta olevan ihmisen kasvot sellaisenaan voivat löytyä hyperrealistisesta veistoksesta. Tyyli syntyi pop-taiteen vanavedessä 1960- ja 1970-lukujen taitteessa Yhdysvalloissa. Monet taiteilijat alkoivat käyttää hyväkseen suoraa valostekniikkaa eli kipsi- tai silikonimuotin ottamista elävien ihmisten kehoista. Teoksille lisättiin myös hiukset ja kehon karvoitusta, minkä lisäksi ne saatettiin myös vaatettaa.
Tyypillisesti hyperrealistista kuvanveistoa ihastellaankin sen tosimaailmaa erehdyttävästi muistuttavan teknisen taituruuden vuoksi, mikä on sen alkuajoista asti herättänyt taide- ja kriitikkopiireissä karsastusta sen pinnalliseksi ja epä-älylliseksi väitettyä yleisösuosiota kohtaan.[2] Silikonista, hartsista, akryylista ja muista pääosin synteettisistä materiaaleista koostuvat teokset yhdistetään kritiikeissä taidemaailman ulkopuolisiin esitystekniikoihin kuten teatterin tarpeistoihin ja vahakabinettien nukkeihin. Teosten illusorisen, joidenkin mielestä huijauksenomainen realismi ei ylipäätään miellytä kaikkia, ja sen on väitetty olevan ”oikealle taiteelle” vieras tekniikka.[3]
Hyper-näyttely on toteutettu yhdessä saksalaisen Institut für Kulturaustauschin kanssa. IfK tuottaa ja markkinoi näyttelyitä lainaan museoille ympäri maailman. Tampereella nyt nähtävä hyperrealistiseen veistotaiteeseen keskittyvä näyttely on hieman vaihtelevina versioina kiertänyt maailman museoita jo vuodesta 2016. Tässä IfK on ilmiselvästi tunnistanut hyperrealismin yleisöjä houkuttelevan vetovoiman ja sen myötä aina vain suuremmista omarahoitusosuuksista riippuvaisten museoiden kiinnostuksen vuokrata näyttelyä.[4] Näyttelyntekijöitä ei kuitenkaan voi syyttää siitä, että he olisivat kuratoinnissa menneet sieltä, missä aita on matalin. Päinvastoin nyt Tampereella nähtävä kattaus on mielestäni erittäin vaikuttava ja kattava läpileikkaus hyperrealismin historiaan ja sen nykymuotoihin.
Pelkästään varhaisten hyperrealistien teosten esillä olo riittää itselleni syyksi suositella vierailua Tampereelle: yhdysvaltalaisen George Segalin synkkä installaatio Varhaisaamu: vuoteessa lepäävä nainen (1992), belgialaisen Jacques Verduyn aurinkorannalla lekottelevat Pat & Veerle (1974) sekä yhdysvaltalaisen Duane Hansonin ajatuksiinsa uppoutunut cowboy teoksessa Karjapaimen ja heinää (1984/89) ovat hyperrealismin kovia klassikoita.
Näiden rinnalle on nostettu 1960-luvun lopulta alkaneen hyperrealistisen veistotaiteen historian reilulta viideltä vuosikymmeneltä tunnettuja, tuntemattomia ja yllättäviä nimiä.
Belgialaista nykykuvanveistäjä Berlinde de Bruyckerea ei ole tavattu suoraan yhdistää hyperrealistiseen veistotaiteeseen, vaikka hän on läpi uransa käyttänyt samankaltaisia tekniikoita, kuten ihmiskehosta otettuja suoria kipsivaloksia. Tampereella esillä oleva Elie (2009) rikkookin hyperrealismin tyypillisintä esitystapaa jättämällä esitetyn ihmishahmon päättömäksi.
Ranskalainen Mathilde ter Heijne puolestaan käsittelee performanssia, videota ja kuvanveistoa yhdistävässä teoksissaan Älä jätä minua ja Mathilde (molemmat 1999) sukupuolta ja väkivaltaa. Ter Heijne on luonut Mathilde teoksen omaksi kuvakseen, jonka hän videolla syöksee sillalta jokeen. Näyttelytilassa tuo samainen veistos (tai sen kopio) istuu tuolilla katsomassa loputtomiin toistuvaa videota siihen kohdistuvasta pahoinpitelystä.
Suomessa tutuiksi tulleet australialaiset Ron Mueck (näyttely Sara Hildénin taidemuseossa 2016) ja Patricia Piccini (näyttely Helsingin taidehallissa 2020) ovat edustettuina tunnetuilla teoksillaan. Piccinin Lohduttaja (2010) on eräs tämän tunnetuimpia teoksia, samoin Mueckin varhaisimpiin teoksiin kuuluva Nimetön (Lakanaan kääriytynyt mies) (1997), molemmat ensimmäistä kertaa esillä Suomessa.
Näyttelykokemus on myös skenografiansa puolesta onnistunut. Tampereen taidemuseon useista pienistä huoneista muodostuvat tilat tukevat mielestäni hyvin veistosten vaatimaa tilaa ja rauhaa. Mustiksi tai valkoisiksi maalatut seinät ja tarkoin suunnatut kohdevalaisimet korostavat kauniisti veistosten ääriviivoja. Ainoastaan museon suurimmassa salissa intiimi tunnelma rikkoutuu ja siistissä rivissä salin reunoilla seisovista ja istuskelevista hahmoista tulee ruuhkainen vaikutelma. Pidän tätä yleisenä ongelmana taidenäyttelyissä, joissa suuriin avonaisiin tiloihin on ripustettu niin paljon teoksia, että jo ensivilkaisulta tuntee suorituspaineiden virtaavan kehossa. Hyperrealistisen veistotaiteen kohdalla tämä mielestäni korostuu vielä siksi, että teokset näyttävät erehdyttävästi eläviltä ihmisiltä, minkä vuoksi niitä useita nähdessään tuntuu siltä kuin saapuisi väentäyteiseen huoneeseen, vaikka seisoisi tilassa yksin teosten kanssa.
Tampereella suuressa salissa osa teoksista on lisäksi jouduttu valaisemaan epäedullisen terävästä kulmasta, mikä luo esimerkiksi Marc Sijanin herkän Nurkassa (2011) veistoksen tunteellisille kasvoille turhan suuret ja synkät varjot.
Näyttelyssä on mielestäni myös hyvin ilahduttavalla tavalla panostettu laadukkaisiin näyttelyteksteihin, joita löytyi jokaisen teoksen yhteydestä. Niissä ohjataan näyttelyvierasta pysähtymään teoksen äärelle ja katsomaan sitä pintaa syvemmältä. Tämä on mielestäni perusteltua myös siksi, että hyperrealismia on nimenomaisesti kritisoitu sen illusorisen pinnan alle peittyvien ”aitojen” taiteellisten pyrkimysten ja kannanottojen puutteesta.
Erityisesti John De Andrean teoksen Amerikkalainen ikoni – Kent State (2015) kuvan äärellä kiitin taustoituksesta. De Andrean teoksessa on kuvattuna maassa makaava ihminen ja hänen vierelleen polvistunut, keskelle huutoa jähmettynyt toinen ihminen. Molemmat ovat täysin alastomia. Teoksen kuvaaman hetken valokuvamaisuus hämmästyttää ensikatsomalla. Teostekstissä kerrotaan, että teos on tehty uutisvalokuvan mukaan, joka kuvitti reportaasia Yhdysvaltain Kentin yliopistossa tapahtuneesta ampumavälikohtauksesta vuonna 1970. Kansalliskaarti ampui kuoliaaksi neljä Vietnamin sotaa vastaan mieltään osoittanutta opiskelijaa.
Tampereella näyttelyä kokiessani en ihmettele hetkeäkään, miksi hyperrealistiset veistokset viehättävät ihmisiä. Niitä katsoessa teosten läsnäolon tuntee eri tavalla kuin muunlaisen taiteen. Näköaistini saa aivoni luulemaan, että edessäni on oikea, elävä ihminen, ja se muuttaa olemustani teoksen edessä. Huomaan katsovani uteliaasti ja kysyväni todella erikoisia kysymyksiä näyttelyn taideteoksilta: Mitä sinä ajattelet? Miltä sinusta tuntuu? Kuka sinä olet?
Onpa outoa. Edessänihän on hartsista valettu akryylihiuksinen veistos, esine, taideteos. En minä yleensä taideteosten mielenliikkeitä pohdi. Miksi sitten kuvittelen näille teoksille mielen sisäisen maailman? Vääristääkö illuusion luoma tunne arvostelukykyäni? Samalla kun mietiskelen omia ristiriitaisia tuntemuksiani, en kuitenkaan kykene samaistumaan joidenkin kriitikoiden tuomitsevaan ja yhteen niputtavaan suhtautumiseen hyperrealismiin. En näe edessäni pelkkiä taitavasti toteutettuja ihmiskopioita, vaan inhimillistä kokemusmaailmaa käsitteleviä taideteoksia. Ehkä juuri siksi tämä tapa esittää ihmiskehoa on juuri näille teoksille sopiva: katsoja ikään kuin itsestään – kuka ties jonkin aivoissa olevan järjestelmän ohjaamana[5]– alkaa pohtia ihmismieltä, sen kokemia tunteita ja ajatuksia.
Teksti: Jutta Emilia Tynkkynen
Hyper
1.6.2024–29.9.2024
Tampereen taidemuseo
https://www.tampereentaidemuseo.fi
Viitteet
[1] Hyper. Tampereen taidemuseo. https://www.tampereentaidemuseo.fi/nayttelyt/hyper
[2] Saksalainen taidehistorioitsija Karina Türr on esittänyt tarkan analyysin realistisen ja hyperrealistisen veistotaiteen kokemasta kritiikistä. Hän on tutkinut taideasiantuntijoiden kriittisten näkemysten historiaa polykromeja eli monivärisiä veistoksia kohtaan ja huomannut, että jo 1700-luvulla syntyneet esteettiset arvostelukriteerit muodostavat perustan hyperrealismiin kohdistuvalle kritiikille. Türr näkee tämän vaikuttavan edelleen nykypäivänä kriitikoiden kielteiseen suhtautumiseen hyperrealistisiin veistoksiin. Ks. Karina Türr, Farbe und Naturalismus in der Skulptur des 19. und 20. Jahrhunderts, Mainz am Rhein, 1994.
[3] Esimerkin negatiivisesta kritiikistä lähihistoriasta tarjoaa The Guardianin kriitikko Jonathan Jones Ron Mueckin näyttelyarvostelussaan: Jonathan Jones, If you like this, you need to get out more, The Guardian, 9. August, 2006. http://www.theguardian.com/stage/2006/aug/09/comedy.edinburgh20063
[4] Institut für Kulturaustauschin verkkosivuilla ”A Partner for Museums”-sivun yläosaan on valittu varsin houkutteleva kuva hyperrealismi-näyttelyyn jonottavista ihmismassoista: https://www.intercult.org/profile/partner-for-museums/
[5] ”Kun peilisolujärjestelmän avulla toisen tilanteeseen samaistutaan »suoraan», ei tarvita symboleita tai muita sovittuja merkkejä päinvastoin kuin kielellisessä kommunikaatiossa. Toisten toimien ymmärtämistä helpottaa katsojan ja toimijan kehollinen samankaltaisuus, johon liittyy myös hyvä käsitys liikkeiden fysikaalisista rajoituksista.” Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim, Ihmisaivojen peilautumisjärjestelmät, 2007: https://www.duodecimlehti.fi/duo96592